Ortodoksinen Kirkko
Finnish Flowers of Orthodoxy 1
ORTHODOX CHRISTIANITY – MULTILINGUAL ORTHODOXY – EASTERN ORTHODOX CHURCH – ΟΡΘΟΔΟΞΙΑ – SIMBAHANG ORTODOKSO NG SILANGAN – 东正教在中国 – ORTODOXIA – 日本正教会 – ORTODOSSIA – อีสเทิร์นออร์ทอดอกซ์ – ORTHODOXIE – 동방 정교회 – PRAWOSŁAWIE – ORTHODOXE KERK - නැගෙනහිර ඕර්තඩොක්ස් සභාව – СРЦЕ ПРАВОСЛАВНО – BISERICA ORTODOXĂ – GEREJA ORTODOKS – ORTODOKSI – ПРАВОСЛАВИЕ – ORTODOKSE KIRKE – CHÍNH THỐNG GIÁO ĐÔNG PHƯƠNG – EAGLAIS CHEARTCHREIDMHEACH – ՈՒՂՂԱՓԱՌ ԵԿԵՂԵՑԻՆ / Abel-Tasos Gkiouzelis - https://orthodoxsmile.blogspot.com - Email: gkiouz.abel@gmail.com - Feel free to email me...!
♫•(¯`v´¯) ¸.•*¨*
◦.(¯`:☼:´¯)
..✿.(.^.)•.¸¸.•`•.¸¸✿
✩¸ ¸.•¨
Herra Jeesus Kristus, armahda minua
<>
Pyhä Sigfrid, Ruotsin apostoli
15. helmikuuta
Sigfrid oli syntyjään englantilainen ja kilvoitteli munkkina Glastonburyssa ja joidenkin tietojen mukaan myös Yorkissa. Kun Norja sai vuonna 995 uuden kuninkaan Olavi Tryggvenpojan, joka oli ottanut kasteen Englannissa ja tuki kirkkoa, Englannin kuningas Ethelber lähetti Sigfridin tämän luokse levittämään evankeliumia Skandinaviaan. Olavi Tryggvenpoika sai kuitenkin surmansa taistelussa vuonna 1000, ja kirkon tulevaisuus maassa näytti epävarmalta.
Sigfrid siirtyi Ruotsiin ja kastoi vuonna 1008 sikäläisen kuninkaan, joka myös oli nimeltään Olavi. Sigfrid rakennutti kirkon Växjöön ja perusti Itä- ja Länsi-Götanmaan hiippakunnat. Hänellä oli apunaan kaksi muuta englantilaista piispaa, Johannes ja Grimkel sekä kolme sukulaispoikaansa Unaman, Sunaman ja Vinaman. Sigfrid jätti heidät huolehtimaan perustamistaan hiippakunnista ja lähti itse uusille alueille. Hänen poissaollessaan rosvojoukko kuitenkin surmasi Unamanin, Sunamanin ja Vinamanin, heitti heidän päänsä lampeen ja hautasi ruumiit metsään. Myöhemmin päät löydettiin ja asetettiin pyhäkköön. Kuningas sai rosvot kiinni ja olisi surmauttanut heidät, ellei Sigfrid olisi tullut väliin ja anonut heille armoa. Kuningas muutti rangaistuksen sakoiksi, mutta Sigfrid kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan, vaikka olisi kipeästi tarvinnut varoja.
Kilvoiteltuaan lähetystyön tekijänä Ruotsissa vuosikausia pyhä Sigfrid nukkui pois vuoden 1045 tienoilla. Kyseessä on siis yksi viimeisistä ennen kirkon jakaantumista (1054) eläneistä pyhistä. Lännessä hänen pyhyytensä vahvisti mahdollisesti jo paavi Hadrianus IV vuonna 1158. Sigfridiä tiedetään varmasti kunnioitetun pyhänä jo 1200-luvulla Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Erityisen kunnioitettu hän oli Ruotsissa aina protestantismin aikaan saakka. Pyhän Sigridin reliikkejä on Kööpenhaminassa ja Roskildessa. Kuvataiteessa hänet on kuvattu ylittämässä merta laivalla, kastamassa kuningas Olavia, demonien kiusaamana tai pitelemässä käsissään kolmen surmatun sukulaispoikansa päitä.
<>
Paha on siis konkreettista todellisuutta, joka meidän kaikkien on otettava vakavasti ja johon meidän on varauduttava. Saatanan ansat ovat ovelia ja niitä on paljon. Ne ovat äärimmäisen vaarallisia, koska ne vaarantavat pelastuksemme. Siitä huolimatta ihmisen ei tarvitse vapista niiden edessä, koska vyöttäytyessään Jumalan armoon armo suojelee häntä, niin että paholainen on hänen suhteensa voimaton.
Pahan hyökkäykset on kohdattava halveksumalla niitä.
<>
Pyhä Porfyrioksen (+1991) mukaan tärkein ase taistelussa paholaista vastaan on huolellisesti tehty ristinmerkki. Sen lisäksi hän painottaa paljon ennen kaikkea paholaisen halveksimisen tärkeyttä.
Oikea suhtautuminen paholaisen kiusauksiin on siis halveksuminen, peloton rauhallisuus ja huomion suuntautuminen kokonaan Kristukseen. Ihmisen on myös vältettävä antamasta omistusoikeuksia paholaiselle eli hänen on oltava ottamatta vastaan paholaisen herättämiä ajatuksia ja toimimatta niiden mukaan. Omistusoikeuksien antaminen paholaiselle voi johtaa ihmisen moniin ongelmiin, äärimmäisessä tapauksessa jopa paholaisen ilmestyksiin, joita tietysti voivat nähdä myös pyhät täysin toisenlaisista syistä.
Pyhä apostoli Onesimos
15. helmikuuta
Onesimos oli syntyjään fryygialainen. Hän palveli orjana kolossalaisen kristityn Filemonin kotona. Varastettuaan isännältään jotain Onesimos karkasi ja pakeni Roomaan. Siellä hän kohtasi apostoli Paavalin, joka oli vangittu noihin aikoihin, ja tämän sanojen vaikutuksesta Onesimos tuli katumukseen ja tunnusti tekonsa. Hänestä tuli kristitty ja hänet kastettiin. Onesimos oli innokas osoittamaan elämässään hyveiden hedelmiä. Paavali lähetti hänet takaisin isäntänsä Filemonin luo mukanaan kirje, jossa Paavali pyysi Onesimokselle anteeksiantoa ja vapautta. Tämä henkilökohtainen Kirje Filemonille otettiin sittemmin Uuden testamentin kirjojen joukkoon.
Filemon otti kirjeen ja Onesimoksen iloiten vastaan, ei enää orjanaan vaan veljenään. Filemon lähetti hänet takaisin Paavalin luo, jotta tämä saisi tehdä hänestä evankeliumin julistajan ja käyttää häntä apunaan.
Paavalin marttyyrikuoleman jälkeen Onesimos oli yksi niistä, jotka jatkoivat hänen työtään pelastuksen sanoman opettajana. Hänen vaikutuksestaan Rooman prefektin Tertulluksen veljen vaimo kääntyi kristityksi. Tertullus raivostui suuresti kuullessaan, että ylimysnaiset olivat joutuneet entisen orjan pauloihin, ja antoi pidättää Onesimoksen. Kuulusteluissa Tertullus kysyi, miksi Onesimos oli lähtenyt isäntänsä luota. ”Minä olen nyt ainoan todellisen isännän Jeesuksen Kristuksen palvelija.” ”Kuka on maksanut hinnan siitä, että sinusta on tullut vapaa?” Tertullus kysyi. ”Kristus, elävän Jumalan Poika, joka on ostanut minut oman verensä hinnalla”, Onesimos vastasi rauhallisesti.
Lopulta Tertullus määräsi Onesimoksen kidutettavaksi. Kidutuksia jatkettiin kahdeksantoista päivän ajan, mutta Onesimos näytti pitävän kärsimyksiään vain ilon ja ylpeyden aiheena. Kun Tertullus huomasi, että tämä teki vaikutuksen moniin pakanoihin, hän määräsi Onesimoksen karkotettavaksi Pozzuoliin Napolin lähistölle ja kielsi häntä ankarasti enää levittämästä kristinuskoa.
Onesimos alkoi kuitenkin välittömästi julistaa evankeliumia, ja monia tuli uskoon. Jonkin ajan kuluttua hänet pidätettiin ja vietiin takaisin Tertulluksen eteen. Tämä kysyi: ”Miksi olet vastannut armeliaisuuteeni vääryydellä?” Onesimos vastasi: ”Oi prefekti, toivoin, että ennemmin tai myöhemmin sinäkin olisit valinnut sen mikä on parempaa ja hylännyt huonomman. Olen rukoillut Kristusta, että sinustakin tulisi Hänen orjansa.” Onesimoksen röyhkeys hämmästytti Tertullusta, joka määräsi Onesimoksen taas kidutuksiin. Häntä revittiin raajoistaan neljään suuntaan, minkä jälkeen häntä piestiin rajusti tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän säilytti tyyneytensä ja puhui Tertullukselle, joka ei lopulta enää jaksanut kuunnella vaan lähti pois. Pyhää Onesimosta piestiin niin kauan, että hän menehtyi ruhjeisiinsa. Näin hän siirtyi voitokkaasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.
Eräs keisarin hovipiireihin kuulunut varakas ylimysnainen hankki pyhän Onesimoksen jäännökset itselleen. Hän teetätti niille ylellisen hopeoidun arkun, jota hän säilytti kalliina aarteenaan kuolemaansa saakka.
<>
Jotkut näkevät paholaisen ilmestyvän eri hahmoissa, aiheuttavan hälyä ja lyövän heitä. Näin tapahtuu useimmiten ongelmallisille ihmisille. Suuret kirkkoisät, kuten Johannes Krysostomos ja Basileios Suuri, eivät puhu paholaisesta, sen ilmestymisistä ja muusta tällaisesta. He etenivät niin kuin edellä kuvasin, rakastaen Kristusta. Saatanan tapa ilmestyä riippuu aina siitä, kenestä on kysymys. Ken ei aloita hengellistä elämää oikealla lailla tai ketä raskauttaa jokin perinnöllinen rasite, näkee paholaisen ilmestyvän edessään ja aiheuttavan hänelle sekasortoa.
Ihminen siis kiusaa Jumalaa erityisesti Jumalan viisautta ja kaikkivaltiutta epäilevillä kysymyksillään, mutta myös pyytämällä Jumalalta sellaista, joka on vastoin Hänen tahtoaan. Edellisessä tapauksessa ihminen kuvittelee olevansa viisaampi kuin Jumala, jälkimmäisessä taas hän todellisuudessa haluaa elää omaa Jumalasta irrallista elämäänsä. Hienovireisemmin ihminen voi Pyhä Porfyrioksen mukaan kiusata Jumalaa myös nurisemalla Häntä tai lähimmäistä vastaan, mikä etäännyttää armon, niin ettei rukous enää suju. Joskus Jumalan armon niukkuus voi eriskummallisesti johtua Jumalan hyvyydestä, Hänen halustaan suojella meitä.
Himoillamme ja itsekkyydellämme me siis rakennamme esteitä Jumalan armolle. Pyhä Porfyrios osoittaa kuitenkin meille myös tien Jumalan armon saamiseksi ja sen säilyttämiseksi. Se on mukautuminen kaikessa Hänen tahtoonsa.
Pyhittäjä Anthimos Khioslainen
15. helmikuuta
Pyhittäjäisä Anthimos syntyi vuonna 1869 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Khioksen saarella. Jo lapsena hän näki useita kertoja Jumalanäidin, joka kertoi hänelle hänen tulevasta tehtävästään ja hänen osakseen tulevasta armosta. Nuorena poikana hän luopui koulunkäynnistä ja meni suutarinoppiin. Kun Anthimos oli 19-vuotias, hänen äitinsä antoi hänelle Jumalanäidin Avunantaja-ikonin, jotta hän veisi sen restauroitavaksi Pyhien isien luostariin Probation-vuorelle. Luostarin oli hiljattain perustanut pyhästä elämästään tunnettu munkki Pakomios, joka oli pyhän Nektarios Eginalaisen (9.11.) hengellinen ohjaaja.
Munkkien taivaalliselta vaikuttava elämä teki syvän vaikutuksen Anthimokseen. Kotikyläänsä palattuaan hän rakensi itselleen kilvoittelumajan syrjäiseen paikkaan. Isä Pakomioksesta tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka ohjeita hän noudatti tarkasti. Pakomios sanoikin munkeilleen, että tuo nuori noviisi oli jo kypsä munkki ja hänestä tulisi vielä huomattava hengellinen isä. Jumalanäidin Avunantaja-ikoni, joka hänellä oli aina mukanaan, oli nimensä mukaisesti hänen ainoa apunsa, innoittajansa ja lohtunsa. Jumalanäiti alkoi tehdä ihmeitä ihmisille, jotka Anthimoksen luona vieraillessaan rukoilivat ikonin edessä. Lopulta Anthimos siirtyi kotikylästään Pyhien Isien luostariin, jossa hänet vihittiin pienen skeeman munkiksi.
Luostarissa Anthimos sai käytännön tehtäviä. Hänet määrättiin huolehtimaan vastikään perustetun Pyhän Konstantinoksen nunnaluostarin rakennustöistä. Pian hän kuitenkin sairastui, ja hänen igumeninsa päätti lähettää hänet takaisin vanhempiensa luo toipumaan. Anthimos jatkoi askeettista elämäänsä entisessä majassaan aivan kuin olisi yhä elänyt luostarissa. Hän alkoi tehdä suutarintöitä ja huolehti iäkkäistä vanhemmistaan avustaen samalla köyhiä.
Heikosta terveydestään huolimatta Anthimos oli suuri askeetti. Joskus demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa kauheasti metelöiden, kun hän rukoili öisin vanhan oliivipuun ontossa rungossa lähellä majaansa. Anthimos ei päästänyt itseään hetkeksikään herpoamaan, kuten hän myöhemmin kertoi. Kerran hän valvoi Jumalanäidin avulla kymmenen päivää ja yhdeksäntoista yötä rukouksessa nauttien vain vähän leipää ja vettä joka toinen päivä. Kilvoituksensa lopuksi hän tempautui ekstaasiin ja siirtyi hengessään paratiisiin enkelikuorojen keskelle toistellen lakkaamatta: ”Herra, armahda!”
Anthimoksen majalla alkoi käydä yhä enemmän vierailijoita, joita sinne vetivät hänen hyveittensä lisäksi Jumalanäidin ikonin tekemät ihmeet. Vuonna 1910 hänet vihittiin suureen skeemaan, minkä jälkeen piispaa pyydettiin kansan toivomuksesta vihkimään hänet papiksi. Piispa kuitenkin kieltäytyi viitaten hänen vähäiseen koulusivistykseensä. Tämän jälkeen Anthimos sai kummisedältään kutsun tulla Vähän-Aasian puolelle Smyrnan hiippakuntaan. Sikäläinen metropoliitta vihki hänet papiksi. Vihkimyksen aikana sattui pieni maanjäristys, ukkonen jyrisi ja salamoi, mitä pidettiin Jumalan antamana suotuisana merkkinä.
Pian vihkimyksensä jälkeen isä Anthimos paransi riivatun miehen. Hänen armolahjansa herättivät kateutta eräissä paikallisissa papeissa, ja niin hän joutui lähtemään alueelta. Käytyään pyhiinvaelluksella Athoksen pyhällä vuorella hän palasi takaisin kotisaarelleen. Khioksella isä Anthimos sai nimityksen leprasairaalan papiksi. Paikka oli kurjassa kunnossa niin ulkonaisesti kuin moraalisestikin, mutta isä Anthimoksen johdolla se muuttui paratiisiksi, jossa elettiin luostarimaista yhteisöelämää. Isä Anthimos vieraili kaikkien sairaiden luona ja hoiti heitä omin käsin. Lempeydellään ja neuvoillaan hän sai heidät kääntymään Jumalan puoleen. Monet heistä vihkiytyivät munkeiksi tai nunniksi. Jumalan rakkaus kosketti myös monia ulkopuolisia, jotka tulivat pyytämään Jumalan miehen esirukouksia ja neuvoja. Tiedossa on kaiken kaikkiaan 38 ihmistä, jotka vapautuivat pahoista hengistä isä Anthimoksen paastotessa ja rukoillessa heidän puolestaan Jumalanäidin ikonin edessä.
Elettiin kreikkalaisen Vähän-Aasian viimeisiä aikoja. Kreikan ja Turkin välillä toteutettiin suuri väestönsiirto, jonka seurauksena Turkin rannikon lähellä sijaitsevalle Khiokselle saapui vuonna 1924 joukoittain pakolaisia. Näiden mukana oli nunnia Vähän-Aasian luostareista ja omaisistaan eroon joutuneita nuoria tyttöjä. Nuoruudestaan asti isä Anthimos oli haaveillut perustavansa luostarin eräälle saaren asumattomalle rinteelle. Nyt saatuaan näyssä rohkaisua Jumalanäidiltä hän päätti tehdä unelmastaan totta ja perustaa sinne luostarin niille noin 40 nuorelle naiselle, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Vuonna 1927 hän sai luvan luostarin perustamiseen ja kolme kertaa liturgian jälkeen heitetty arpa vielä vahvisti asian.
Isä Anthimos itse otti huolehtiakseen hankkeen käytännöllisestä puolesta. Hänen hikensä, kyyneleidensä ja rukoustensa avulla rakennustyöt edistyivät, vaikka jotkut saarella vastustivatkin hanketta pitäen sitä tarpeettomana ja nykyaikaan soveltumattomana. Jo kahden vuoden kuluttua Jumalanäidin Avunantaja-ikoni kuljetettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon, joka oli sille omistettu. Isä Anthimoksesta tuli luostarin pappi ja hengellinen isä. Hän otti siellä käyttöön yhteiselämän järjestyksen pyhien isien periaatteiden mukaisesti. Luostarissa oli alussa 30 sisarta, mutta se kasvoi nopeasti ja pian heitä oli jo 80. Sitä pidettiin parhaiten organisoituna nunnaluostarina tuon ajan Kreikassa.
Luostarissakin isä Anthimos jatkoi huolenpitoaan saaren asukkaista. Hän oli heidän lohduttajansa, esirukoilijansa ja hengellinen isänsä, joka ei koskaan jättänyt sairasta tai katuvaa vierailijaa vaille apua. Sairaille hän antoi hyviä neuvoja ja yrttivalmisteita, katuvat hän sovitti Jumalan kanssa. Ennen kaikkea hän auttoi rukouksillaan, joita hän kantoi kyynelsilmin Jumalanäidin ikonin edessä. Päivittäin luostarissa saattoi käydä jopa 60–70 erilaisista sairauksista kärsivää apua hakemassa. Myös luostarin sisaria isä Anthimos opetti suhtautumaan lempeästi ja kärsivällisesti avuntarvitsijoihin.
Yli kolmekymmentä vuotta pyhä Anthimos jatkoi toimintaansa khioslaisten ja muualtakin tulleiden pyhiinvaeltajien sielujen ja ruumiiden parantajana. Kun hän oli liian vanha tekemään työtä käsillään, hän vetäytyi keljaansa ja pyysi Jumalalta apua, että voisi palvella jokaista lähimmäistään, olipa tämä kuka tahansa, aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän luovutti sielunsa Jumalan haltuun 91-vuotiaana helmikuun 15. päivänä 1960. Sitä ennen hän oli antanut luostarinsa sisarille viimeiset neuvonsa, jotka uhkuivat jumalallista viisautta ja isällistä rakkautta. Koko Khioksen saari suri hänen menettämistään. Toisesta todellisuudesta käsin hän on kuitenkin edelleen läsnä ja levittää taivaallista lohdutusta ja parannusta kristityille, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa.
Jo isä Anthimoksen eläessä khioslaiset tunsivat, että heidän keskuudessaan oli pyhä mies, ja hänen poismenonsa jälkeen tämä vakaumus on vain vahvistunut. Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti hänen kunnioittamisensa pyhien joukossa.
<>
Kaikki elämässä vastaantulevat tapahtumat ja kohtalot ovat siis meille lähetettyjä koettelemuksia ja siksi Jumalan avulla kohdattavissa. Koska ne kuuluvat Jumalan laatimaan henkilökohtaiseen valmennusohjelmaamme, meidän ei tarvitse pelätä niitä eikä kapinoida niitä vastaan.
Kaikkien pyhien ja ohjaajavanhusten tavoin Pyhä Porfyrios (+1991) kuvaa nöyryyttä kristillisen elämän kulmakivenä.
Vaikka Pyhä Porfyrioksen Kausokalivialainen (+1991, Kreikka) painottaa paljon hengellisen kasvun avaimena kääntymistä Kristusta ja Hänen valoaan kohti, hän ei silti suinkaan tarkoita, että perinteisesti ymmärretty hengellinen kilvoitus olisi tarpeetonta ja turhaa. Hän edellyttää kristityn esimerkiksi paastoavan ja tekevän maahankumarruksia, mutta ei pakonomaisesti, vaan iloiten.
Ortodoksisessa kilvoituselämässä Pyhä Porfyrioksen Kausokalivialainen (+1991, Kreikka) mukaan hyvin tärkeää on rukouksen lisäksi lukeminen, millä hän tarkoittaa Raamatun ja muiden hengellisten kirjojen huolellista tutkimista. Se muuttaa ihmistä salatusti, hänen itsensäkään tajuamatta sitä. Se pyhittää hänet tavalla, joka ilahduttaa sydäntä ja johon sisin mielihyvin ryhtyy. Hengellinen lukeminen irrottaa ajatukset ihmistä itsestään, kiinnittää ne Kristukseen, avaa tietä Hänen valolleen. Pyhä Porfyrios puhuu myös monissa muissa kohdin hengellisen lukemisen pyhittävää vaikutusta.
Kirkko on siis se todellisuus, jossa syntiin langennut ja Jumalasta vieraantunut ihminen voi palautua hänelle luomisessa tarkoitettuun olotilaan ja saavuttaa alkuperäisen kauneutensa.
Pyhä Porfyrioksen Kausokalivialainen (+1991, Kreikka) mukaan jokainen meistä siis kantaa sisässään koko ihmiskunnan perintöä, niin hyvää kuin pahaa. Päästäksemme eroon meissä vaikuttavasta kielteisestä perinnöstä, himoista, meidän on kuoltava ja noustava ylös kasteessa yhdessä Kristuksen kanssa, osallistuttava säännöllisesti synnintunnustuksen mysteeriin sekä suunnattava sielunvoimamme kohti Jumalaa. Kääntyessämme Kristuksen puoleen rikkaruohoa muistuttavat paheet kuolevat itsestään jäädessään ilman ravintoa, kun taas sielumme puutarha kukoistaa. Hyveet ovat seurausta meissä vaikuttavasta Pyhästä Hengestä, jonka täyteys on kristillisen elämän päämäärä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Pyhä nöyryys on täydellistä jättäytymistä Jumalan käsiin, täydellistä kuuliaisuutta Hänelle ilman vastaväitteitä ja vastarintaa, vaikka jotkut asiat näyttäisivätkin meistä vaikeilta ja järjenvastaisilta. Se on niiden uskomista Hänen hoitoonsa, juuri sitä, mihin jumalallisen liturgiapalveluksen ekteniassa meitä kehotetaan: ”antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan, haltuun”. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Nöyrä ihminen on tietoinen sisäisestä tilastaan. Vaikka se olisi miten huono tahansa, hän ei kadota persoonallisuuttaan. Hän tietää olevansa syntinen ja kärsii siitä, muttei ole epätoivoinen eikä halveksi itseään. Se, joka on saavuttanut pyhän nöyryyden, ei puhu lainkaan eli ei vastustele. Hän ottaa vastaan itseensä kohdistuvat huomautukset, muiden ojennuksen, vihastumatta ja puolustautumatta. Hän ei menetä tasapainoaan. Toisin toimii egoisti, jolla on alemmuudentunteita. Aluksi hän hän muistuttaa nöyrää. Jos kuitenkin joku vähän tulee sanoneeksi hänelle jotain, hän menettää heti rauhansa, hermostuu, järkkyy. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kun ihminen elää ilman Jumalaa, ilman rauhaa, ilman luottamusta, ahdistuneena, tuskaisena, masentuneena, epätoivoisena, hän sairastuu ruumiillisesti ja sielullisesti. Mielisairaus, neuroosi ja persoonallisuuden jakautuminen ovat demonisia tiloja. Demonista on myös nöyristely, alemmuudentunne. Aidosti nöyrä ei puhu, ei nöyristele, ei sano: ”Minä olen syntinen, arvoton, vihoviimeinen.” Nöyrä sen sijaan pelkää nöyristelemällä lankeavansa kunnianhimoon. Jos ihminen elää tällä tavoin, Jumalan armo ei lähesty häntä. Jumalan armo viihtyy siellä, missä on todellista nöyryyttä, jumalallista nöyryyttä, missä tunnetaan täydellistä luottamusta Jumalaan ja täydellistä riippuvuutta Hänestä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
On suuriarvoista elää Jumalan johdatuksessa ilman minkäänlaista omaa tahtoa. Orjalla ei ole omaa tahtoa, vaan hän tahtoo sitä, mitä hänen isäntänsä tahtoo. Niin on uskollisen Jumalan palvelijankin laita. Kun sinusta kuitenkin tulee Jumalan orja, Hän vapauttaa sinut. Se on todellista vapautta: palaa rakkaudesta Jumalaan. Siinä on kaikki. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Jos kaihoat tosi filosofiaa, syytä vanhaa ihmistäsi kaikesta, niin nöyrryt aina. On nöyryyttä uskoa, että kaikki ovat hyviä, ja olla uskomatta mitään kielteistä, jos kuulet sellaista jostakusta. Nöyryyttä on rakastaa kaikkia ja olla ajattelematta kenestäkään pahaa, rukoilla kaikkien puolesta. Muuta filosofiaa et tarvitse. Kunnianhimoinen ei voi nöyrtyä sydämessään. Kun häntä moititaan ja ojennetaan, hän ryhtyy ponnekkaasti väittämään vastaan, kun taas kehuttaessa ja imarreltaessa hän käyttäytyy sopimattomasti. Mitä tahansa hänelle sanotkin, hän ymmärtää sen tavalla, joka saa hänet ylpistymään entisestään. Hän askaroi itsensä kanssa, pyörii itsensä ympärillä. Sen sijaan syntinen, joka katuu ja tunnustaa syntinsä, astuu itsensä ulkopuolelle eikä synnit tunnustettuaan enää palaa entiseen.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kunnianhimoinen ihminen etäännyttää sielunsa iankaikkisesta elämästä. Itsekkyys on lopultakin täyttä typeryyttä! Itsekkyys tekee meistä ääliöitä. Meistä tulee sisäisesti tyhjiä, kun teemme jotakin näyttämisenhalusta. Mitä teemmekin, tehkäämme se kiittääksemme Jumalaa – pyyteettä, ilman kunnianhimoa, ylpeyttä, itsekkyyttä ja muuta vastaavaa. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Meidän on tultava hyviksi hinnalla millä hyvänsä. Siihen minäkin poloinen pyrin. Mutta minä väsyn ja lisäksi sairaus kaataa minut sänkyyn, niin etten voi tehdä mitään. Koitan silti kilvoitella. Haluan tulla paremmaksi, haluan palvoa Jumalaa rakastaen ja kaivaten; haaveilen ja yritän, mutten saa mitään aikaan. Mikä minua kuitenkin ilahduttaa ja tyydyttää, on juuri se, että edes pyrin rakastamaan Kristusta. Vaikka en ole yltänyt siihen, kaipaan sitä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Monet ihmiset, vieläpä kristityt, eivät usko lainkaan pahan hengen olemassaoloon. Pahan hengen olemassaoloa et kuitenkaan voida kieltää. Minä uskon pahan hengen olemassaoloon. Tapaan on myös todeta, että poistaessamme Evankeliumista uskon paholaisen olemassaoloon, joudumme umpikujaan. Silloin koko Evankeliumi menettää merkityksensä, sillä Raamatussa sanotaan: ”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot” (1. Joh. 3:8). Siellä sanotaan myös, että ”riivaajatkin – – uskovat ja vapisevat” (Jaak. 2:19). Mitä nämä raamatunkohdat paljastavat? Eivätkö ne puhu siitä, että itse Kristus on tehnyt paholaisen voimattomaksi? Koska Kristus tuli kukistamaan paholaisen työt, me emme voi olla ottamatta huomioon sen olemassaoloa. Sanon silti teille: älkää askaroiko paholaisen ja sen juonien älkääkä himojen kanssa, vaan kääntykää sen sijaan Kristuksen rakkauden puoleen. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Saatana kyhäilee eksytyksen pauloja. Se virittelee ansoja meidän tajuamattamme. Kun ihminen kaipaa Kristusta, sielun voima välttää ansat ja kohdentuu Kristukseen. Tämä on jotakin aivan muuta, jotakin paljon jalompaa. Se, että taistelet vihollistasi vastaan, on yhtä käsirysyä. Kristusta rakastettaessa sitä vastoin ei tarvita pakonomaista voimankäyttöä. Siinä sielun voima muuntuu ilman vaivaa. Teidän ei tule käydä taisteluun vihollisen kanssa samoin välinein. – –
Mitä siis opimme? Emmekö sen, että paholainen on tavattoman ovela? Paholaisen juonet ovat katalat. Pelätkää niitä! Niiden vuoksi meidänkin täytyy toimia, valmistella – kuitenkin ilman pahuutta – jumalisuuden puolustusvälineitä tuhotaksemme voiman sen ansoilta. Eikö apostoli Paavalikin neuvo tällaista Efesolaiskirjeessä? Hän sanoo: ”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa. Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä.” (Ef. 6:12–13) Kun puemme päällemme Jumalan sota-asun, me kykenemme kaikkeen, vieläpä hyvin helposti. Kaikki on helppoa päästyämme sisälle jumalalliseen armoon. Silloin olemme vapaampia, voimakkaampia. Jumalallinen armo suojelee meitä. Jos kilvoittelemme, jos meissä herää rakkaus Kristukseen, saamme omaksemme jumalallisen armon. Jumalalliseen armoon vyöttäytyneinä meillä ei ole mitään vaaraa, ja paholainen nähtyään meidät vetäytyy pois. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Jumalallisen armon myötä kaikki on mahdollista. Sen ansiosta Kristuksen marttyyrit eivät tajunneet kipuja, joita pahoinpitely aiheutti. Jumalallisen armon avulla kaikki tapahtuu kivuttomasti. Käyttäkää tätä luontevaa menettelytapaa. Älkää ryhtykö taisteluun karkottaaksenne pimeyden, pahan. Te ette saa mitään aikaan hakatessanne pimeyttä. – – Älkää käykö lähitaisteluun pahan kanssa, vaan rakastakaa Kristusta, Hänen valoaan, ja niin paha loittonee.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kaikki ikävät asiat, jotka vaikuttavat sielussanne ja tuottavat ahdistusta, voivat toimia herätteinä Jumalan palvomiseen, niin että ne lakkaavat vaivaamasta teitä. Säilyttäkää luottamus Jumalaan. Silloin vapaudutte murheista, ja teistä tulee Jumalan työvälineitä. Murehtiminen osoittaa, ettemme usko elämäämme Kristuksen käsiin. Eikö apostoli Paavali taas sanokin: ”Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa – – ” (2.Kor. 4:8)?
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kohdatkaa kaikki tapahtumat rakkaudella, hyvyydellä, sävyisyydellä, kärsivällisyydellä ja nöyryydellä. Olkaa lujia kuin kallio! Antakaa kaikkien vastusten murskautua päällenne ja vetäytyä aaltojen lailla takaisin, älkääkä järkkykö. Saatatte kysyä: ”Onko tuo mahdollista?” Kyllä, Jumalan armon avulla se on aina mahdollista, mutta ei, jos lähestymme asioita inhimillisesti. Sen sijaan, että vastoinkäymiset vahingoittaisivat teitä, ne voivat palvella teitä, vahvistaa teitä kärsivällisyydessä ja uskossa. Kaikki ympäristöstä aiheutuvat vastustukset ja ulkopuolelta tulevat vaikeudet ovat meille sielun kuntoutusta, jolla voimme harjaantua kärsivällisyydessä ja kestävyydessä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Yhteydenpito Kristukseen, kun se tapahtuu yksinkertaisesti, luontevasti ja pakottamatta, saa paholaisen lähtemään. Saatana ei lähde väkivalloin, painostamalla. Se kaikkoaa sävyisyydellä ja rukouksella. Se vetäytyy pois nähdessään ihmisen halveksuvan sitä ja kääntyvän rakkaudella Kristuksen puoleen. Se ei voi sietää halveksuntaa, sillä se on pöyhkeä. Kun sitä vastoin painostatte itseänne, paha henki panee sen merkille ja alkaa taistella teitä vastaan. Älkää askaroiko paholaisen kanssa, älkääkä anelko, että se lähtisi. Mitä enemmän pyydätte sitä lähtemään, sitä lujemmin se takertuu teihin.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Halveksikaa paholaista. Älkää taistelko sen kanssa napit vastakkain. Kun taistelet sinnikkäästi paholaista vastaan, se hyökkää kimppuusi kuin tiikeri, kuin villikissa. Kun ammut sitä luodilla, se ampuu sinua käsikranaatilla. Kun ammut sitä pommilla, se ampuu sinua raketilla. Älkää katsoko pahaa. Katsokaa Jumalan avoimia käsivarsia, heittäytykää Hänen syliinsä ja edetkää. Antakaa itsenne Hänelle kokonaan, rakastakaa Kristusta, eläkää valvoen. Valvominen on välttämätöntä ihmiselle, joka rakastaa Jumalaa.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Asiat ovat hyvin yksinkertaisia ja helppoja eläessänne hengellistä elämää, eläessänne Kristuksessa, kunhan teillä vain on oikeanlaista arvostelukykyä. Kun jokin asia, jokin ajatus, jokin kiusaus tai jokin himollinen hyökkäys kiusaa teitä, halveksikaa sitä kaikissa tapauksissa ja kääntäkää huomionne, katseenne, Kristukseen. Silloin Hän ottaa huolekseen nostaa teidät tuosta kuopasta. Hän tarttuu käteenne ja lahjoittaa teille runsaana jumalallisen armonsa. Teiltä tarvitaan vain vähäistä yritystä. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kun näette vastustajahengen saapuvan upottaakseen teidät, älkää hätääntykö, älkää edes katsoko sitä, älkää liioin yrittäkö karkottaa sitä sisästänne. Mitä teidän sitten pitää tehdä? Paras tapa toimia on halveksunta. Avatkaa sylinne, levittäkää kätenne Kristukselle, kuten lapsi, joka näkee pedon mutta ei pelkää, koska hänen isänsä on hänen vieressään, ja hän heittäytyy tämän syliin. Käyttäkää tätä menetelmää jokaista paholaisen hyökkäystä ja nostattamaa ajatusta vastaan – siis halveksuntaa. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Älkäämme antako paholaiselle omistusoikeuksia. Minä en jätä sisääni edes yhtä pitkävihaisuuden ajatusta enkä yhden yhtä itsekkyyden ajatusta, ettei saatana löytäisi ikkunaa päästäkseen sisään. Ikkuna on sille annettu omistusoikeus. Kun etäännyt Jumalasta, joudut vaaraan, sillä saatana löytää sinut ”paljaana” ja hallitsee sinua. Kuulkaa minuakin, sillä minulla on hieman kokemusta näissä asioissa.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Viisas Salomo sanoo, että Kristuksen ”löytävät ne, jotka eivät häntä kiusaa” (Viis. 1:2). Jumalaa kiusaavat ovat niitä, jotka epäilevät, epäröivät, tai – mikä on vieläkin pahempaa – nousevat vastustamaan Hänen kaikkivoimaisuuttaan ja kaikkiviisauttaan. Sielumme ei pidä ryhtyä vastustamaan Häntä eikä sanoa: ”Miksi Jumala teki tämän näin, miksi taas tuon noin? Eikö Hän olisi voinut toimia toisella tavalla?” Kaikki tällainen on osoitus pikkusieluisuudesta ja sisäisestä vastarinnasta. Se osoittaa, miten suuret luulot meillä on itsestämme, miten ylpeitä ja itsekkäitä me olemme. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Eivät silti ainoastaan vastarinta ja ”miksi”-kysymykset osoita, että kiusaamme Jumalaa. Me kiusaamme Häntä myös silloin, kun anomme Häneltä jotakin, vaikka elämme kaukana Jumalasta. Me kiusaamme Häntä, kun anomme jotakin emmekä noudata Hänen tahtoaan – eli anomme asioita, jotka eivät ole Hänelle mieleen. Toisaalta pysyttelemme ahdistuksessamme ja huolissamme, toisaalta rukoilemme anoen Jumalaa.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Niin kuin kotkaemo kouluttaa poikasiaan lentämään, niin jumalallinen armokin opettaa sielua lentämään Hengen maailmassa. Joskus jumalallinen armo myös kätkee itsensä. Näin tapahtuu Jumalan rakkaudesta, ettemme sairastuisi skitsofreniaan. Kun Jumala näet paljastaa armonsa emmekä me ole vielä valmiit vastaanottamaan sitä meissä vaikuttavien himojen takia, me voimme vahingoittua jakautuessamme sisäisesti. Jumalallinen armo kutsuu meistä esiin sitä, mikä on korkeinta, kun taas himomme vetävät meitä alas.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Mikäli olemme kiinni himoissa ja haluamme ruokkia niitä, mutta samalla haluamme päästä nauttimaan myös jumalallisesta armosta, silloin sisässämme tapahtuu hirvittävä yhteentörmäys. Koska siis Jumala rakastaa meitä ja haluaa meidän säilyttävän henkisen tasapainomme ja vapautemme, Hänen armonsa ei lähesty meitä. Kuitenkin silloin, kun meillä on hyvään suuntautunut pyrkimys, jumalallinen armo saapuu.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
”Herran kuritusta” on jokainen koettelemus, ahdistus ja vaikeus, jonka Herra sallii kohdata meitä. Kun otat sen vastaan, on kuin sanoisit Pyhälle Hengelle: ”Tule ja asu meissä.” Kun otamme kaiken tämän vastaan kuuliaisesti ja luottaen, Jumalan rakkauden ja kaitselmuksen lähettäminä, armo ei väisty meistä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Tämän olen sanonut teille monta kertaa: omistautukaa Pyhän Raamatun, psalmien ja patrististen tekstien tutkimiselle. Tutkikaa niitä jumalallisella rakkaudella. – – Näin Kristuksen valo tulvii sieluunne. Toteutuu se, mistä evankelista Matteus puhuu: ”Kansa, joka pimeydessä istui, näki suuren valkeuden, ja jotka istuivat kuoleman maassa ja varjossa, niille koitti valkeus.” (Matt. 4:16) Tämä valo on Kristuksen luomaton valo. Jos pääsette osallisiksi tästä valosta, te tulette tuntemaan totuuden.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Yksikään askeetti ei ole pyhittynyt ilman kilvoitusvaivoja. Kukaan ei kilvoittelematta ole kohonnut hengellisyyteen. Kilvoitusvaivoja tarvitaan. Sellaisia ovat muun muassa maahankumarrukset ja valvominen. Niitä ei kuitenkaan pidä tehdä väkipakolla, vaan kaikkea pitää leimata ilo. Maahankumarruksemme ja rukouksemme eivät ole asian ydin, vaan itsensä antaminen Kristukselle, palava rakkaus Häntä ja hengellisiä asioita kohtaan. – –
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Maahankumarrusten, valvomisen ja muun ruumiillisen vaivannäön lisäksi askeesia on myös paasto. Isien kirjoituksista tiedän, että ”paksu vatsa ei synnytä hienovireistä mieltä”. Kaikki patristiset teokset puhuvat paastosta. Isät kehottavat meitä välttämään vaikeasti sulavia, rasvaisia ja tukevia ruokia, sillä ne vahingoittavat ruumista mutta samalla myös sielua. – – Siksi isät puhuvat paastosta ja tuomitsevat ylensyönnin ja nautinnon, jota ihminen tuntee syödessään ylellisiä ruokia. Ruokiemme pitää olla yksinkertaisempia, eikä meidän ei pidä askaroida ylen määrin niiden kanssa.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Ei ruoka eivätkä hyvät elinolosuhteet turvaa terveyttämme, vaan pyhä, Kristuksen mielenmukainen elämä. Tunnen askeetteja, jotka paastosivat paljon eikä heillä ollut mitään sairauksia. Kenenkään ei tarvitse pelätä kärsivänsä mitään siksi, että paastoaa. Kukaan ei ole sairastunut paastoamisesta. Enemmän sairastelevat ne, jotka syövät lihaa, kananmunia ja maitotuotteita, kuin vähään ja vaatimattomaan ruokaan tyytyvät. Tämä on todettu tosiasia, niin että lääketiedekin suosittelee nykyisin paastoa. Paastoajat paastoavat kärsimättä mitään pahaa. He eivät ainoastaan välty kärsimyksiltä, vaan lisäksi he parantuvat sairauksistaan.
Näin toimiessanne teillä täytyy kuitenkin olla uskoa, sillä muuten teitä alkaa heikottaa. Paastoaminen on myös uskon asia. Paastotessanne ette kärsi, kun sulattelette ruokanne kunnolla. – – Kun teillä on jumalallista palavaa rakkautta, voitte paastota hyvillä mielin ja kaikki on teille helppoa, kun taas ilman sitä kaikki näyttää teistä ylitsepääsemättömältä vuorelta. Ne, jotka ovat antaneet sydämensä Kristukselle ja lausuneet Jeesuksen rukousta palavin sydämin, ovat pystyneet hillitsemään vatsanpalvonnan ja pidättyvyyden puutteen sekä voittaneet ne.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Jos elätte jumalallisen armon syleilyssä, pahasta ei ole teille haittaa. Jos jumalallinen elämä on teille vieras, silloin paha ympäröi teidät, te lankeatte velttouteen ja saatte kärsiä. Missä velttoillaan, tietäkää, että siellä ei voida hyvin. – – Veltot, saamattomat ja laiskat eivät ole Jumalan silmissä terveitä. Laiskuus on hyvin paha asia. Velttous on sairaus; se on synti. Jumala ei halua, että olemme velttoja. – – Ahkera yrittäminen, liikkeellä olo, vaivannäkö, toiminta taas ovat hyve. Ruumiillinen vaivannäkö on kilvoittelua, hengellistä taistelua. Mitä huolimattomampia olette, sitä enemmän kärsitte. Ja päinvastoin: mitä hurskaampia ja tarkkaavaisempia olette, sitä onnellisempia olette.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Tällainen on Kirkkomme, tällainen on ilomme, tässä on kaikki, mitä kaipaamme. Tätä ihminen tänä päivänä etsii. Hän nauttii myrkkyjä ja huumeita päästäkseen ilon maailmaan, mutta valheellisen ilon maailmaan. Hetkellisesti hän saa kokea jotain, mutta jo huomenna hän on murtunut mies. Tämä tie kuluttaa hänet, syö hänet, murskaa hänet, paahtaa hänet, kun taas tuo toinen – itsensä antaminen Kristukselle – uudestisynnyttää hänet, lahjoittaa hänelle ilon, saa hänet nauttimaan elämästä, tuntemaan itsensä voimakkaaksi ja arvokkaaksi.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Ihminen on salaisuus. Me kannamme sisässämme vuosisataista perintöä, kaikkea hyvää, jonka profeetat, pyhät, marttyyrit, apostolit ja ennen kaikkea Herramme Jeesus Kristus kokivat, mutta myös pahaa, joka on ollut maailmassa aina Aadamista meidän päiviimme asti. Kaikki se on sisässämme, kuten myös vaistot ja vastaavat vaatien tyydytystä. Ellemme tyydytä niitä, ne vaativat revanssia, paitsi silloin, kun suuntaamme ne muualle, johonkin korkeampaan, Jumalaan.
Sen tähden vanhan ihmisemme täytyy kuolla ja meidän täytyy pukeutua uuteen. Tämän me tunnustamme kasteen mysteerissä. ”Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.” (Gal. 3:27) Toinen kaste on synnintunnustus, jonka kautta puhdistumme himoista, kuoletamme ne. Näin jumalallinen armo koittaa mysteerien kautta.
Herra sanoi opetuslapsilleen: ”Kun Pyhä Henki tulee, Hän opettaa teille kaiken” (ks. Joh. 14:26). Pyhä Henki opettaa meille kaiken. Hän pyhittää meidät. Hän jumaloittaa meidät. Kun meillä on Jumalan Henki, meistä tulee kykenemättömiä mihinkään syntiin, kykenemättömiä synnintekoon. Kun meillä on Pyhä Henki, emme pysty tekemään pahaa. Emme voi vihastua, emme vihata, emme puhua pahaa.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Meidän täytyy täyttyä Pyhästä Hengestä, täyttyä ääriä myöten. Tässä on hengellisen elämän ydin. Tämä on suuri taito, taitojen taito. Levittäkäämme käsivartemme ja heittäytykäämme Kristuksen syliin. Kun Kristus saapuu, me voitamme omaksemme kaiken. Kristus muuttaa kaiken sisässämme. Hän tuo rauhan, ilon, nöyryyden, rakkauden, rukouksen, ylösnousemuksen. Kristuksen armo uudistaa meidät. Jos me käännymme Hänen puoleensa innokkaasti, kaivaten, antaumuksellisesti, rakastaen palavasti, Kristus antaa meille kaiken.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Ilman Kristusta meidän on mahdotonta eheytyä; me emme pysty irrottautumaan himoista. Omin voimin emme kykene tulemaan hyviksi, sillä ”ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5). Kuinka paljon yritämmekin, me emme saa mitään aikaan. Se, mitä meidän sen sijaan tulee tehdä, on kääntyä Häntä puoleensa ja rakastaa Häntä ”kaikesta sielustamme” (Mark. 12:30). Rakkaus Kristukseen on ainoa tehokas parannuskeino himoihin.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Jumala on sijoittanut sieluumme voiman. Ihmisestä riippuu, miten hän sen suuntaa, hyvään vaiko pahaan. Jos vertaamme hyvää puutarhaan, joka on täynnä kukkia, puita ja kasveja; pahaa ohdakkeisiin ja voimaa puolestaan veteen, silloin käy näin: kun kanavoimme veden puutarhaan, kaikki kasvit kasvavat, viheriöivät, kukkivat, uudistuvat. Samaan aikaan ohdakkeet, koska niitä ei kastella, kuihtuvat ja kuolevat. Jos taas vesi kanavoidaan ohdakkeisiin, tapahtuu päinvastoin.
Teidän ei siis tarvitse askaroida ohdakkeiden kanssa. Älkää ryhtykö kitkemään pahaa pois kaikin voimin. Ei Kristus tahdo meidän askaroivan himojen ja vastustajan kanssa. Suunnatkaa vesi – siis koko sielunvoimamme – kukkiin, ja te saatte iloita niiden kauneudesta, hyvästä tuoksusta ja virvoituksesta.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Ei teistä tule pyhiä ajamalla pahaa takaa. Antakaa pahan olla. Katsokaa Kristukseen, ja Hän pelastaa teidät. Sen sijaan, että seisoisitte oven ulkopuolella ja koettaisitte karkottaa vihollista, halveksikaa sitä. Kun paha kohtaa teitä joltakin suunnalta, kääntykää rauhallisesti muualle. Jos siis paha ryhtyy kiusaamaan teitä, suunnatkaa sisäinen voimanne hyvää, Kristusta, kohti. Rukoilkaa: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua.” Hän tietää, miten armahtaa teitä, millä tavoin. Ja hyvällä täytyttyänne te ette enää käänny pahan puoleen. Tällä tavoin te tulette hyviksi aivan itsestään, Jumalan armolla. Mistä paha silloin enää löytäisi tilaa? Se katoaa!
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kristuksen kanssa kaikki on mahdollista. – – Asiat ovat hyvin yksinkertaisia. Kutsukaa Jumalaa, ja Hän kääntää asiat hyvälle mallille. Jos annatte Hänelle sydämenne, sinne ei enää jää tilaa muulle. Kun puette päällenne Kristuksen, teidän ei tarvitse yhtään ponnistella hyveen eteen. Hän antaa sen teille. Valtaavatko pelko ja pettymys teidät? Kääntykää Kristusta kohti. Rakastakaa Häntä yksinkertaisesti, nöyrästi, vaatimatta mitään, niin Hän itse vapahtaa teidät.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Ihanne on, ettemme rukoile terveytemme puolesta; emme vointimme tulemista hyväksi, vaan meidän itsemme tulemista hyväksi. Sitä minäkin omalla kohdallani rukoilen. Kuulitteko? Hyvällä en tarkoita hyveellistä, vaan sitä, että meissä syttyisi jumalallinen into, jättäytyisimme luottamuksella Jumalan rakkauden varaan ja rukoilisimme mieluumminkin sielumme puolesta. – –
Minä levitän käteni ja rukoilen kaikkien puolesta. – – Tehkää tekin samoin. Tajusitteko? Älkää rukoilko terveytenne puolesta. Älkää sanoko: ”Herra, paranna minut.” Ei niin, vaan sanokaa: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua”; pyyteettömästi, rakastaen, odottamatta itsellenne mitään – ”Herra, tee minulle niin kuin rakkaudessasi hyväksi näet...” Toimikaa tästä lähin aina näin, rakastaen Kristusta ja veljiänne.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Jos haluatte säilyttää terveytenne ja elää monta vuotta, kuulkaa, mitä viisas Salomo sanoo: ”Herran pelko on viisauden alku ja pyhien neuvo ymmärrystä; sillä lain tunteminen on oikeaa mielevyyttä. Tällä tavoin elät pitkään ja saat kartutettua elämäsi vuosia (Sananl. 9:10–11 LXX).” Katsokaa, salaisuus on tässä: meidän on saavutettava tämä viisaus, näiden asioiden tunteminen, ja silloin kaikki sisässämme toimii hyvin, kaikki asiat järjestyvät, ja me elämme iloiten ja terveinä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Meidän sisässämme on kaksi maailmaa, hyvä ja paha. Molemmat ammentavat voimansa yhdestä lähteestä kuin akusta. Jos paha saa panna töpselin akkuun, se johtaa meidät tuhoon. Jos taas töpselin saa panna akkuun hyvä, silloin kaikki elämässämme on kaunista, rauhaisaa, jumalallista. Sama sielunvoima kuitenkin ruokkii hyvää ja pahaa minäämme. Joka hetki olemme jommankumman vankina, joko hyvän tai pahan. Pyrkikäämme siihen, että olisimme hyvän emmekä pahan vankina.
Kerron teille toisen esimerkin. Radioaallot vaikuttavat kaikkialla maailmassa, mutta me emme tajua niitä. Kun avaamme vastaanottimemme, tulemme heti tietoisiksi niistä, kuulemme ne, aistimme ne.
Samoin tapahtuu astuessamme hengelliseen maailmaan. Silloin me koemme Kristuksen, lennämme! Silloin tunnemme suurenmoista iloa ja meillä on hengellisiä kokemuksia. Vähitellen meistä tulee hyvän vankeja, Kristuksen vankeja. Kun jostakusta tulee hyvän vanki, hän ei voi puhua pahaa, ei voi vihata eikä valehdella. Hän ei voi, vaikka haluaisikin. Miten paha tulisikaan hänen sisimpäänsä, toisi sinne epätoivon, pettymyksen, velttouden ja muuta sellaista? Koska jumalallinen armo täyttää hänet, tuollaisilla ei ole voimaa käydä sisään. Ne eivät voi tulla, kun hänen huoneensa on täynnä hänen hengellisiä ystäviään, jotka ovat ilmakehässä, avaruudessa – tarkoitan enkeleitä, pyhiä, marttyyreitä ja ennen kaikkea Kristusta. Aivan päinvastoin käy, kun joku päätyy vanhan ihmisen vangiksi. Silloin paha henki ottaa hänet saaliikseen, eikä hän voi tehdä hyvää, vaan täyttyy kaikenlaisesta pahuudesta, tuomitsemisesta, vihasta ja muusta vastaavasta. – –
Muistakaa Stefanosta, ensimmäistä marttyyriä. Hän oli Jumalan oma ja sanoi vainoojistaan näiden kivittäessä häntä: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap.t. 7:60) Miksi Stefanos toimi näin? Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei voinut toimia toisin. Hän oli hyvän vanki. Luuletteko, että on helppoa saada kasa kiviä niskaansa? Yritäpä ottaa vastaan muutama, niin näet! Saatat kutsua jotakuta hyväksi, mutta kun hän heittää sinua kivellä, niin jo alat huutaa ja haukkua häntä. Tämä osoittaa, että paha henki pitää meitä vallassaan. Minne Kristus silloin voi tulla ja missä asustaa, kun sisimpämme on kokonaan varattu? Mutta ryhtyessämme viettämään hengellistä elämää, pukeutuessamme Kristukseen, kaikki muuttuu heti. Silloin varas lakkaa varastamasta, murhamies murhaamasta, kostonhimoinen kostamasta, paha pahuutta harjoittamasta, pitkävihainen hautomasta vihaa. Kaikki tuollainen lakkaa. Synti lakkaa toimimasta ja sisimmässämme elää Kristus.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kun armo koittaa, kaikki on helppoa. Silloin menet, minne se sinut johtaa. Et voi toimia toisin. Sinä siis teet, mitä armo innoittaa sinua tekemään. Et voi kiivastua, et voi vihata, et voi vahingoittaa ketään. Pyhän Hengen vangitsema ihminen ei pysty vihaamaan. Kristuksen saaliikseen ottama ei kykene tekemään mitään pahaa. Pahan hengen valtaansa saama sitä vastoin ei pysty rakastamaan. Kun saatana hallitsee ihmistä, se ei anna hänen toimia toisin. Hänen sisimmässään vaikuttaa toinen laki. Hän ei voi rakastaa, hän ei voi olla nöyrä, hän ei voi olla hyvä. Apostoli Paavali sanoo: ”Mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.” (Room. 7:23) Saatana tahtoo raunioittaa ihmisen sielullisesti, se tahtoo hänen tuhoaan. Jumalallinen armo taas suojelee ihmistä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kilvoitelkaa hengellisessä elämässä yksinkertaisesti, luontevasti, pakottamatta. Sielu pyhittyy ja puhdistuu tutkiessaan isien sanoja, lukiessaan psalmeja ja Raamattua, laulaessaan kirkkoveisuja, harjoittaessaan Jeesuksen rukouksesta.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kiitän Jumalaa siitä, että Hän antoi minulle paljon sairauksia. Monesti sanon Hänelle: ”Kristukseni, Sinun rakkaudellasi ei ole rajoja!” Se, että olen elossa, on ihme. Muiden sairauksien ohella minulla on syöpäkin aivolisäkkeessä. Sinne kehittyi kasvain, joka laajenee ja painaa silmähermoa. Sen takia en enää näe. Minulla on kovat tuskat. Silti rukoilen ja kannan Kristuksen ristiä kärsivällisesti. Oletteko nähneet, millainen on kieleni? Se on suurentunut eikä ole enää sellainen kuin ennen. Tämäkin johtuu päässä olevasta syövästä. Ajan myötä käyn vain huonommaksi. Kasvain laajenee yhä, niin että se vaikeuttaa puhumistanikin. Minulla on kovat tuskat, kärsin, mutta sairauteni on hieno asia. Koen sen Kristuksen rakkautena. Hellyn ja kiitän Jumalaa. Sairaus johtuu synneistäni. Olen syntinen, ja Jumala koettaa puhdistaa minut.
Kun olin kuusitoistavuotias, pyysin Jumalalta ankaraa sairautta, syöpää, tunteakseni tuskaa rakkaudesta Häneen ja ylistääkseni Häntä kärsimyksen keskellä. Tätä rukoilin pitkän aikaa. Vanhukseni kuitenkin sanoi, että se on itsekkyyttä ja että noin olen pakottamassa Jumalaa. Jumala tietää, mitä tehdä. Siksi en enää jatkanut tuota rukousta. Näettekö, ettei Jumala silti unohtanut pyyntöäni, vaan antoi minulle tämän hyvän lahjan näin monien vuosien päästä!
Nyt en pyydä Jumalaa ottamaan minulta pois sairautta, jota Häneltä anoin. Iloitsen, että minulla on se, jotta suuresta rakkaudestani tulisin osalliseksi Hänen kärsimyksiinsä. Jumala kasvattaa minua. ”Sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa (Hepr. 12:6).” Sairauteni on Jumalan erityistä huolenpitoa, joka kutsuu minua astumaan sisälle Hänen rakkautensa salaisuuteen, ja Hänen armonsa avulla pyrin vastaamaan tuohon kutsuun. – – Sen tähden en rukoile, että Jumala tekisi minut terveeksi. Rukoilen, että Hän tekisi minut hyväksi. Olen varma, että Jumala tietää tuskani. Rukoilen sieluni puolesta, että Hän antaisi anteeksi rikkomukseni.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kerran olin aivan kuoleman kynnyksellä. Olin saanut vaikean vatsaverenvuodon kortisonista, jota minulle annettiin sairaalassa, kun silmäni leikattiin. Lopulta menetin silmän. – – Elin poislähdön ajatuksissa. Tunsin suurta iloa ajatellessani, että kohtaisin Herran. Syvällä sisimmässäni oli tunne Jumalan läsnäolosta. – – En halunnut ajatella kadotusta enkä tulliasemia. En muistellut syntejäni, vaikka niitä oli paljon. Siirsin ne syrjään. Muistelin vain Jumalan rakkautta ja iloitsin. Rukoilin Häntä: ”Jumala, suo rakkaudessasi minunkin olla siellä. Jos syntieni vuoksi minun kuitenkin täytyy mennä kadotukseen, sijoita minut minne rakkaudessasi tahdot. Minulle riittää, että saan olla kanssasi.” – –
Tunsin voimakkaasti syntisyyteni. Sen tähden toistin sisimmässäni yhtenään pyhän Simeon Uuden Teologin rukousta: ”Vapahtajani, tiedän, ettei kukaan toinen ole rikkonut sinua vastaan yhtä paljon kuin minä eikä tehnyt yhtä pahoja tekoja kuin minä. Mutta tiedän myös, että Jumalani valtava pitkämielisyys ja rajaton ihmisrakkaus voittaa suuret syntini ja paljot rikokseni.” – – Toistin tätä rukousta kaivaten taukoamatta lähteäkseni täältä näiden ajatusten saattelemana.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kilvoitelkaa hengellisessä elämässä yksinkertaisesti, luontevasti, pakottamatta. Sielu pyhittyy ja puhdistuu tutkiessaan isien sanoja, lukiessaan psalmeja ja Raamattua, laulaessaan kirkkoveisuja, harjoittaessaan Jeesuksen rukouksesta.
Antautukaa siis näihin hengellisiin harjoituksiin ja jättäkää kaikki muu. – – Älkää pyrkikö taistelemalla karkottamaan pimeyttä sielunne huoneesta. Poratkaa seinään pieni reikä, josta valo pääsee sisään, ja niin pimeys kaikkoaa. Sama koskee myös himoja ja heikkouksia. Älkää taistelko niitä vastaan, vaan muuntakaa ne voimaksi halveksumalla pahaa. Ryhtykää innolla laulamaan tropareita ja kanoneita, palvomaan Jumalaa, rakastamaan Häntä palavasti. – – Kun antaudutte tähän kaivaten, sielunne pyhittyy luontevasti, salatusti, teidän itsenne sitä tajuamatta. – – Näitä kirjoja tutkiessanne teissä kehittyy hiljalleen sävyisyys, nöyryys, rakkaus ja teidän sielunne jalostuu. Älkää valitko negatiivisia toimintatapoja pyrkiessänne muuttamaan itseänne. Teidän ei tarvitse pelätä paholaista, ei kadotusta eikä mitään muutakaan, sillä sellainen synnyttää vastustusta. – – Ei ole tarkoitus, että tullaksenne paremmiksi te istutte, ahdistutte ja painostatte itseänne. Tarkoitus on, että te elätte, luette, rukoilette, edistytte rakkaudessa – rakkaudessa Kristusta ja Kirkkoa kohtaan.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Tämä on sitä pyhää ja kaunista, mikä riemastuttaa sielun ja vapauttaa sen kaikesta pahasta, tämä pyrkimyksemme yhdistyä Kristukseen, rakastaa Kristusta, kaivata Kristusta, elää Kristuksessa, kuten apostoli Paavali, joka sanoi: ”Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20). Tämän tulee olla teidän päämääränne. – – Kristuksen rakkauden on hallittava kaikkea muuta. Sen pitää olla mielessämme, ajatuksissamme, mielikuvituksessamme, sydämessämme, tahdossamme. Suunnatkaa voimanne ennen kaikkea siihen, että voisitte kohdata Kristuksen, yhdistyä Häneen, saada Hänet sisimpäänne. – – Kilvoitelkaa yksinkertaisesti ja luontevasti, ilman väkinäisyyttä ja ahdistusta. Älkää sanoko: ”Nyt yritän tosissani; alan rukoilla saavuttaakseni rakkauden ja tullakseni hyväksi.” Ei ole hyvä pyrkiä tulemaan hyväksi väkipakolla, ahdistumalla. Sellainen herättää meissä entistä voimakkaamman vastarinnan. Kaiken pitää tapahtua luontevalla tavalla, pakottamatta ja vapaasti. Älkää liioin pyytäkö, että Jumala vapauttaisi teidät esimerkiksi vihasta tai murheesta. Ei ole hyvä keskittyä rukouksissamme tai ajatuksissamme johonkin tiettyyn himoon. Silloin sielussamme tapahtuu jotakin, mikä saa meidät takertumaan verkkoon entistä pahemmin. Jos syöksyt himon kimppuun kukistaaksesi sen, niin näet, että se kaappaa sinut syliinsä entistä tiukemmin ja kuristaa sinua, niin ettet enää pysty tekemään mitään.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Älkää ryhtykö lähitaisteluun kiusauksen kanssa, älkääkä pyytäkö pääsevänne irti siitä. Älkää sanoko: ”Jumalani, ota se pois!” Näin huomionne vain kiinnittyy kiusaukseen, ja kiusaus kuristaa teitä. Vaikka sanottekin: ”Jumalani, ota se pois!”, te näet lopultakin palautatte kiusauksen mieleenne ja vedätte sitä lujemmin puoleenne. Pyrkimystä vapautua toki tarvitaan, mutta sen pitää olla hyvin salattu, hienovireinen ja näkymätön. Muistakaa, mitä Raamattu sanoo: ”Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee” (Matt. 6:3). Kääntäkää koko voimanne siihen, että rakastaisitte Jumalaa, palvoisitte Häntä, kiinnittyisitte Häneen. Tällä tavoin vapautuminen pahasta ja heikkouksista tapahtuu salatusti, tajuamattanne, ilman vaivannäköä.
<>
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Rakastakaamme Kristusta, ja kaikki elämässämme muuttuu. Älkäämme rakastako Häntä palkkion toivossa, esimerkiksi tervehtyäksemme. Rakastakaamme Häntä sen sijaan kaivaten, kiitollisuudesta, ajattelematta mitään muuta kuin jumalallista rakkautta. Älkäämme liioin liittäkö rukoukseemme taka-ajatuksia ja sanoko Jumalalle: ”Paranna se ja se henkilö, jotta Hän tulisi lähelle Sinua.” Ei ole oikein, että ryhdymme osoittamaan Jumalalle, miten Hänen tulisi toimia. Miten me voimme sanoa Jumalalle: ”Paranna minut”? Miten neuvomme Häntä, joka tietää kaiken? Me rukoilemme, mutta voi olla, ettei Jumala halua kuulla meitä.
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991):
Kun jätämme itsemme Kristukselle, hengellinen organismimme rauhoittuu sillä seurauksella, että kaikki elimemme ja rauhasemme toimivat luonnollisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Alamme voida hyvin, lakkaamme kärsimästä. Vaikka meillä olisi syöpä, jos jätämme asian Jumalalle ja sielumme rauhoittuu, jumalallinen armo yhdessä tämän rauhan kanssa voi saada syövän kokonaan häviämään. – – Kun sielussamme on selvittämättömiä sotkuja, ne vaikuttavat ruumiiseen, ja terveytemme kärsii.
----------
Pyhän Porfyrioksen kautta tapahtuneita ihmeitä
Johdannoksi
Isä Porfyrioksella oli tunnustetusti monia armolahjoja. Kirjailija Panagiotis Sotirhoksen mukaan sellaisia oli hänen loputon kärsivällisyytensä ja ”hengellinen laupeudenharjoituksensa” kaikkia hengellisiä lapsiaan ja muita luonaan vierailevia kohtaan. Suurin osa Kreikan hengellisestä aatelistosta kunnioitti häntä, kävi kysymässä häneltä neuvoa ja osoitti hänelle kuuliaisuutta, minkä ohella hänen luonaan kävi luonnollisesti paljon erilaisten murheiden raskauttamia tavallisia kadunihmisiä. Lisäksi vanhus Porfyrioksella oli armolahja nähdä maantieteellisesti kauas, paikkoihin joissa ei ollut koskaan vieraillut, jopa maan syviin kerroksiin. Hänellä oli myös armolahja päästä vaivattomasti sisälle ihmissydämen syvyyksiin ja paljastaa sen salaisuudet. Tuo kaikki meistä yliluonnolliselta näyttävä oli athoslaisen arkkimandriitta Joannikios Kotsoniksen mukaan hänelle täysin luonnollista, ikään kuin hän olisi nähnyt sen luonnollisilla silmillään. Eräs isä Porfyrioksen hengellisistä lapsista, joka oli säännöllisesti tekemisissä hänen kanssaan, puolestaan sanoo olevansa täysin varma siitä, että vanhus tiesi kaiken, mitä hän kulloinkin teki ja sanoi, missä päin tahansa maailmaa hän olikin.
Vaikka nämä ja jotkut muut myöhemmin mainittavat isä Porfyrioksen armolahjat vaikuttavat monessa mielessä poikkeuksellisilta, hän oli luonnollisestikin saanut ne Jumalalta, kuten kaikki Kirkkomme pyhät. Kukaan pyhistä ei ole itsevalaiseva valonlähde, vaan he heijastavat muualta tulevaa valoa, jolla Jumala kaunistaa valitut palvelijansa. Arkkimandriitta Daniel Guvalis sanoo painokkaasti vanhus Porfyrioksen kokeneen armolahjansa kirkollisena palvelutehtävänä. Hän itse totesi, että Jumala aika ajoin antaa ihmisille erilaisia armolahjoja Kirkon parhaaksi.
Isä Georgios Euthymioun mukaan vanhus Porfyrios ei käyttänyt armolahjojaan tehdäkseen vaikutuksen ihmisiin tai hyödyttääkseen heitä, vaan hänen perimmäisenä päämääränään kaikessa oli aina ihmisen pelastus. Koska ihminen on sielun ja ruumiin kokonaisuus, hän aitona ortodoksisena ohjaajana auttoi luokseen tulleita sekä sielun että ruumiin vaivoissa.
Armolahjat ovat omistajalleen mahdollisuus palvella Jumalaa ja auttaa lähimmäistään, mutta samalla myös risti, koska ne saattavat ruokkia hänessä ylpeyden ajatuksia. Vanhus Porfyriokselle oli kuitenkin ominaista äärimmäinen nöyryys, mikä epäilemättä selittää ainakin osittain hänen suuret armolahjansa. Niinpä hän muun muassa ihmetteli sitä, miksi kaikki ihmiset tulivat hänen luokseen, vaikka hän sanoi vain sen, minkä Jumala hänelle valaisi... Hän koki aidosti olevansa syntisin ihminen maailmassa, mitä voidaan pitää ihmeistä suurimpana tässä langenneessa todellisuudessa.
Olen koonnut tähän alustukseeni ihmeitä erilaisten otsakkeiden alle pyrkien antamaan jonkinlaisen näytteen vanhus Porfyrioksen erilaisista armolahjoista. Aloittakaamme niistä armolahjoista, jotka olivat hänelle kaikkein ominaisimpia.
Armolahja nähdä kauas paikallisesti ja ajallisesti
Vanhus Porfyrioksella oli harvinaislaatuinen kyky nähdä kauas sekä paikan että ajan ulottuvuudessa. Tämä hänen armolahjansa tuli monien todistajien mukaan hyvin selväksi erityisesti eräällä hänen Kreetan matkallaan. Hän näki siellä autossa matkatessaan yliluonnollisella tavalla mm. vanhan kirkon, jonka rauniotkin olivat hävinneet, muinaisia ja ihmisten unohtamia askeettien asumuksia sekä etäällä olevan joen ja sen varrella olevan kirkon. Ateenasta käsin hän puolestaan kerran puhelinkeskustelussa osoitti tuntevansa erään Kreetalla sijaitsevan maatilan, jota suositteli kirkollisen nuorisokeskuksen perustamispaikaksi. Eräälle athoslaiselle arkkimandriitalle hän kuvasi tämän kylän menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuudenkin kuultuaan vieraansa kotipaikan.
Tyypillinen on muun muassa seuraava kertomus. Kreetalla käydessään isä Porfyrios pysähtyi isäntänään toimineen isä Georgios Hiatakiksen sukulaisen kodissa Pyhän Nektarioksen kylässä. Kun emäntä oli laittamassa kahvia, isä Porfyrios kääntyi seinää kohti ja alkoi luetella käyttäen oikean käden sormeaan laskemiseen: ”Pyhä Johannes, Pyhä Georgios, Kristus Kaikkivaltias, Pyhä Antonios, Jumalanäiti, Pyhä Nikolaos.” Silloin isä Georgios kysyi häneltä: ”Vanhus, mitä sinä seinältä lasket?” Hän vastasi: ”Lapseni, lasken toisen kylän kirkkoja.” Todellakin, tuolla suunnalla oli kylä, jossa oli täsmällisesti nuo mainitut kirkot. Kylä sijaitsi ainakin 40 kilometrin päässä, eikä isä Georgios ollut käynyt siellä vanhuksen kanssa eikä liioin ollut puhunut tälle siitä mitään.
Toinen athoslainen isä, arkkimandriitta Joannikios Kotsonis, puolestaan kertoo seuraavan tapauksen, joka sattui hänen käydessään vanhus Porfyrioksen luona. Tuohon aikaan hän oli parhaillaan rakentamassa naisluostaria Tessalonikin ulkopuolelle, Kufaliaan. Kun he olivat ensin aikansa keskustelleet, isä Porfyrios kysyi häneltä: ”Sanohan, mitä te olette panneet luostarin edustalle, jota rakennatte, siihen aivan sisäänkäynnin eteen?” Isä Joannikios sanoi: ”Ai, mitäkö olen pannut?” Silloin vanhus Porfyrios jatkoi: ”Näen, näen...” Isä Joannikios kiirehti sanomaan: ”Mitä te näette, vanhus?” Tämä lausui: ”Näen suuren ristin.” Isä Joannikios oli todellakin pystyttänyt sille kohtaa suuren puisen ristin. Hän itse sanoo: ”Jäin ihmettelemään hänen armolahjaansa. Tartuin hänen käteensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Samalla iloitsin siitä, että sain olla lähellä karismaattista vanhusta ja että meidänkin aikanamme Kirkko yhä synnyttää ihmisiä, joilla on noin suuri armo ja tuollaisia Pyhän Hengen armolahjoja.”
Armolahja nähdä maan syvyyksiin
Vanhus Porfyrios pystyi näkemään myös maan alle, esimerkiksi siellä olevat vesisuonet, maanalaiset joet ja järvet. Hän myös kykeni ”laskeutumaan” sinne, jopa maistamaan vettä. Omien sanojensa mukaan hän olisi voinut tuodakin sieltä vettä lasissa, muttei tahtonut, koska se olisi ollut ihmeenä niin poikkeuksellinen.
Athoksella elävä tunnettu munkki Nikolaos Bilalis kertoo eräästä sukulaisestaan, joka aikoi perustaa maanviljelys- ja eläinfarmin. Ennen sitä hän kuitenkin halusi käydä isä Porfyrioksen luona varmistuakseen hankkeen mielekkyydestä ja pyytääkseen asialle tämän siunausta. Vanhus Porfyrios piti hanketta järkevänä ja antoi sille siunauksensa. Koska maatilalle tarvittiin välttämättä oma vesipiste, vanhus Porfyrios kuvaili yksityiskohtaisesti, mistä kohden sellainen löytyisi ja miltä syvyydeltä. Kun geologit sitten tulivat maatilalle koeporauksia varten, he löysivät vettä täsmällisesti siltä paikalta ja syvyydeltä, jotka vanhus oli maininnut.
Hyvin samantyylinen on myös seuraava tapaus, joka sattui eräälle isä Porfyrioksen luona ilmeisesti täysin satunnaisesti synnintunnustuksella käyneelle miehelle. Synnintunnustuksen yhteydessä vanhus oli kysynyt miehen kotipaikkaa. Sen kuultuaan hän kysyi, oliko heillä myös talo maaseudulla. Kun mies oli vastannut myöntävästi, isä Porfyrios alkoi yksityiskohtaisesti kuvata paikkaa sanoen, että maatilan alla on suuri maanalainen järvi. Kaikki muu kuvauksessa osui kohdalleen, mutta maanalaisesta järvestä mies ei luonnollisestikaan tiennyt mitään. Asia paljastui kuitenkin pari vuotta myöhemmin, jolloin eräs ulkomainen öljy-yhtiö tuli maatilalle tekemään koeporauksia. Niiden yhteydessä 400 metrin syvyydestä alkoi kummuta vettä niin voimakkaasti, että alue olisi hukkunut, ellei vedentuloa olisi ehditty nopeasti estää.
Vanhus Porfyrios näki myös maan alle kätkettyjä esineitä ja aarteita. Joskus tätä hänen armolahjaansa pyrittiin myös käyttämään väärin. Hyvin erikoinen on tapaus, joka sattui Thessalian alueella vuonna 1956, jolloin eräälle alueelle oltiin rakentamassa tekojärveä. Kreikan vaiheikkaan historian aikana alue oli muodostunut kätköpaikaksi monille rahakätköille, joiden paikka vähitellen unohtui. Vähän ennen tekojärven toteutusta monet kaivelivat aluetta rikastumisen toivossa, joskin huonolla menestyksellä.
Yksi rahojen kätkijöistä oli kommunisti, joka sisällissodan aikana oli piilottanut sinne kaksi rahatynnyriä, joita hän kehotti erään armeijassa olleen sukulaisensa etsimään. Koska mies tajusi asian todeksi, hän aloitti etsinnät. Maata kaivaessaan hänet kuitenkin pidätettiin, sillä liikkuminen alueella oli kielletty. Asia tuli tietysti heti myös armeijassa hänen esimiestensä tietoon. Välttääkseen ainakin epäilyt yhteyksistä kommunisteihin, joiden tukikohtana alue sisällissodan aikana oli toiminut, mies tunnusti lähimmälle esimiehelleen tekonsa tarkoituksen. Kyseinen esimies, aliupseeri, kiinnostui kuitenkin itse rahoista ja tiedusteli ovelasti kätkettyjen rahojen tarkkaa kätköpaikkaa. Saatuaan sen selville hän kertoi asiasta myös eräälle opettajalle ja erään tuntemattomana pysyttelevän teologin serkulle. Kolmestaan he päättivät lähteä etsimään aarretta. Ensimmäisten turhiksi osoittautuneiden kaivausten jälkeen he menivät tiedustelemaan sen olinpaikkaa isä Porfyriokselta, jota he pyysivät tulemaan kanssaan alueelle. Lopulta isä Porfyrios suostuikin tähän.
Näin nuo kolme lähtivät isä Porfyrioksen kanssa Thessaliaan, mutta joutuivat yöpymään ennen kätköalueelle menoaan. He jättivät isä Porfyrioksen erääseen hotelliin ja vetäytyivät itse koteihinsa. He olivat sopineet tulevansa hakemaan hänet hotellista varhain aamulla. Ennen aamunkoittoa isä Porfyrios kuitenkin jätti hotellin ja lähti ensimmäisellä bussilla Ateenaan. Isä Porfyrioksen käytös oli tietysti miehille suuri yllätys ja he pyrkivät löytämään sille erilaisia selityksiä. He päätyivät lopulta siihen, että isä Porfyrios lähti, koska he maallikkoina ja Kirkosta melko vieraantuneina eivät olleet osanneet lähestyä häntä hänelle tutulla kielellä. Niinpä eräs heistä päätti pyytää sukulaispoikaansa – puheena olevan tapauksen kertojaa – välittäjäksi, koska tämä oli teologi. He kutsuivat hänet luokseen ja saivat hänet lopulta taivuteltua mukaan suunnitelmaansa.
Teologi meni isä Porfyrioksen luokse tuntematta häntä. Liturgian jälkeen he tapasivat, ja isä Porfyrios osoitti hänelle suurta arvostusta ja rakkautta. Vanhus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi enää auttamasta noita aarteen etsijöitä. Lopulta hän suostui myös selittämään syyn poistumiselleen. Hän sanoi lähteneensä siksi, että miehillä oli aikomus surmata hänet aarteen löytämisen jälkeen, jotta asia ei tulisi yleiseen tietoon ja he voisivat itse pitää aarteen. Isä Porfyrios sanoi toimenpiteellään estäneensä sen, ettei raskas synti tulisi raskauttamaan miesten omaatuntoa ja koituisi heille kadotukseksi.
Teologi ei aluksi uskonut isä Porfyrioksen selitystä todeksi, mutta sai myöhemmin kuulla serkultaan, että opettaja oli tunnustanut päättäneensä surmata vanhuksen, jos aarre löytyisi. Pari kuukautta myöhemmin opettaja, joka edelleen oli sitkeästi jatkanut aarteen etsintää, kuoli auto-onnettomuudessa. Teologille tämä tapaus avasi hänen hengelliset silmänsä, niin että hänestä tuli isä Porfyrioksen uskollinen rippilapsi.
Isä Porfyrios näki kuitenkin paitsi syvälle maan uumeniin myös ihmisruumiin sisään. Niinpä hän sanoi eräälle pariskunnalle, jolla oli tapana käydä hänen luonaan, että heidän pian syntyvällä lapsellaan tulisi olemaan ristihuuli. Hän havaitsi sen pelkästään katsahtamalla vieressään olevaa naista. Lapsen syntymän jälkeen vanhemmatkin vakuuttuivat asiasta. Vähän samalla tavalla kävi eräälle Amerikasta vanhusta tapaamaan tulevalle naiselle, jolle hän kuvasi tämän perheen heidän poikansa vaaratonta ihomuutosta myöten. Nainen ei kuitenkaan ollut ihomuutoksesta tietoinen, koska poika ei ikänsä tähden ollut kehdannut kertoa siitä. Kuultuaan tapauksesta poika paljasti asian äidilleen ja tuli näin varmistaneeksi isä Porfyrioksen sanojen paikkansa pitävyyden kaikissa yksityiskohdissakin.
Selvänäkemisen armolahja
Keskityn jatkossa lähinnä kertomuksiin, joissa tulee ilmi isä Porfyrioksen voimakas selvänäkemisen armolahja.
Muutamat hyvin voimakkaat kertomukset liittyvät isä Porfyrioksen taksimatkoihin. Esimerkiksi kerran isä Porfyrios lähti kolmen hengellisen lapsensa kanssa jalan erääseen lähellä sijainneeseen luostariin. Koska häntä rupesi väsyttämään, mukana olijat kysyivät pysäyttäisivätkö he lähestyvän taksin. Isä Porfyrios vastasi sen pysähtyvän itsestään sekä vannotti, ettei kukaan muu kuin hän saisi puhua taksissa mitään.
Kun seurue oli asettunut ajoneuvoon, taksin kuljettaja ja omistaja alkoi syyttää pappeja kaikista mahdollisista lehdissä mainituista skandaaleista etsien vahvistusta näkemyksilleen takapenkillä istuvilta maallikoilta. Koska he pysyivät vaiti, kuljettajan oli pakko kääntyä vieressään istuvan isä Porfyrioksen puoleen. Aikansa kuunneltuaan taksinkuljettajan parjauksia isä Porfyrios sanoi: ”Lapseni, kerronpa sinulle yhden tarinan. Kerron sen vain kerran, se varmasti riittää.” Ja niin hän paikkakunnankin mainiten ryhtyi kertomaan miehestä, jolla oli naapurinaan rikas maanomistaja ja joka kadehti tätä. Niinpä mies eräänä yönä meni naapurinsa luo, surmasi ja hautasi hänet sekä tekaistuilla asiakirjoilla hankki itselleen tämän pellot. Sitten hän myi ne, sanoi isä Porfyrios kuljettajalle, ja jatkoi: ”Ja tiedätkö mitä hän rahoilla osti? Hän osti taksin.”
Taksinkuljettaja järkyttyi kuulemastaan, pysäytti autonsa välittömästi tien reunaan ja huudahti isä Porfyriokselle: ”Isä, älä hiisku asiasta kenellekään, vain sinä ja minä tiedämme sen!” Isä Porfyrios vastasi: ”Myös Jumala tietää sen ja ilmoitti minulle, jotta sanoisin sen sinulle. Ja nyt pidä huoli siitä, että elämäsi tästä eteenpäin saa uuden käänteen.”
Eräs toinen taksimatka on hieman vähemmän dramaattinen, mutta seuraamuksiltaan ilmeisesti yhtä tehokas. Noustuaan erääseen taksiin ja tervehdittyään kuljettajaa isä Porfyrios aloitti keskustelun hänen kanssaan seuraavalla tavalla: ”Onko sinulla vaimo?” Kuljettaja: ”Onhan minulla.” Isä Porfyrios: ”Montako vuotta olette eläneet erillänne?” Kuljettaja: ”Viisi.” Tämän jälkeen keskustelun sisältö syveni. Sen perusteella, mitä kuljettaja keskustelun aikana kuuli, hän innostui niin, että meni heti etsimään vaimonsa. He sopivat vanhat riitansa ja aloittivat uudelleen särkyneen perhe-elämänsä.
Avioliittoteemaan liittyen isä Porfyrioksesta on säilynyt tiedossa myös seuraava tapaus, joka sattui vuonna 1982. Muuan nimettömänä pysyttelevä 40-vuotias teologi, joka oli isä Porfyrioksen hengellinen lapsi, tunsi sääliä erästä ikätoveriaan kohtaan, koska tämä oli sekaantunut pahoin hindulaisuuteen ja guruihin. Siksi hän kehotti tätä käymään rippi-isänsä luona, mihin tämä yllättäen suostuikin. Teologi ei kuitenkaan ollut koskaan maininnut isä Porfyriokselle mitään kyseisestä henkilöstä. Kun mies saapui vanhuksen luo, tämä puhutteli häntä heti nimeltä ja kysyi sitten, miten hänen vaimonsa ja lapsensa voivat. Tämä kosketti miestä syvältä, sillä hän oli vuosia sitten jättänyt perheensä, jonka olemassa olosta hänen teologituttavansakaan ei ollut tietoinen. Kertoessaan tälle myöhemmin vierailustaan vanhuksen luona mies paljasti samalla perhetaustansa ja palasi uskovana ihmisenä takaisin Ortodoksisen kirkon helmaan.
Vanhus Porfyrioksen selvänäkemisen armolahja tulee voimakkaasti esille myös seuraavassa kertomuksessa. Kerran isä Porfyrios oli käymässä Ateenassa jo aiemmin mainitun isä Nikodemos Bilaliksen serkun kodissa. Perheenemäntä joutui kuitenkin käväisemään ulkona ostamassa jotakin. Siellä hän tapasi erään tuttavamiehen, jonka tytär asui hänen kanssaan samalla kadulla. Lyhyen keskustelun jälkeen nainen pahoitteli, että hänen täytyy kiirehtiä eteenpäin, koska isä Porfyrios on heillä vieraana. Kuultuaan mies innostui ja pyysi lupaa pistäytyä heillä ottamassa vanhukselta siunauksen. Heidän mennessään taloon isä Porfyrios tervehti miestä nimeltä, vaikkei ollut häntä koskaan tavannut. Sitten hän sanoi: ”Kuulehan, teidän täytyy unohtaa erimielisyydet, joita teillä on metropoliitan kanssa. Hänelle on esitetty asiat toisessa valossa. Teidän täytyy elää sulassa sovussa keskenänne.”
Isä Porfyrioksen selvänäkeminen auttoi monien muiden ihmisten ohella myös Nikosta, erästä hänen hengellistä lastaan, joka vuonna 1990 oli joutunut kohtaamaan elämässään suuria koettelemuksia sillä seurauksella, ettei jaksanut enää edes rukoilla. Väsyneenä ja toivottomana hän vain hoki kotonaan jatkuvasti: ”Jumalani, olen syntinen, enkä osaa keskustella kanssasi.” Mentyään seuraavan kerran vanhus Porfyrioksen luokse tämä tervehti häntä sanomalla: ”Istu, syntinen.” Sitten hän jatkoi hieman vihaisesti: ”Sano, Nikos, jotain muuta sen sijaan, että hoet yhtenään ‘olen syntinen, olen syntinen’. Sano jotakin muuta Jumalalle! Rukoile! Etkö tajua, että sinua on kohdannut kiusaus ja etkö voi taistella vastaan?” Kertoessaan tästä tapauksesta mies sanoi, että vanhus oli aiemmin monesti painottanut hänelle rukouksen merkitystä. Hän oli muun muassa sanonut: ”Tiedätkö, Nikos, kuinka suuren lahjan Jumala on meille antanut salliessaan meidän puhua Hänen kanssaan milloin ja missä hyvänsä ja luvatessaan kuulla meitä? Tämä on meille suurin mahdollinen kunnia. Sen tähden meidän pitää rakastaa Jumalaa.”
Jos mahdollista vieläkin hämmästyttävämmin isä Porfyrioksen selvänäkeminen ilmeni nykyisen Kenian arkkipiispa Makarioksen vieraillessa hänen luonaan vielä maallikkona. Hän työskenteli jo silloin Afrikassa ja halusi kysyä vanhukselta neuvoa erilaisiin häntä vaivanneisiin asioihin. Ennen tapaamista hän oli painanut kaikki asiat tarkalleen mieleen vieläpä numerojärjestyksessä. Kun arkkipiispa Makarios meni vanhuksen luokse, tämä alkoi luetella hänelle vastauksia kuulematta edes kysymyksiä, vieläpä täsmällisesti samassa järjestyksessä, jossa hän oli aikonut ne esittää! Arkkipiispa Makarios sanoo jääneensä täysin sanattomaksi. Hän myös uskoo, että vanhus Porfyrioksen esirukousten tähden hän on pystynyt pitämään päätöksensä Afrikkaan jäämisestä. Vanhus Porfyrioksen esirukouksiin hän lisäksi liittää sen suunnattoman ilon, jota on siellä usein tuntenut monista käytännön vaikeuksista huolimatta.
Isä Porfyrioksen persoonasta välittyvän ilon sai kokea myös aarrekertomuksen yhteydessä mainittu teologi jo ensitapaamisellaan ja kaikilla käynneillään senkin jälkeen. Hän sanoo tunteneensa vanhuksen luona aina niin voimakasta iloa, että oli kokenut sellaista aiemmin vain kerran elämässään – käydessään Jerusalemissa Pyhän Haudan kirkossa. Ensitapaamisen yhteydessä isä Porfyrios oli myös palauttanut hänen mieleensä joitakin lapsuuden tapahtumia, jotka hän itse oli kokonaan unohtanut. Suuren vaikutuksen häneen oli tuolloin tehnyt lisäksi se, että hänen lähtiessään vanhus suuteli hänen käsiään ja sanoi iloinneensa tapaamisesta.
Vaikka vastaavia kertomuksia olisi monia muitakin, siirryn hieman toisenlaisiin ihmeisiin, jotka liittyvät nekin vanhus Porfyrioksen selvänäkemisen armolahjaan. Seuraavat kertomukset liittyvät hänen puhelinkeskusteluihinsa, joita hänellä oli tapana käydä joko soittamalla itse tai vastaamalla toisten puheluihin.
Kerran eräs isä Porfyrioksen hengellinen lapsi, joka työskenteli Etelä-Afrikassa, soitti hänelle kysyäkseen neuvoa jossakin asiassa. Keskustelun edetessä vanhus kysyi: ”Miten on? Lakkasiko siellä jo satamasta vai vieläkö sade jatkuu?” Mies tunsi hyvin vanhuksen armolahjat eikä hämmentynyt kysymyksestä. Päinvastoin juuri siksi, että tunsi isä Porfyrioksen karismaattisuuden, hän halusi antaa puhelinta vähäksi aikaa myös kreikkalaiselle ystävälleen, joka oli sillä hetkellä hänen kanssaan. Hän ei kuitenkaan maininnut vanhukselle ystävänsä nimeä eikä mitenkään esitellyt häntä. Ensikommenttinaan vanhus tervehti hänelle vierasta miestä nimeltä, mikä jätti tämän sanattomaksi. Heti perään vanhus jatkoi: ”Mitä neljälle tyttärellesi kuuluu? Ole varovainen vanhimman tyttäresi kanssa, sillä hänellä on ongelma ja hän saattaa toimia väärin.” Kuullessaan tämän mies järkyttyi ja hikosi kauttaaltaan, sillä hän tajusi puhuvansa elävän pyhän kanssa.
Eräs isä Porfyrioksen hengellisistä lapsista puolestaan työskenteli yhdessä vaiheessa Brysselissä, NATO:n sukellusveneosastossa. Eräänä päivänä isä Porfyrios soitti hänelle ja sanoi, että alueella, jolla he päivittäin liikkuivat, on vaarallinen vedenalainen kari. NATO:n palveluksessa työskennellyt kreikkalaismies ei ollut lainkaan perillä asiasta, mutta päätti ottaa siitä selvää. Tutkiessaan aluetta paremmin hän havaitsi, että siellä todellakin oli vedenalainen kari, joka muodosti suuren vaaran sukellusveneitten liikkumiselle. Karin paljastumisen jälkeen NATO:n sukellusveneitten kulkureittiä muutettiin.
Vuonna 1988 isä Porfyrios puolestaan soitti yöllä puoli kahdelta eräälle hengelliselle lapselleen, joka oli tunnettu juristi. Mies oli joutunut panettelujen kohteeksi ja oli vaarassa joutua monenlaisiin suuriin vaikeuksiin. Mies valmistautui puolustamaan itseään oikeuden istunnossa ja valvoi kotonaan työpöydän ääressä lähes sekopäisenä, kuten oli tehnyt jo pitkään. Isä Porfyrios aloitti: ”Anteeksi, että soitan tällaiseen aikaan, mutta näen sinun hukkuvan papereihin ja olevan hyvin huolissasi.” Juristi sanoi: ”Vanhukseni, kiitos, että soitit! Mutta kuinka voisin olla olematta huolissani, kun rahojeni lisäksi voin menettää myös maineeni?” Vanhus lohdutti häntä ja sanoi: ”Rauhoitu äläkä ole murheissasi, sillä muuten tuhoat terveytesi. Papereiden ja todisteiden kanssa, joita olet koonnut, joudut tosin vähän näkemään vaivaa, mutta lopulta kaikki menee hyvin.” Neljän vuoden kuluttua asia lopulta selvisi, ja juristi todettiin kaikissa oikeusasteissa syyttömäksi niihin vakaviin rikkomuksiin, joista häntä epäiltiin.
Kerran samainen isä Nikodimos Bilaliksen sukulainen, jonka neuvotteli vanhuksen kanssa maatilan perustamisesta, joutui onnettomuuteen suurella moottoripyörällään. Hän lensi pyöränsä selästä kauas, mutta – yllättävää kyllä – ei kuollut eikä edes loukkaantunut. Palattuaan illalla kotiinsa puhelin soi välittömästi. Soittaja oli vanhus Porfyrios. Kun mies nosti kuulokkeen, hän kuuli vanhuksen sanovan: ”Sinä pelastuit, sinä pelastuit! Kunnia Jumalalle!” Isä Nikodimos kertoo, että hänen sukulaisensa jäi täysin sanattomaksi.
Puhelinkeskusteluista häkellyttävin on kuitenkin ehdottomasti seuraava tapaus, joka ei tosin enää yhtä selkeästi liity vanhus Porfyrioksen selvänäkemisen armolahjaan. Eräs vanhuksen hengellisistä lapsista, joka aina neuvotteli tämän kanssa kaikista tärkeistä asioistaan, oli ulkomailla, kun vanhus kuoli, eikä siksi saanut siitä nopeasti tietoa. Kotiin palattuaan häntä kohtasi heti jokin perheongelma, jossa hän halusi kuulla vanhuksen neuvon, ja soitti tälle. Vanhus vastasi puhelimeen ja neuvoi miestä. Tämän jälkeen mies pyysi anteeksi sitä, ettei kiireittensä vuoksi ollut hetkeen ehtinyt käydä Milesissä vanhuksen luona, mutta lupasi tulla mahdollisimman pian. Puhelinkeskustelun päätteeksi hän kuuli isä Porfyrioksen sanovan: ”Älä enää soittele minulle, sillä olen kuollut.” Voimme hyvin ymmärtää, kuinka ällistynyt tuo hänen hyvin sivistynyt ja paljon opiskellut hengellinen lapsensa oli puhelun jälkeen...
Isä Porfyrioksesta on olemassa monia kertomuksia, jotka osoittavat, että hän oli hyvin perillä kaukanakin tapahtuvista maailman asioista. Eräälle hengelliselle lapselleen, joka oli lähdössä ulkomailla pidettävään tieteelliseen konferenssiin, hän muun muassa kuvasi kokouksen tulevan kulun ja lisäksi neuvoi, miten tämän oli siellä toimittava. Henkilö sanoo olleensa ällistynyt huomatessaan, että asiat toteutuivat täsmälleen niin kuin vanhus oli sanonut.
Hieman samantyylinen on kertomus eräästä ranskalaisesta naisprofessorista, joka oli osallistunut Japanissa erääseen guruja käsittelevään kokoukseen. Nähtävästi hän oli siellä kuullut isä Porfyrioksen selvänäkemisen armolahjasta ja halusi tietää, oliko se totta, mitä hänelle oli kerrottu. Niinpä hän päätti mennä tapaamaan vanhusta. Ottaessaan vastaan naisen vanhus antoi keskustelun edetä vapaasti, kuten aina. Eräässä vaiheessa nainen sitten kysyi itse jotakin guruista. Silloin vanhus sanoi: ”Eikö konferenssissa, johon hetki sitten osallistuitte, vieressänne istunut mies sanonut Teille mitään tästä aiheesta?” Vanhus mainitsi tällöin jopa tuon kristityn miehen nimeltä. Naisesta tuntui kuin salama olisi iskenyt häneen, ja hän tajusi, että vanhus oli todella Jumalan valaisema ihminen.
Isä Porfyrios oli myös tietoinen reaaliajassa monista sen hetkisistä poliittisista tapahtumista. Niinpä kun Kyproksen valtaus vuonna 1974 tapahtui, hän oli kolmen hengellisen lapsensa kanssa matkalla Athokselle ja kuuli auton radion välityksellä tapahtumista. Hän sanoi valtauksen olevan osa suurta meneillään olevaa suunnitelmaa ja mainitsi erään suuren turkkilaisen olevan sillä hetkellä hyvin hermostunut, koska asiat eivät sujuneet odotetusti. Ilmeisesti samalla matkalla hän kuuli radiosta arkkipiispa Makarioksen kuolleen Kyproksen valtauksessa, minkä tiedon hän ilmoitti virheeksi. Muutaman päivän kuluttua tieto arkkipiispan kuolemasta kumottiin.
Vastaavalla tavalla isä Porfyrios näki myös Romanian kansannousun ensihetket ja kuvasi siellä käytäviä katutaisteluita yksityiskohtaisesti eräälle hengelliselle lapselleen, joka oli lääkäri. Tapahtumat olivat järkyttäneet isä Porfyrioksen herkkää ja rakastavaa sydäntä niin paljon, että hän oli itkien pyytänyt kyseistä lääkäriä pistäytymään luonaan. Vasta seuraavina päivinä kuvat ja uutiset Romanian kansannoususta tulvivat tiedotusvälineisiin ja tavoittivat ihmiset kaikkialla.
Ennaltanäkeminen
Vanhus Porfyrioksella oli myös armolahja nähdä tapahtumia ennalta, mikä on välillisesti jo tullut esille aiemminkin. Kerron tästä esimerkkinä vain kaksi tapausta.
Ensimmäinen liittyy Lemessoksen nykyiseen piispa Athanasiokseen, joka aloitti luostarikilvoituksensa Athoksella, Uudella Skiitalla. Kun isä Porfyrios kerran oli käymässä Kausokalyviassa, silloinen munkki Athanasios tuli veneellä hänen luokseen muutaman muun munkin kanssa. Vanhus Porfyrios oli kuitenkin niin huonossa kunnossa, ettei pystynyt keskustelemaan, vaan antoi heille vain siunauksensa. Isä Athanasios sanoo, että siunauksen saatuaan he lähtivät tyytyväisinä paluumatkalle, sillä mitään enempää he eivät tulleet etsimäänkään. Eräs vanhus Porfyrioksen hengellinen lapsi, joka asui majalla ja lähti saattamaan heitä, kuvitteli kuitenkin heidän mielensä murehtuneen. Sen tähden hän kehotti heitä jäämään Kausokalyviaan vielä joksikin aikaa, sillä hänen mukaansa vanhukselle aamut olivat aina vaikeita, mutta keskipäivään mennessä hänen vointinsa yleensä parani, niin että iltapäivällä hän kenties voisi hyvinkin jo keskustella heidän kanssaan. Kun seurue oli laskeutunut skiitan pääkirkon kohdalle, sen puhelin soi, ja kirkossa palvellut munkki kutsui isä Porfyrioksen kuuliaisuusveljeä puhelimeen. Tartuttuaan kuulokkeeseen munkki kuuli isä Porfyrioksen sanat: ”Miksi sinä kehotat isiä jäämään ja sanot minun tulevan iltapäivällä parempaan kuntoon, niin että voin keskustella heidän kanssaan, vaikka minä käskin heidän lähteä? Iltapäivällä merellä nousee myrsky, eivätkä he voi lähteä silloin. Sano heille, että lähtevät välittömästi!” Tämän kuultuaan vieraat lähtivät kotimatkalleen viivyttelemättä. Isä Athanasios sanoo, että iltapäivällä todella nousi niin kova myrsky, että he olisivat olleet veneellään suuressa vaarassa.
Toinen kertomus, joka koskee isä Porfyrioksen ennaltanäkemisen armolahjaa, liittyy Kreetaan. Kun isä Porfyrios oli vierailemassa saarella, hän pistäytyi paikallisen isä Georgioksen kanssa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Siellä oli harvinaislaatuinen Pyhän Kolminaisuuden ikoni, josta isä Porfyrios piti kovasti. Melko käskevään sävyyn hän sanoi isä Georgiokselle: ”Pidä huolta tästä ikonista, sillä se varastetaan sinulta. Toista tällaista ikonia ei ole.” Vanhus Porfyrioksen lähdön jälkeen isä Georgios kutsui seurakuntaneuvoston jäsenet koolle ja ehdotti, että ikonia vartioitaisiin tarkasti. Mutta paikkakunnan siviilihallinnon johtaja vastusti häntä ja sanoi: ”Jos poistat ikonin paikaltaan, saat sinäkin lähteä.” Niin ikoni jäi entiselle paikalleen, mutta vuoden kuluttua jotkut tuntemattomat ihmiset varastivat sen, eikä sitä sen koommin ole löydetty.
”Ruumiissa vai poissa ruumiista, en tiedä”
Isä Porfyrioksesta on myös lukuisia kertomuksia tapauksista, joissa joko hän itse tai joku muu todistaa hänen olleen muualla kuin missä hänen fyysisesti piti olla. Niinpä Essexissä elänyt athoslainen arkkimandriitta Sofroni kertoi vuonna 1990 usean henkilön läsnä ollessa, että hän ja vanhus Porfyrios tapaavat rukouksessa joka päivä ja tuntevat toisensa täydellisesti, vaikka eivät ole koskaan tavanneet toisiaan. Isä Porfyrioksen tiedetään olleen vastaavalla tavalla päivittäin yhteydessä myös moniin ohjaajavanhuksiin Balkanilla ja Siinailla. Tämä tuli ilmi esimerkiksi Kreetalla, jossa hän kerran kehotti ympärillään olevia pappeja olemaan hetken hiljaa tavatakseen Balkanilla olevia kilvoittelutovereitaan. Eräänä päivänä puolestaan, kun arkkimandriitta Daniel Gudalis astui vanhus Porfyrioksen luo, tämä sanoi juuri olleensa Kefallonian saarella seuraamassa sinä päivänä kirkossa vietettävää suurta pyhän Gerasimoksen juhlaa. Isä Porfyrioksesta on olemassa myös kertomuksia, joissa hän ilmestyy jollekulle hädässä olevalle ja pelastaa tämän esimerkiksi tekemästä itsemurhaa.
Lopuksi
Isä Porfyrioksen tiedetään myös parantaneen monia ja auttaneen ihmisiä heidän hädässään muilla tavoin. Jätän tällaiset kertomukset kuitenkin tällä kertaa kokonaan pois, koska isä Porfyrioksen ihmeiden painopiste on voimakkaasti hänen muissa armolahjoissaan, erityisesti hänen selvänäkemisessään. Päätän tämän ihmeitä koskevan osuuden erääseen kertomukseen, joka sekin liittyy eräässä mielessä hauskasti hänen selvänäkemiseensä, minkä jälkeen kokoan luennon muutamaan yleiseen sanaan.
Eräänä päivänä Milesissä oli käymässä muuan sähkömies, joka teki oman alansa töitä isä Porfyrioksen huoneessa. Työn edetessä hän rohkaistui sanomaan: ”Vanhus, minua ihmetyttää kovasti, miksi ulkona on koolla noin paljon kansaa. Mitä he Teiltä oikein odottavat?” Vanhus vastasi: ”Minä sanon jokaiselle pienen sananparren, ja sitten he lähtevät.” Mies jatkoi: ”Mutta voivatko ihmiset olla niin hulluja, että tulevat tänne yhden sananparren vuoksi?” Isä Porfyrios sanoi: ”Tahdotko, että lausun sinullekin yhden sananparren?” Mies sanoi: ”No, voinhan minä kuunnella, vanhus.” Sitten isä Porfyrios alkoi puhua miehen kaikista perheasioista, kunnes tämä keskeytti hänet huutaen: ”Lopeta, vanhus, lopeta! Mistä sinä nuo kaikki tiedät?” Vanhus sanoi: ”Sitä, mistä minä ne tiedän, en voi sinulle tällä hetkellä kertoa. Askaroi nyt sähkötöittesi parissa, ja jatketaan tätä aihetta joskus myöhemmin.” Vanhus sanoi vielä: ”No, tällaisia sananparsia minä ihmisille puhun.” Lopuksi vaitonaiseksi käynyt sähkömies totesi: ”Antakaa minulle anteeksi, isä-hyvä, en ollut perillä asiasta.”
Alussa totesimme, että Jumala antaa Kirkolle pyhiä sen avuksi ja rakentamiseksi. Yksi heistä oli isä Porfyrios. Melko kuuluisa athoslainen kirjailija, munkki Mooses sanoo hänestä: ”Isä Porfyrios osoitti meille voimakkaimmalla mahdollisella tavalla, että pyhyyttä on olemassa meidänkin aikanamme. Jos pyhät lakkaavat, lakkaa myös maailman olemassa olon tarkoitus. Juuri pyhät pitävät maailmaa yllä. Se, mitä maailma eniten tarvitsee, on pyhyys. Me kaipaamme pyhyyttä ja pyhiä. Näettekö, millainen voima ja rikkaus Kirkolle ja maailmalle on yksi pyhä ihminen, sellainen kuin isä Porfyrios?” Koska pyhät ovat viime kädessä tarkoitus ihmisen luomiselle ja ylipäätään tälle maailmalle, meidän on varmaan hyvä kuulla vielä munkki Moosekselta rohkaiseva kehotuksen sana pyhyyden teemasta: ”Tarvitaan Jumalan armoa, mutta tarvitaan myös meidän omaa henkilökohtaista kilvoitusta. Meidän on otettava askel Jumalaa kohti, niin Hän ottaa kymmenen askelta meitä kohti. – – Meidän on näytettävä kaipuumme ja silloin Jumala antaa meille itsensä kokonaan, koska me seuraamme Häntä uskollisesti ja hyvin pyrkimyksin.”
TT Hannu Pöyhönen
MJ.
<>
Pyhä Porfyrios Kausokalivialainen, Kreikka (+1991)
Pyhän Vuoren rauhasta Ateenan "erämaahan": Isä Porfyrioksen elämä
Varhaisvuodet ennen Athosta
Isä Porfyrios syntyi 7. helmikuuta 1906 pyhän Johannes Karistian kylässä, Evian maakunnassa, joka on saari. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä ja hurskaita ortodoksikristittyjä. Isä Porfyrioksen maallikkonimi oli Evangelos ja hänellä oli neljä sisarusta. Vanhus Porfyrioksen isä toimi myös kyläkirkon kanttorina, mutta joutui köyhyyden pakottamana lähtemään töihin Amerikkaan, Panaman kanavan rakennustyömaalle.
Isä Porfyrios itse sanoo olleensa ujo ja hidasjärkinen lapsi. Jo pienenä Evangelos – kuten häntä tuolloin kutsuttiin – osallistui erilaisiin töihin, kuten kylän muutkin lapset. He kastelivat kasveja ja kaitsivat eläimiä. Paimentaessaan lampaita Evangelos luki hiljalleen, tavu tavulta, kuten hän kuvaa, pyhän Johannes Kojussa-asujan elämäkerran. Tämä teki suuren vaikutuksen, ja hän halusi seurata pyhän Johanneksen esimerkkiä. Näin hänessä heräsi into tulla munkiksi, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt munkkia tai luostaria.
Evangelos kävi koulua vain vuoden tai kaksi. Koulun opettaja oli sairaana suurimman osan ajasta, eivätkä lapset oppineet juuri mitään. Niinpä Evangelos koulun sijaan teki töitä. Oman kertomansa mukaan hän meni seitsemänvuotiaana töihin Halkidan kaupunkiin erääseen sekatavarakauppaan. Ensimmäisessä kaupassa hän työskenteli pari-kolme vuotta.
Kaupassa työskenteli jo ennestään pari muutakin poikaa. Nämä käyttivät hyväksi Evangeloksen vilpitöntä yksinkertaisuutta ja teettivät hänellä kaikki mahdolliset työt. Kerran kaupan johtaja näki, kuinka Evangelos keräsi lattialle tippuneet kahvinpavut. Tämä muista poikennut huolellisuus teki häneen vaikutuksen, ja hän läksytti toisia työntekijöitä. Evangelos tuli johtajan perheelle läheiseksi, ja hänet kutsuttiin heille kyläänkin.
Kahden tai kolmen vuoden jälkeen Evangelos siirtyi Pireukseen. Siellä hän työskenteli erään sukulaisen omistamassa ruokatavarakaupassa, joka toimi samalla myös tavernana. Pieni ullakkohuone toimi hänen nukkumapaikkanaan.
Kerran kaupassa Evangelos kuuli kahden asiakaan keskustelun, jonka aiheena oli Athosvuori. Itse asiassa he tilasivat viiniä, ja sitten toinen miehistä alkoi muistella, kuinka uskomattoman hyvää viiniä hän oli juonut Athoksella. Kyseinen mies oli mennyt Athoksella tullakseen munkiksi, mutta oli kuitenkin muuttanut mielensä ja palannut maailmaan. Edelleen hän kuvaili munkkien kilvoitusta ja muisteli athoslaista elämää haikeana. Keskustelu herätti Evangeloksen mielenkiinnon, sillä hän ei ollut juurikaan tavannut munkkeja eikä tiennyt Athoksesta mitään.
Kun kyseinen mies tuli seuraavan kerran kauppaan, Evangelos kysyi häneltä Athoksesta, mutta jostain syystä hän pysyi täysin vaiti. Seuraavalla kerralla nuorukaisemme yritti uudestaan, ja nyt mies kertoi kaiken mahdollisen. Evangeloksessa syttyi palava into mennä erakoksi Athokselle, mutta samalla hän oli alakuloinen, koska ei ollenkaan tiennyt, kuinka voisi toteuttaa haaveensa.
Kaupan johtaja, Evangeloksen sukulainen, huomasi pojan alakuloisuuden ja kysyi, mistä se johtui. Evangelos ei uskaltanut kertoa totuutta, vaan sanoi äitinsä olevan sairaana. Niinpä hän sai matkarahaa sekä eväitä, ja lähti matkaan. Päästyään laivaan Evangelos kuitenkin muuttui levottomaksi, ja monenlaiset ajatukset esimerkiksi omista vanhemmista täyttivät hänen mielensä. Eräässä satamassa hän sitten jäi kyydistä ja tuli takaisin.
Jonkin ajan päästä hän lähti uudelleen laivalla kohti Pyhää Vuorta – ja jälleen hänen pomonsa luuli hänen menevän perheensä luo. Kävi kuitenkin samalla lailla kuin ensimmäisellä kerralla, ja erinäisten seikkailujen jälkeen Evangelos palasi jälleen.
Kolmas kerta toden sanoi. Kolmannella kerralla Evangelos ei esimerkiksi Tessalonikissa ollenkaan poistunut laivasta, jottei joutuisi kiusaukseen jäädä kyydistä ja palata takaisin. Tessalonikissa laivaan nousi myös athoslaisia munkkeja, joita tuleva vanhuksemme nyt näki ensimmäistä kertaa. Yksi kunnioitettavan näköinen vanhempi munkki – joka olikin rippi-isä – tuli istumaan Evangeloksen viereen.
Heidän välillään käytiin keskustelu. Munkki arvasi pojan suunnitelman, vaikka tämä ei sitä aluksi myöntänyt. Hän lupasi ottaa Evangeloksen mukaansa omalle majalleen Kausokalivian skiitalle. Heidän täytyi kuitenkin tehdä pieni huijaus – he sanoivat munkin olevan Evangeloksen kuolleen äidin veli – sillä lapsia ei päästetty Athokselle.
Athoksen satamassa satamanvalvoja olikin jo käännyttämässä Evangelosta takaisin laivaan, mutta tämän huomatessaan vanhus Panteleimon puuttui asiain kulkuun. Lopulta, luvattuaan ottaa asiasta täyden vastuun, hän sai pojan mukaansa.
Kilvoittelu kuuliaisuudessa Pyhällä Vuorella
Isä Panteleimon vei Evangeloksen Kausokalivian skiitalle, pyhän Georgioksen majaan. Vanhus Panteleimon oli siis pappismunkki ja rippi-isä sekä kyseisen majan vanhus. Lisäksi siellä eli pappismunkki Joannikios, Panteleimonin veli tai velipuoli.
Ensimmäisiä esiin nousseita asioita oli Evangeloksen huono lukutaito. Hänet laitettiin lauantai-iltana lukemaan ensimmäisen katisman psalmeja ehtoopalveluksessa. Hän aloitti: ”Aaauuuu…tuuu…aaass…see….miiieess.” Niinpä isä Joannikios pian sanoi, että ”riittää” ja jatkoi itse. Evangelos päätti puolestaan oppia lukemaan kunnolla. Tähän hän käytti psalttaria, jonka oppikin ulkoa, sekä Uutta testamenttia ja kirkkoveisuja.
Unohtumaton kokemus tulevalle vanhus Porfyriokselle oli ensimmäinen kokoöinen jumalanpalvelus skiitan pääkirkossa. Täynnä munkkeja oleva ja lampukoin valaistu kirkko täytti hänen sielunsa kunnioituksella mutta myös pelolla. Isä Joannikioksen täytyi pitää häntä kädestä, että hän uskalsi mennä suutelemaan ikoneita.
Aluksi Evangelosta vaivasivat ajatukset perheestä, mutta hänen paljastettuaan ajatukset vanhukselleen rauha palasi. Hän eli täydellisessä kuuliaisuudessa vanhuksille, erityisesti varsinaiselle hengelliselle isälleen, mainitulle vanhus Panteleimonille. Hän itse sanoo, että he olivat ankaria, mutta hän ei huomannut sitä, koska rakasti heitä. Hän myös sanoo, että juuri täydellisen kuuliaisuuden vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjat. Hänen kuuliaisuutensa oli ilon ja rakkauden täyttämää, ei pakonomaista.
Joskus sattui, että toinen isistä käski hänen tehdä jotain ja toinen käski aivan päinvastoin. Yksi käski siirtää kivet yhteen paikkaan ja toinen torui ja käski siirtää ne takaisin. Evangelos ei arvannut, että näin isät kouluttivat häntä tarkoituksella. Vanhustaan Panteleimonia isä Porfyrios kutsuu suureksi pyhäksi.
Evangelos hoiti puutarhaa ja opetteli puukaiverrustöitä. Elämä majalla oli hyvin yksinkertaista. Vanhukset eivät juurikaan sanallisesti opettaneet häntä. Hän teki, mitä käskettiin, ja otti oppia siitä, mitä näki. Hän sai esimerkiksi rukousnauhan ja sen myötä hyvin lyhyet perusohjeet kuinka sitä käytetään. Usein vanhusten poissa ollessa hän rukoili, veisasi ja luki pitkiä aikoja kirkossa yksinään.
Kun aika kului ja Evangelos hieman kasvoi, hän alkoi käydä joissain työtehtävissä skiitan ulkopuolellakin. Hän ei kuitenkaan antanut mielensä hajaantua, vaan opetteli ulkoa Raamattua, psalmeja ja kanoniveisuja. Hän halusi aina olla liikkeessä. Usein hän kävelemisen sijaan juoksi. Hän kantoi raskaita taakkoja, ja jos ruumis laittoi vastaan ja polviin sattui, hän lastasi vielä vähän lisää. Hän piti myös huolta heidän majastaan. Majan ulkopuolella ollessaan hänellä ei ollut vanhukseltaan lupaa käydä mitään enempiä keskusteluja kenenkään kanssa.
Omasta halustaan hän kulki avojaloin lumisilla ja kallioisilla poluilla. Itse hän sanoo olleensa kuin metsässä asuva villi vuohi. Jos hän alkoi mennä äärimmäisyyksiin, hänen vanhuksensa huomautti asiasta, kun hän tapansa mukaan kertoi tälle kaikki ajatuksensa.
Kerran hänet valtasi uteliaisuus ja hän tarttui kirjaan, johon hänellä ei ollut siunausta koskea. Niin hävisi kaikki into rukoukseen ja syvä masennus valtasi hänet. Hän halusi tunnustaa asian, muttei kuitenkaan saanut sitä tehdyksi. Synkät ajatukset valtasivat hänet yöllä. Lopulta aamupalveluksen jälkeen hän tunnusti asian vanhukselleen ja ilo palasi.
Vihkiminen munkiksi
Kun Evangelos täytti neljätoista, hänestä tehtiin munkki. Hänen vanhuksensa kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle oman kuluneen, hien ja lian tahraaman viittansa. Kuten isä Porfyrios kertoo, hän masentui viideksi minuutiksi, sillä hän oli odottanut saavansa hienon mustan viitan kuten muillakin näkemillään nuorilla munkeilla oli. Kestettyään tämänkin nöyryytyksen Jumala jälleen myös osoitti hänelle armoaan.
Kahden vuoden päästä, kun hän siis oli kuudentoista, munkki Niketas vihittiin suureen skeemaan. Tämä tapahtui skiitan pääkirkossa kaikkien skiitan isien läsnä ollessa. Niketas liikuttui kyyneliin.
Merkittävä käänne munkki Niketaksen elämässä tapahtui, kun hän sai osakseen poikkeukselliset armolahjat. Kerran varhain aamulla hän odotti palveluksen alkamista ja rukoili skiitan pääkirkon eteisessä, näkymättömissä jossain nurkassa. Paikalle saapui myös venäläinen munkki Demas, yli yhdeksänkymmentävuotias askeetti ja entinen upseeri. Vanhus Demas luuli olevansa yksin ja alkoi tehdä maahankumarruksia ja rukoilla. Luomaton valo loisti hänestä ja jumalallinen armo levisi hänestä myös munkki Niketakseen ja täytti hänet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengellisesti kypsä ja sielultaan puhdas sen vastaanottamiseen. Matkallaan majalle, osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen Liturgiassa, isä Niketas juoksi metsän läpi jumalallisen innostuksen – tai kuten hän itse sanoo ”hulluuden” – vallassa. Hän kohotti kätensä niin, että hänen ruumiinsa muodosti ristin kuvan ja hän huusi kovalla äänellä: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!”
Tätä Pyhän Hengen vierailua seurasi perusteellinen muutos isä Porfyrioksen sielun ja ruumiin toiminnassa. Hän sai hengellisen näkökyvyn: hän näki ihmisen sielun ja sen hengellisen tilan ja siihen vaikuttavat asiat. Lisäksi hänen aistinsa ja muistinsa voimistuivat käsittämättömiin mittoihin. Jumala ikään kuin puhdisti hänet ja palautti tilaan, jossa ihminen oli ennen syntiinlankeemusta. Aadamin tavoin hän tunsi eläimet, tunsi ne kaikki pelkän äänen perusteella, ja kukat tuoksun perusteella. Hän kysyi kiviltä, ja ne kertoivat Kausokalivian historian salaisuudet.
Saman päivän iltana Niketaksen odottaessa majansa vanhuksia palaaviksi, hän yhtäkkiä näki heidät, vaikka he olivat vielä kaukana. Hän juoksi heitä vastaan, ja vanhus Panteleimon ihmetteli, kuinka hän tiesi heidän olevan tulossa. Kun hän kertoi kokemuksistaan, vanhus kehotti häntä olemaan kiinnittämättä asiaan huomiota ja olemaan kertomatta siitä kenellekään. Isä Porfyrioksen mukaan hänen elämänsä muuttui täydellisesti. Tuosta lähtien hän eli äärettömyydessä, ilossa ja ylistyksessä.
Kerran hän näki – tai ensisijaisesti kuuli – satakielen laulavan eräässä syrjäisessä paikassa, jossa se yksinäisyydessä ylisti Luojaansa. Niketaksen täytti halu matkia satakieltä ja mennä yksinäisyyteen erakoksi ylistämään Jumalaa. Kun hän ilmaisi asian vanhukselleen, tämä sanoi hymyillen: ”Eksytystä”. Vanhus käski Niketasta hävittämään tuon ajatuksen, koska se muuten tuhoaisi hänen rukouksensa. Tunnustamisen jälkeen ajatus hävisi.
Sairastuminen
Seuraava käänteentekevä vaihe Niketaksen elämässä oli vakava sairastuminen, joka pakotti hänet pois Pyhältä Vuorelta. Kerran sateen jälkeen isä Joannikios käski Niketaksen ulos keräämään etanoita, vaikka vanhus Panteleimon oli aiemmin juuri kieltänyt häntä lähtemästä. Uuden käskyn saatuaan Niketas kuuliaisesti totteli ja lähti.
Hän keräsi etanoita kolme tuntia ja sai reppunsa täyteen. Oli tullut ilta, ja ilma oli kylmä ja tuuli jäätävä. Niketas oli hiestä märkä ja lisäksi repusta valui etanoiden limaa, joka jäädytti koko hänen selkänsä. Sitten hänen kulkiessaan irtokivien peittämää rinnettä kivet lähtivät vyörymään, ja hän oli vaarassa kuolla. Huudettuaan Jumalansynnyttäjää avuksi hän kuitenkin ihmeellisesti pelastui. Eikä siinä kaikki. Kun hän vaivoin oli ruhjottuna selviytynyt kivikosta, hän kohtasi käärmeen, mutta pelastui siitäkin. Lopulta hän saapui paniikinomaisessa tilassa majalle, ja menetti tajuntansa. Toinnuttuaan hän kertoi isille, mitä oli tapahtunut. Vanhus Panteleimon rankaisi isä Joannikiosta ankarasti, ja tämä puolestaan oli hyvin järkyttynyt tapauksesta.
Kylmettymisen johdosta Niketas sai keuhkopussintulehduksen, minkä seurauksena hänen keuhkoihinsa kerääntyi nestettä. Hän menetti voimansa ja ruokahalunsa. Kun hän välillä hieman toipui, isä Joannikios tuli hänen luokseen, halasi häntä ja sanoi: ”Anna anteeksi, lapseni.”
Lopulta kävi selväksi, että jollei häntä lähetetä maailmaan saamaan lääkkeitä ja vahvempaa ruokaa, hän kuolisi. Niinpä isä Joannikios vei hänet soutuveneellä Dafniin. Niketaksella oli munuaisissaan hirveät kivut. Niin he erosivat kyynelissä.
Paluu maailmaan
Sairas isä Niketas joutui matkustamaan veneellä tai pienellä laivalla loputtoman pitkään, ja näki moniin vuosiin ensimmäistä kertaa naisia la lapsia. Lopulta hän saapui kotikyläänsä ja kotiovelleen, jonka aukaisi hänen isänsä. Hän tunnisti tämän heti, mutta Leonidas Bairaktaris ei tunnistanut pitkähiuksista ja pitkäpartaista munkkia. Kun Niketas lopulta paljasti olevansa perheen vuosia sitten kadonnut poika, ilo ja kyyneleet sekoittuivat toisiinsa. Hänen äitinsä suhtautui kuitenkin toisin: hän koki suurena loukkauksena sen, että hänen pojastaan oli tullut munkki, eikä antanut anteeksi. Niketaksesta, tuosta pitkähiuksisesta kummajaisesta, tuli nopeasti koko kylän pääpuheenaihe. Hänen äitinsä ei tätä kestänyt, vaan pakotti poikansa lähtemään kotoa. Niin Niketas asui vähän aikaa tätinsä luona.
Lopulta Niketas meni isänsä avulla muutaman tunnin kävelymatkan päässä olleeseen pyhän Haralamboksen luostariin. Igumeni otti hänet lämpimästi vastaan. Myös paikallinen piispa oli innoissaan kuultuaan athoslaisesta munkista omalla alueellaan. Niketas sai luostarissa erityisruokavalion ja lopulta kuntoutui. Sitten hän palasi Athokselle, mutta joutui puolentoista tai kahden viikon kuluttua jälleen palaamaan, koska hänen tilansa huononi uudelleen. Näin kävi kaikkiaan kolme kertaa, ja lopulta hän jätti lopullisesti hyvästit Athokselle. Hänen vanhuksensa ymmärsivät, että heidän täytyy lähettää nuori kuuliaisuusveljensä pois Pyhältä Vuorelta.
Joskus tuohon aikaan sattui myös mielenkiintoinen tapaus koskien isä Porfyrioksen äitiä. Eräs Athoksen vanhus nimittäin kirjoitti tälle hyvin suorasukaisen kirjeen, jossa hän muun muassa sanoi, että jopa villipedot rakastavat pentujaan. Porfyrioksen äiti oli ensin täysin nujerrettu, mutta sitten muutti asennettaan ja oli hyvin ylpeä pojastaan. Elämänsä lopulla hän sanoi, että kunpa hänen kaikista lapsistaan olisi tullut munkkeja.
Papiksi ja rippi-isäksi
Niin munkki Niketas asettui mainittuun pyhän Haralamboksen luostariin. Hän jatkoi kilvoitteluaan entiseen malliin ja auttoi monissa luostarin töissä. Myös paikallinen piispa kiinnostui hänestä ja vieraili usein luostarissa. Kerran hän tuli Siinain arkkipiispa Porfyrioksen kanssa. Tämä vakuuttui siinä määrin nuoren munkin hengellisestä kypsyydestä ja armolahjoista, että Niketas vihittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi. Tällöin hän sai nimen Porfyrios, ja hänet liitettiin Siinain luostarin veljestöön. Hän oli vain kaksikymmentävuotias.
Kahden vuoden päästä paikallinen piispa siunasi hänet toimimaan rippi-isänä. Hän kuunteli usein synnintunnustuksia tuntikausia ilman taukoa. Joskus hän otti vastaan ihmisiä 48 tuntia syömättä välillä mitään. Isä Porfyrios kertoo olleensa aluksi kokemattomuutensa vuoksi liian ankara, mutta pian hän muutti taktiikkaansa, ja otti kannustavamman asenteen.
Myöhemmin isä Porfyrios lähetettiin papiksi erääseen kylään samalla Evian saarella. Siellä Jumala hänen kauttaan muun muassa palautti vedenpyhityksen avulla puhekyvyn kahdelle mykäksi tulleelle lapselle. Sitten hän vietti kolme vuotta Vatheian alueella olevassa pyhän Nikolaoksen luostarissa, jonne hän meni etsimään rauhaa ja yksinäisyyttä.
Sairaalapappina Ateenassa
Kun Toinen maailmansota laajeni koskemaan myös Kreikkaa, isä Porfyrios meni Ateenaan. Hänessä oli syttynyt – itse asiassa jo Pyhällä Vuorella – halu työskennellä sairaalassa, halu olla lähellä kärsiviä ihmisiä ja auttaa heitä. Lopulta hän löysikin paikan, ja hänet asetettiin papiksi Pyhän Gerasimoksen kirkkoon erääseen ateenalaiseen sairaalaan, aivan kaupungin keskustassa.
Sairaalan johtaja kiinnitti isä Porfyrioksen kyseiseen tehtävään jollain tavoin ohi paikallisen piispan eli Ateenan arkkipiispan. Piispan lähin avustaja oli luvannut paikan jo eräälle oppineelle arkkimandriitalle, ja saatuaan tietään isä Porfyrioksesta kutsui hänet paikalle ja haukkui hänet. Sitten sairaalan johtaja vei isä Porfyrioksen arkkipiispan luo, asia sovittiin, ja arkkipiispa vahvisti isä Porfyrioksen nimityksen.
Isä Porfyrios toimitti liturgioita, otti vastaan synnintunnustuksia ja kävi sairaiden luona. Sairaalassa hän pysyi jokseenkin tuntemattomana. Hän oli näkymätön ja köyhä – maallisessa mielessä merkityksetön henkilö. Rippi-isänä hän kuitenkin alkoi kerätä mainetta. Isä Porfyrios kävi myös läheisessä musiikkikoulussa, koska halusi osata lausua rukoukset oikealla nuotilla, sillä kirkon kuoro oli korkeatasoinen. Siellä hän myös opetteli soittamaan pianoa.
Heti sairaalapapin toimeen ryhdyttyään isä Porfyrios kohtasi suuren koettelemuksen. Kun hän toimitti liturgiaa ensimmäisenä sunnuntaina, alkoi kirkon ulkopuolelta kuulua rakkauslauluja kovalla äänellä. Levottoman liturgian jälkeen isä Porfyrios meni kadun toiselle puolelle, jossa oli levysoitinkauppa. Hän yritti sopia omistajan kanssa, että tämä pitäisi soittimen kiinni edes liturgian aikana. Omistaja ei suostunut.
Isä Porfyrios mietti jo vakavasti siirtymistä toiseen paikkaan ja meni masentuneena kotiinsa. Hän paastosi täydellisesti kolme päivää ja pyysi Jumalalta valaistusta tilanteeseen. Erään kirkkoon tulleen lapsen ja tarkemmin sanottuna tämän fysiikan kirjan kautta hän sai vastauksen: hänen täytyi voittaa ulkoa tuleva melu rukoukseen keskittymällä – ja näin tapahtui, eikä hän enää kuullut tuota melua.
Isä Porfyrioksella oli intoa oppia aina kaikkea uutta. Hän osti kirjoja fysiologiasta ja anatomiasta ja kävi luennoilla opiskelemassa muun muassa lääketiedettä, siipikarjanhoitoa ja mehiläistenhoitoa.
Hän eli syrjäisessä paikassa Turkovunian kukkuloilla vaatimattomassa rakennuksessa yhdessä vanhempiensa sekä siskonsa ja tämän lapsen kanssa. He kutoivat ja myivät vaatteita ja laittoivat rahaa säästöön tarkoituksenaan perustaa luostari. He tekivät myös suitsutuspihkaa isä Porfyrioksen omalla reseptillä.
Kerran isä Porfyrios katkaisi jalkansa. Sairaalassa se kipsattiin väärään asentoon, minkä vanhus huomasi omalla Jumalan armon uudistamalla katseellaan. Kun hänen pitkällisten pyyntöjen jälkeen asia vihdoin tarkastettiin, huomattiin, että jalka oli jo luutunut väärään asentoon. Ylimielinen lääkäri katkaisi vitsiensä lomassa jalan uudelleen isä Porfyrioksen purressa huultaan epäinhimillisestä kivusta. Sitten jalka kipsattiin uudelleen, ja aikanaan se lopulta parani. Asialla oli erikoinen loppukaneetti liittyen kävelykeppiin.
Kun isä Porfyrios jälleen pystyi kävelemään, hän tarvitsi välttämättä kävelykepin. Hänen siskonsa oli juuri lähdössä sitä ostamaan, kun kirkkoon tuli nainen kävelykepin kanssa. Hän oli nähnyt unessa pyhän Gerasimoksen, joka oli käskenyt häntä tuomaan kävelykepin, jonka oli ostanut Jerusalemista. Nainen ei ollut aiemmin kuullutkaan sen paremmin pyhästä Gerasimoksesta kuin vanhus Porfyrioksestakaan. Kepistä, jota vanhus kutsui pyhän Gerasimoksen kävelykepiksi, tuli hänelle hyvin rakas. Se oli myös ihmeitätekevä. Kun vanhus taputti sillä sairastavan kipeää paikka, se tuli paremmaksi.
Kerran teofaniajuhlana isä Porfyrios kulki talosta taloon ristin ja pyhitetyn veden kanssa. Jossain vaiheessa hän saapui eräälle rautaportille, avasi sen, meni sisään ja koputti ovelle. Nainen avasi oven ja vanhus alkoi tavan mukaan laulaa juhlan troparia ”Jordanissa kastettaessa Sinua, oi Herra – – .” Nainen kuitenkin pysäytti hänet töykeästi samalla kun käytävällä olevista ovista ilmestyi esiin tyttöjä. Isä Porfyrios ymmärsi olevansa, kuten itse sanoi, huonomaineisessa talossa. Nainen käski vanhusta poistumaan, sillä hänen mukaansa tyttöjen ei ollut oikein suudella ristiä, tosin hän itse saattoi omasta mielestään sen tehdä. Isä Porfyrios otti tiukan asenteen, ja sanoi: ”Pelkäänpä, etten voi lähteä. Olen pappi ja olen tullut siunaaman talon.” Naisen toistamaan väitteeseen hän vastasi, että jos Jumala häneltä kysyisi, hänen mielestään asia olisi juuri päinvastoin – tytöt voisivat suudella ristiä, mutta nainen ei. Kaikki tytöt suutelivat ristiä, ja isä Porfyrios tunsi erityistä iloa siitä, että Jumala oli järjestänyt hänet sinne. Hän puhui heille lyhyesti Jumalan rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Tytöt olivat hämmentyneitä, mutta – kuten vanhus kertoo – jotakin tarttui heidän pieniin, hädässä oleviin sieluihinsa. Lähtiessään isä Porfyrios sanoi, että hän oli iloinen, että Jumala oli sallinut hänelle kunnian tulla kyseiseen paikkaan siunaamaan heidät.
Asettuminen Kallisiaan
Sairaalassa toimimisen lisäksi isä Porfyrioksella oli toinenkin haave: perustaa luostari. Vuonna 1955 hän löysikin Kallisiasta, Ateenan ulkopuolelta, sopivan paikan, pikkuruisen pyhän Nikolaoksen luostarin. Tyhjillään ollut paikka kuului erään suuremman luostarin alaisuuteen.
Kun vanhus meni sinne ensimmäisen kerran, yö yllätti hänet, eikä hän päässyt enää takaisin Ateenaan. Hän kävi nukkumaan kirkossa, mutta kuuli jostain kevyttä koputusta. Se tuli yläpuolella roikkuvasta pyhän Nikolaoksen ikonista. Isä Porfyrios ymmärsi sen merkiksi, että pyhä halusi hänet sinne asumaan. Niinpä hän muutti sinne läheisineen. Paikka oli hyvin syrjäinen ja kauniin kasvillisuuden täyttämä. Isä Porfyrios olisi halunnut perustaa luostarin sinne, mutta – kuten hän itse sanoo – Jumala ei sitä sallinut. He kuitenkin elivät siellä yli kaksikymmentä vuotta.
Isä Porfyrios hoiti innokkaasti puutarhaa ja istutti neljäsataa puuta. Edelleen hän toimitti myös sairaalapapin virkaa. Hänellä oli lisäksi toisaalla pieni maapala ja kanafarmi – noin tuhat kanaa. Näin hän halusi kerätä rahaa luostarin perustamista varten.
Kallisiassa hän toimitti palveluksia silloin, kun häntä ei tarvittu sairaalan kirkossa. Kallisiaan alkoi tulla myös muita ihmisiä palveluksiin sekä synnintunnustukselle, vaikka matka sinne oli melko vaikeakulkuinen.
Kerran nuori aviopari lapsineen tuli paikalle, ja perheen nuori äiti kertoi kovista kivuistaan. Isä Porfyrios näki heti mistä oli kysymys ja kuvaili naisen tilan ja tuntemukset tälle. Sitten hän piti kättään naisen kaulalla, jossa kipu oli, rukoili ja paransi hänet. Nainen oli niin iloissaan, että järjesti suorastaan mellakan.
Kerran vanhuksen rukoillessa yöllä kirkossa siskonsa kanssa luomaton valo täytti koko kirkon. Myös heidän äitinsä näki ikkunasta tapauksen, ja kertoi siitä heille kyynelsilmin heidän palattuaan.
Vuonna 1970 palveltuaan 33 vuotta pappina sairaalan kirkossa isä Porfyrios sai pienen eläkkeen. Tämän jälkeen hän otti vastaan hengellisiä lapsiaan Kallisiassa, äsken mainitussa pienessä luostarissa.
Kristuksen kirkastumisen luostarin perustaminen Milesiin
Ajatus nunnaluostarin perustamisesta ei ollut hävinnyt vanhuksen mielestä. Hän halusi luoda paikan, joka olisi hengellinen työpaja, jossa sielut pyhittyisivät ja jossa Jumala ylistettäisiin jatkuvasti; paikan, jonne surujen ja ahdistusten vaivaamat ihmiset voisivat hakeutua turvaan ja löytää lohdutuksen, voimaa ja parannuksen. Kärsivällisesti isä Porfyrios läheisineen oli tehnyt työtä ja kerännyt rahaa hanketta varten.
Hän kiersi itse katsastamassa paikkoja ja rukoili Jumalaa johdattamaan häntä. Lopulta, lukuisten paikkojen katsastuksen jälkeen, oikea paikka löytyi Malakasan Milesistä, Attikan alueelta, läheltä Oroposta. Vanhus kävi siellä usean kuukauden ajan, jotta näki, kuinka aurinko paistoi kuhunkin vuodenaikaan ja vuorokaudenaikaan, oliko ilmasto kostea ja oliko se tuulen suhteen suojainen. Lopulta hän varmistui, että kaikki oli niin kuin piti ja osti paikan. Hän muutti sinne vuonna 1979 ja asui ensin yli vuoden asuntovaunussa. Luostarin rakennustyöt alkoivat vuonna 1980.
Tärkeä kysymys paikan suhteen oli vesi. Armon terästämillä silmillään isä Porfyrios näki, että siellä oli vettä – ja hyvää vettä – mutta se oli kovin syvällä. Lähteestä vesijohdon avulla saatu vesi ei riittänyt kasteluun. Niinpä alkuaikoina he joutuivat ostamaan vettä, mikä tuli melko kalliiksi. Oli siis ilmeistä, että täytyisi porata kaivo. Mutta mistä rahat ja sopiva ihminen? Jumala järjesti senkin...
Kerran hänen luokseen tuli mies kysymään jotain neuvoa. Vanhus paljasti tälle joitain keskeisiä asioita tämän elämästä, asioita, joita ei tiennyt kukaan muu kuin hänen vaimonsa. Innoissaan mies kysyi, mitä hän voisi tuoda vanhukselle. Tämä vastasi: ”Et mitään.” Sitten mies kysyi, oliko luostarissa vettä, siis kaivoa. Vanhuksen vastattua kieltävästi mies kertoi omistavansa porausvälineet, ja he sopivat hänen tulevan poraamaan kaivon. Mies lupasi tehdä kaiken ilman maksua.
Vesi oli kuitenkin erittäin syvällä, kallio tuli vastaan, ja mies halusi jo useaan kertaan luopua yrityksestä. Isä Porfyrios kuitenkin näki, missä vesi oli ja jopa maistoi vettä hengessään, eikä hän antanut miehen lopettaa. Lopulta vesi löytyi kaikkien suureksi riemuksi.
Vuonna 1984 vanhus muutti asumaan erääseen luostarin rakenteilla olevaan siipeen. Vaikka hän oli jo vakavasti sairas ja sokea, hän työskenteli herkeämättä tuon Kristuksen kirkastumiselle pyhitettävän luostarin rakentamiseksi. Kun luostarin kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1990, oli vanhus jo vuoteenomana. Vaikka hän oli ollut monta vuotta sokeana, hän näki kirkon hengen silmillään. Rakennustyöt sujuivat ilman keskeytyksiä hänen rukoustensa avulla. Kirkon rakentaminen oli aivan viimeisillään, kun vanhus seuraavan vuoden lopulla lähti tästä elämästä.
Sairaudet
Muutama sana isä Porfyrioksen ruumiillisista koettelemuksista. Sairauden lisäksi, joka pakotti hänet jättämään Athosvuoren, hänelle oli ongelmia munuaisten kanssa jo palvellessaan sairaalassa. Koska leikkaus suoritettiin hyvin myöhäisessä vaiheessa, hän vaipui koomaan ja oli kuolla. Poliklinikan johtajan pyynnöstä hän itse oli viivyttänyt leikkausta pystyäkseen toimittamaan Suuren viikon jumalanpalvelukset.
Hän kärsi myös tyrästä, joka paheni hänen kantaessaan raskaita taakkoja. Vuonna 1978 hänellä oli sydänkohtaus. Myöhemmin hänelle tehtiin silmäleikkaus, ja siinä tapahtuneen virheen takia hän menetti vasemmasta silmästä näkönsä, ja myöhemmin hänestä tuli täysin sokea. Lisäksi operaation aikana lääkäri antoi ilman Porfyrioksen lupaa hänelle kortisonia. Vanhus oli yliherkkä kortisonille, ja se aiheutti hänelle jatkuvan vatsaverenvuodon, jota kesti kolme kuukautta. Tuolloin hän eli pienillä määrillä maitoa ja vettä. Hänelle tehtiin kaksitoista verensiirtoa. Koettelemusten jälkeen hän heikkeni suuresti, mutta voimiensa rajoissa hän edelleen toimi hengellisenä isänä ja otti vastaan synnintunnustuksia. Voimien heiketessä hän vähensi neuvojen määrää, mutta enensi rukousta.
Lähtö tästä elämästä
Hengellisesti isä Porfyrios ei ollut koskaan jättänyt pyhää Athosvuorta. Se ja erityisesti Kausokalivian skiitta oli hänen suurin mielenkiinnon kohteensa. Hän oli hankkinut hallintaansa Pyhän Georgioksen majan, jossa oli aloittanut munkkielämänsä. Hän asetti sinne aina joitakin hengellisiä lapsiaan asumaan.
Kahden viimeisen elinvuotensa aikana vanhus jatkuvasti puhui kuolemastaan ja valmistautumisesta kohtaamaan Kristuksen tuomioistuimen. Tietäessään kuoleman lähestyvän keväällä 1991 isä Porfyrios kävi synnintunnustuksella rippi-isänsä luona Ateenassa ja meni sitten helluntain aattona Athokselle Pyhän Georgioksen majaan. Hänen omien ohjeidensa mukaan hänelle kaivettiin hauta valmiiksi, ja hän saneli jäähyväiskirjeen hengellisille lapsilleen.
Ilmeisesti kaksi kertaa hänen hengelliset lapsensa kuitenkin suorastaan pakottivat hänet palaamaan Milesin luostariin, jossa hän kuitenkin viipyi mahdollisimman vähän aikaa ja riensi sitten kuolemaan Athokselle. Joulukuun toisena päivänä 1991 varhain aamulla hengellisen valmistautumisen jälkeen isä Porfyrios kuoli hiljaisuudessa oman toiveensa mukaan. Viimeisinä sanoinaan hän toisteli Kristuksen pyyntöä: ”jotta he olisivat yhtä” (Joh.17:22) ja aivan lopussa vain sanaa ”tule” Johanneksen ilmestyskirjan rukouksena (Ilm. 22:17,20). Vasta kun hänet oli seuraavana päivänä haudattu, annettiin tieto hänen kuolemastaan julkisuuteen, kuten hän oli itse määrännyt.
TM Heikki Alex Saulamo
MJ.
<>
Keitä pyhät ovat?
Kirkko kunnioittaa Neitsyt Mariaa, sillä hänestä syntyi ihmiseksi sielujemme Vapahtaja Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Tämän kunnioituksen perusta löytyy jo Raamatusta: Neitsyt Maria itse sanoo kaikkien sukupolvien ylistävän häntä tästedes autuaaksi. Juuri näin kirkko tekee ja kutsuu myös muita kiitollisena kunnioittamaan Jumalanäitiä, joka synnytti Jumalan Pojan ihmiseksi.
Kirkko kutsuu Mariaa arvonimellä Jumalanäiti, koska hän ei synnyttänyt vain ihmistä, vaan Jumalan Pojan.
Neitsyt Marian lisäksi kirkko kunnioittaa pyhiä enkeleitä, jotka auttavat ja varjelevat ihmisiä. Jokaisella ihmisellä on oma kasteessa saatu suojelusenkeli, salattu varjelija ja auttaja.
Kirkko kunnioittaa myös pyhiä ihmisiä, jotka rukoilevat tässä maailmassa kilvoittelevien puolesta. Pyhäksi julistaminen eli kanonisointi tarkoittaa kirkon vahvistusta kirkon jäsenten kokemukselle siitä, että tietty ihminen on pyhä. Ortodoksinen kirkko ei kanonisoi ihmisiä heidän maallisen tai kirkollisen asemansa tai yleisen rakastettavuutensa perusteella.
Pyhiä kutsutaan nimillä, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Yleisimpiä ovat seuraavat nimikkeet:
marttyyri (pyhä ihminen, joka on todistanut Kristuksesta kuolemallaan)
pyhittäjä (pyhä luostariasukas)
vanhurskas (pyhä maallikko)
tunnustaja (pyhä ihminen, joka on elämällään ja kärsimyksillään todistanut Kristuksesta) pyhät isät ja äidit (kirkon opettajat)
apostoli (Kristuksen opetuslapsi, joka lähti viemään eteenpäin ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta – sana esiintyy myös yhteydessä ”apostolien vertainen”)
evankelista (Kristuksen evankeliumin eli ylösnousemuksen ilosanoman todistaja)
profeetta (Jumalan sanan vastaanottaja ja julistaja)
autuas (luoteen- tai elämänpiirteeseen liittyvä nimitys)
Kristuksen tähden houkka (äärimmäinen kilvoitusmuoto, joka sisältää teeskennellyn mielisairauden piirteitä)
Jumalanäidin, enkelien tai pyhien kunnioittaminen ei ole palvomista. Kirkon uskon mukaan palvonta kuluu vain Kolmiyhteiselle Jumalalle. Pyhiä kunnioitetaan, sillä pyhiä kunnioittamalla ylistetään pyhien Jumalaa. Kirkko ilman pyhien kunnioitusta olisi vailla ikuisuutta: Jumala ei ole kuolleiden, vaan Kristuksessa elävien kirkko. Kirkolle tuleva elämä on elävää todellisuutta.
<>
Pyhä Paisios Athosvuorelainen:
"Kurjuudesta ihminen selviää ylistämällä. Valittaminen synnyttää valitusta ja ylistäminen synnyttää ylistystä. Kun ihminen ei valita häntä kohdanneesta vaikeudesta, vaan ylistää Jumalaa, silloin paholainen pakahtuu ja menee jonkun toisen luo, joka valittaa, saadakseen kaiken käymään hänen kohdallaan vieläkin surkeammaksi. Mitä enemmän ihminen nimittäin valittaa, sitä heikommaksi hän käy. Joskus paholainen onnistuu kietomaan meidät otteeseensa ja saa asiat sille tolalle, ettemme ole tyytyväisiä mihinkään, vaikka ihminen voi viettää juhlaa hengellisesti kaiken keskellä, kun ylistää, ja niin säilyttää Jumalan siunauksen."
<>
Pyhä Columbanus
Pyhä Columbanus syntyi Irlannin Leinsterissä 540-luvun alussa. Hän opiskeli Irlannin kuuluisimmassa koulussa Clonardissa, jonka pyhä Finnian oli perustanut. Columbanus osoitti suurta lahjakkuutta opinnoissaan, mutta koska hän oli ulkonäöltään komea, naiset piirittivät häntä, ja tämä sai hänet kärsimään kovasti lihallisten himojen tähden. Hän meni kysymään neuvoa eräältä naiskilvoittelijalta, joka kertoi jättäneensä maailman kaksitoista vuotta sitten katsomatta enää sen jälkeen taakseen: ”Jos en olisi heikompaa sukupuolta, olisin lähtenyt merten yli ja vaeltanut johonkin vielä salaisempaan paikkaan.” Nainen kehotti Columbanusta muistamaan Simsonia, Daavidia ja Salomoa ja pakenemaan.
Äitinsä vastustuksesta huolimatta Columbanus päätti lähteä Lough Ernen saarille Sinell-nimisen vanhuksen oppilaaksi. Sinell ohjasi häntä pyhien kirjoitusten ja askeettisen elämän tuntemiseen. Columbanus edistyi niin nopeasti, että kirjoitti jo pian oman psalmikommentaarin. Ilmeisesti hän pääsi myös tutustumaan viereisillä saarilla kilvoitelleeseen pyhään Comgalliin, sillä kun Comgall siirtyi Bangoriin perustamaan luostaria, Columbanus oli yksi ensimmäisistä paikalle tulleista munkeista. Bangorista muodostui vähitellen Irlannin kuuluisin luostari.
580-luvun alussa Columbanus tunsi Pyhän Hengen kutsuvan hänet lähetystyöhön. Comgallin siunauksella hän valitsi vapaaehtoisen maanpakolaisuuden saadakseen julistaa pelastuksen hyvää sanomaa kaukaisilla mailla. Hän lähti kahdentoista munkin kanssa niin kuin Kristus kerran kahdentoista apostolinsa kanssa. Walesissa heihin liittyi lisää munkkeja, ja he purjehtivat yhdessä kohti Galliaa. Mukana oli muun muassa pyhä Gallus (16.10.).
Galliassa pyhän Columbanuksen johtamat munkit kulkivat Jumalan johdatuksessa ja julistivat kansalle evankeliumia ja katumuksen tietä niin sanoin kuin teoin. Kaikkia tavaroitaan he pitivät yhteisinä. Heidän sävyisyytensä ja keskinäinen rakkautensa oli sellainen, että saattoi selvästi nähdä, kuinka Herra asui heidän keskellään. Pyhän Columbanuksen osaksi tullut armo oli niin suuri, että aina kun hän viipyi jossakin talossa pidemmän tai lyhyemmän ajan, koko talonväki tahtoi kääntyä hänen uskontoonsa.
Columbanuksen johtamien munkkien maine kantautui Burgundin kuninkaan Guntramnuksen1 korviin. Vuoden 590 tienoilla Guntramnus antoi Columbanukselle maata Annegraysta Vosgesin vuorilta. Annegrayn luostariin tuli pian suuri joukko oppilaita, joita pyhän Columbanuksen esimerkki innoitti ryhtymään pelastuksen työhön askeettisen kilvoituksen avulla. Alueen synkät metsät ja pimeät luolat tarjosivat ihanteellisen rauhan, mutta pian veljiä alkoi olla liikaa luostarin kokoon nähden. Päätettiin perustaa uusi luostari Luxeuiliin; se rakennettiin käyttäen raunioituneen roomalaisen kylpylän ja temppelin kiviä. Columbanus johti luostaria 25 vuoden ajan, ja siitä tuli yksi Länsi-Euroopan kuuluisimmista.
Luxeuilissa veljet rukoilivat erään miehen sairaan vaimon puolesta ja tämä parani välittömästi. Kun mies näki veljestön olevan niin köyhä, että sairaatkin veljet saivat syötäväkseen vain juuria ja kaarnaa, hän toi luostariin vaunulastillisen leipää ja vihanneksia.
Kerran pyhä Columbanus oli kulkemassa Raamatun kanssa metsän läpi miettien, kumpi olisi pahempaa, joutua villipetojen vai pahojen ihmisten seuraan. Hän sai kysymykseen vastauksen, kun kaksitoista sutta tuli häntä kohti. Hän seisoi liikkumatta psalmijakeita rukoillen, kun sudet piirittivät hänet. Sudet nuuskivat hänen viittaansa ja lähtivät tiehensä. Hieman myöhemmin hän kohtasi rosvojoukon, joka pysäytti hänet, mutta hekin antoivat hänen mennä.
Piispa Chamnoald kertoi nähneensä, että kun Columbanus oli metsässä rukoilemassa, tämä saattoi kutsua villieläimiä ja ne tulivat heti hänen luokseen. Hän silitteli niitä, linnut hyppivät hänen ympärillään ja oravat juoksivat pitkin hänen käsivarsiaan sisään ja ulos hänen viittansa hiha-aukoista.
Luxeuilin luostarin kasvettua veljestö perusti vielä kolmannen luostarin Fountainsiin (Fontaines). Kaikilla kolmella luostarilla oli omat johtajansa, mutta Columbanus oli kaikkien isä ja jokaisen munkin esirukoilija. Luostarien organisaatio oli idän suurten laurayhteisöjen tapaan joustava ja rakentui karismaattisen hengellisen isyyden ympärille. Luostariin ei tultu idyllistä elämää vaan ankaraa kilvoittelua varten. Columbanuksen veljet paastosivat ankarasti, ruoskivat itseään ja viipyivät kylmässä vedessä päästäkseen vapaaksi ruumiin himojen vaikutuksesta. Ennen kaikkea luostarit olivat taivaan esimakua: paikkoja, joissa munkit veisasivat enkelien tavoin lakkaamatonta ylistystä kirkkauden Herralle. Columbanus järjesti luostarien rukouselämän niin, että osa munkeista oli koko ajan kirkossa ylistämässä Jumalaa. Näin yhteinen rukous ei koskaan katkennut ja apostoli Paavalin kehotus rukoilla lakkaamatta toteutui hyvin käytännöllisesti.
Kolmessa luostarissa oli satoja munkkeja, ja myöhemmin Columbanuksen seuraajat levittäytyivät ympäri Eurooppaa perustaen luostareita Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Italian alueelle. Paikallisten piispojen kanssa alkoi kuitenkin syntyä erimielisyyksiä. Columbanuksen ja hänen oppilaidensa perustamissa luostareissa noudatettiin vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja, jotka poikkesivat Manner-Euroopan käytännöistä. Kelteillä oli oma tapansa pääsiäisen ajankohdan laskemiseen.2 Lisäksi kelttiläiset luostarit olivat riippumattomia eivätkä halunneet alistua paikallisille piispoille. Sen sijaan niillä oli omia piispojaan, jotka käytännössä olivat kuuliaisia luostarien johtajille. Tämä aiheutti ongelmia erityisesti frankkilaisten piispojen kanssa.
Pyhä Columbanus puolusti kelttiläisiä käytäntöjä Rooman paaville Gregorius Suurelle (590–604) lähettämissään kirjeissä, joissa hän yhtäältä painotti olevansa uskollinen Pietarin istuimen perijälle mutta toisaalta korosti kelttiläisen kirkon tapojen olevan puhdasta apostolista traditiota. Columbanus kieltäytyi osallistumasta Chalonsin vuoden 603 kirkolliskokoukseen, jossa asiaa käsiteltiin, mutta lähetti kokoukselle kirjeen pyytäen suvaitsevaisuutta, jotta hänen yhteisönsä saisivat elää mantereella samalla tavalla kuin Irlannissa.
Suvaitsevaisuus loppui, kun Columbanus rohkeni nuhdella kovin sanoin Burgundin hovin ja erityisesti kuningas Theoderik II:n siveetöntä elämää, johon simoniastaan tunnetut frankkilaiset piispat eivät uskaltaneet puuttua. Kuninkaalla oli jo neljä aviotonta lasta, ja kun pyhää Columbanusta pyydettiin koko hovin edessä siunaamaan heidät, Columbanus kiivastui: ”Vai siunata! Siunata huoruuden hedelmiä, häpeän lapsia, isänsä irstauden todistuskappaleita! Herran nimessä minä kiroan heidät!” Columbanus ja hänen irlantilaiset munkkinsa vangittiin. Jonkin ajan kuluttua heidät vietiin sotilassaatossa Nantesiin, jossa Columbanus kirjoitti Luxeuiliin jääneille munkeille hyvin rakkaudellisen kirjeen. Kaikki irlantilaiset veljet lähetettiin laivalla kohti Irlantia.
Jumalan tahdosta nousi kuitenkin myrsky ja laiva ajautui takaisin Gallian rannikolle. Tämän käänteen rohkaisemana pyhä Columbanus lähti munkkeineen vaeltamaan kohti itää Jumalan johdatukseen luottaen. He taivalsivat Pariisin ja Meaux’n kautta Metziin, jossa he alkoivat julistaa evankeliumia pakanallisille alemanniheimoille. Vihaiset pakanat surmasivat tuolloin kaksi munkkia, mutta vähitellen ihmisiä alkoi kääntyä kristityiksi suurin joukoin.
Noihin aikoihin Columbanus näki unta taistelusta, jossa kuningas Theoderik surmattiin. Kun häntä pyydettiin rukoilemaan näyn toteutumista, Columbanus piti pyyntöä typeränä ja kieltäytyi jyrkästi: ”Jumala tahtoo meidän rukoilevan vihollistemme puolesta eikä heitä vastaan.” Theoderikin sotamenestys oli pitkään hyvä, sillä hän valloitti ne Bregenzin alueet, joilla Columbanus majaili, ja ajoi tämän uudelleen maanpakoon.
Pyhän Columbanuksen rukouksien kautta tapahtui useita ihmeitä. Kun veljestö oli nälissään, hän siunasi heidän vähäisen oluensa ja leipänsä, ja niistä riitti kaikille. Orleansissa hän paransi sokean miehen. Kerran kun tarvittiin kyntöhärkää, Columbanus haki metsästä karhun ja kytki sen ikeeseen.
Oleskeltuaan kuningas Clotharin alueella Columbanus, joka oli jo yli 70-vuotias, kulki Alppien toiselle puolelle. Ensin hän julisti evankeliumia Sveitsin alueella ja asettui sitten Pohjois-Italian Lombardiaan. Sen areiolainen hallitsija Agilulf (Agilof) otti Columbanuksen ystävällisesti vastaan Milanossa vuonna 612. Agilulf antoi hänelle Bobbiosta raunioituneen Pyhän Pietarin kirkon, jonne Columbanus seuraavana vuonna asettui. Veljet kunnostivat kirkon, ja myös sen ympärille muodostui maineikas luostari.
Pyhä Columbanus teki paljon työtä saadakseen alueen areiolaiset takaisin ortodoksis-katoliseen uskoon. Jumala palkitsi hänen uutteruutensa: Agilulf ja hänen kansansa palasivat katolisen kirkon alaisuuteen. Se, että Columbanus yksiselitteisesti alistui Rooman alaisuuteen, oli erittäin tärkeä päätös läntisen kristikunnan yhtenäisyyden kannalta: muussa tapauksessa kelttiläinen kirkko olisi saattanut kasvaa irralleen muusta kristikunnasta. Hän näyttää luopuneen kelttiläisestä pääsiäisen määrittämisestä kaikessa hiljaisuudessa.
Kuningas Clothar lähetti Columbanukselle viestin, että tämän viholliset olivat kuolleet, ja kehotti häntä palaamaan takaisin. Columbanus vastasi kieltävästi ja pyysi kuningasta ainoastaan suojelemaan rakasta veljestöään Luxeuilissä. Tämän jälkeen hän alkoi valmistautua omaan kuolemaansa vetäytymällä yksinäiseen luolaan. Hänen viimeiseksi kirjoituksekseen jäi hänen paavi Bonifatius IV:lle lähettämänsä kirje.
Pyhä Columbanus nukkui pois rauhassa vuonna 615. Hänen ajatuksensa jäivät elämään saarnoissa, joita on säilynyt seitsemäntoista, ja hengellisille lapsilleen lähettämissään kirjeissä. Hän kirjoitti esimerkiksi: ”Mikään ei ole suloisempaa kuin omantunnon tyyneys, mikään ei ole varmempaa kuin sielun puhtaus. Sitä kukaan ei saa omin keinoin, sillä se on lahja, joka saadaan toiselta.” Hän kirjoitti myös runoja, katumuskirjan ja erittäin ankaran luostarisäännön, joka hyväksyttiin virallisesti kirkon käyttöön vuonna 627, mutta joka jäi vähitellen pyhän Benedictuksen lievemmän säännön varjoon. Columbanuksen ankarat katumusharjoitukset jäivät kuitenkin pitkiksi ajoiksi osaksi läntistä luostarielämää. Columbanuksen elämäkerran kirjoitti hänen veljestönsä munkki Jonas Bobbiossa vuonna 643.
Pyhän Columbanuksen kunnostama Bobbion luostari kukoisti aina vuoteen 1802, jolloin Napoleon määräsi sen suljettavaksi. Columbanuksen askelissa vaeltaneet irlantilaismunkit perustivat Ranskan ja Sveitsin alueelle kaiken kaikkiaan yli sata luostaria. Pyhä Columbanus on yksi Länsi-Euroopan kristillistymiseen kaikkein eniten vaikuttaneista pyhistä. Maalaustaiteessa hänet on kuvattu kädessään risti tai apotin sauva, rinnassaan säteilevä aurinko, joskus hän on karhun kanssa tai puhkeavan lähteen äärellä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat edelleen Bobbion seurakuntakirkon kryptassa. Niiden ympärillä on tapahtunut paljon ihmeitä. Kirkossa on myös hänelle kuulunut puukuppi, veitsi ja muita esineitä.
1 Toinen kirjoitusasu Gontram, kuningas Klodvigin (k. 511) pojanpoika.
2 Ero oli itse asiassa pelkästään laskutekninen, sillä molemmat osapuolet pyrkivät toteuttamaan Nikean kirkolliskokouksen (325) ohjeita. Pääsiäisen määrittämisen taustalla olleen juutalaisen kuukalenterin vuodessa oli 354 vuorokautta. Auringon kiertoon perustuvan vuoden täsmällistä pituutta ei tunnettu täysin tarkasti, joten siirtymä aurinkovuosikalenteriin aiheutti alkukirkolle teknisiä vaikeuksia. Keltit käyttivät 84 vuoden sykleiksi laskettua kalenteria, joka oli hieman epätarkempi kuin muualla kristikunnassa käytetty.
<>
Vanhus Efraim Filotheoslainen: Elämäntilanteisiin
Amerikan Vanhus Efraimin (1928–2019) ohjeita elämän erilaisiin tilanteisiin.
Unohdettiinko sinut? Eikö sinulle edes soiteta? Ei haittaa, älä ryhdy valittelemaan.
Pidetäänkö sinua pilkkana? Älä vastaa siihen.
Panetellaanko sinua? Ole vaiti ja rukoile.
Tehdäänkö sinulle vääryyttä? Unohda se.
Halveksitaanko sinua? Iloitse.
Syytetäänkö sinua? Älä sano vastaan.
Etkö saa puhua? Älä murehdi.
Panetellaanko sinua? Älä taistele vastaan.
Ollaanko sinulle suutuksissa? Pysy rauhallisena.
Varastetaanko sinulta? Ole kuin et näkisi.
Irvaillaanko sinusta? Ole pitkämielinen.
Eivätkö lapsesi kuuntele neuvojasi? Lankea polvillesi ja rukoile.
Rikoitko jotakuta vastaan? Pyydä anteeksi.
Etkö sinä ollut syypää rikkomukseen? Pyydä silloinkin anteeksi.
Oletko terve? Ylistä Jumalaa.
Oletko sairas ja vaivattu? Kärsitkö, tunnetko tuskaa ja kipua? Ylistä Jumalaa.
Onko kotonasi kiistaa ja köyhyyttä? Paastoa, valvo ja rukoile.
Kaikkien ja kaiken tähden rukoile ja paastoa, sillä ”tätä himojen ja demonien sukua ei saa lähtemään muulla kuin paastolla ja rukouksella” (ks. Matt. 17:21).
Ja erityisesti muista: Kristus on kanssasi!
PIDÄ USKOSTA KIINNI.
<>
Muistopäivähakemisto
<>
Pyhäinjäännökset
Reliikki eli pyhäinjäännös on pyhien joukkoon liitetyn ihmisen ruumiillisista jäännöksistä käytetty nimitys. Reliikkejä ei kunnioiteta esineinä, vaan Pyhän Hengen voiman välikappaleina.
Pyhien ihmisten jäännöksissä asuu Pyhän Hengen armovoima, aivan kuten Pyhä Henki asui heissä heidän eläessään. Pyhäinjäännösten kunnioittaminen on aina Kristuksen ihmiseksi tulon ja ylösnousemususkon tunnustamista sekä uskoa siihen, että pelastus toteutuu koko ihmisessä.
Jokaisen kirkon alttaripöytään on kätketty reliikki. Tämä muistuttaa alkukirkollisesta tavasta toimittaa liturgia marttyyrien haudalla. Reliikkejä voidaan kiinnittää myös pyhän ikoniin tai pitää esillä erillisissä reliikkilippaissa. Useimmiten reliikki on pieni luun palanen, mutta jotkut pyhät lepäävät kokonaisina reliikkiarkuissaan.
Usko pyhäinjäännösten ihmeitätekevään voimaa tulee ilmi myös Raamatun sivuilla kertomuksesta profeetta Elisan haudasta, jolloin kuollut heräsi henkiin, kun tämän ruumis kosketti Elisan pyhiä luita sekä apostoli Pietarin vaatekappaleista, joiden kautta tapahtui paranemisihmeitä. Reliikkien suuresta voimasta todistaa myös Vapahtajan haudassa maannut ruumis, jota enkelit vartioivat. Haudassa levännyt Vapahtajan ja ylösnousemuksessa kirkastunut ruumis ei ollut saastainen tai arvoton, vaan pyhä ja kunnioitettava. Samalla tavoin pyhien ihmisten ruumis, Pyhän Hengen temppeli, on pyhä ja arvokas.
<>
Kaikkien Athosvuoren pyhien isien tropari
"Athoksen isiä ja lihassa eläneitä enkeleitä,
tunnustajia ja pyhittäjiä,
piispoja ja marttyyreita
kunnioittakaamme lauluin
ja veisuin seuraten heidän hyveitään
kaikki Pyhän Vuoren munkit
ja huutakaamme yhteen ääneen:
Kunnia Hänelle, joka seppelöi teidät,
Kunnia Hänelle, joka teidät pyhitti.
Kunnia olkoon Hänelle,
joka teidät osoitti meidän turvaksemme hädässä."
<>
Jumalallinen liturgia on suurin hengellinen laupeudenteko maailmanlaajuisesti
"Jumalallisen liturgian avulla monet kadotuksessa olevat ovat päässeet siirtymään Paratiisiin, koska heidän nimiään on muisteltu sitä toimitettaessa. Myös elossa olevat saavat apua, kun heidän nimiään muistellaan Jumalallisen liturgian aikana.
Niinpä ennen Jumalallista liturgiaa meidän pitää viedä papille paperi, jolle olemme kirjoittaneet meille rakkaiden edesmenneiden ja elossa olevien nimet, jotta hän muistelisi heitä proskomidissa leikaten kirkkoleivästä jokaisen puolesta pienen palasen. Ne hän sitten kaataa pyhään ehtoollismaljaan, Kristuksen veren sekaan.
Näin kaikki nimet ’kastetaan’ Kristuksen vereen, mikä on kaikkein korkein laupeuden teko täällä maan päällä! Näitä nimiä muisteleva pappi saa siitä liiran ’Taivaassa’ ja kaksi liiraa me, jotka annamme nimet hänelle paperilla muisteltaviksi.
Jokaisessa Jumalallisessa liturgiassa Jumalanäiti polvistuu ja anoo kyynelin Kristusta, Poikaansa, Liturgiassa muisteltavien pelastumisen puolesta, kaikkien elävien ja edesmenneiden ihmisten sekä pelastuneiden että kadotukseen joutuneiden puolesta, jotta heistä niin monet kuin mahdollista pelastuisivat. Näin hän tekee joka päivä. Se on Jumalanäidin erityislaatuinen palvelutehtävä, kaikkein merkittävin niistä. Tällainen on Jumalanäidin täydellinen rakkaus."
- Arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan skiitta, Athosvuori
<>
Päivän pyhät
Vuoden jokaisena päivänä kirkossa muistellaan jotain pyhää tapahtumaa tai yhtä tai useampaa pyhää ihmistä. Kertomukset näistä tapahtumista sekä pyhien ihmisten lyhyet elämäkerrat on koottu Synaksarion-tekstikokoelmaan.
Kuuntele
Pyhien ihmisten elämäkertojen tarkoituksena on tarjota hengellisiä esikuvia kunkin ihmisen oman rukous- ja kilvoituselämän tueksi ja vahvistukseksi. Tekstit eivät ole tarkkoja historiallisia dokumentteja vaan ensisijaisesti hengellistä kirjallisuutta.
Jokainen ortodoksi on saanut nimensä jonkin pyhän ihmisen nimen mukaan. Ortodoksista nimipäivää vietetäänkin tuon pyhän ihmisen juhlapäivänä. Nimikkopyhää kutsutaan myös taivaalliseksi esirukoilijaksi tai suojeluspyhäksi.
Pyhien ihmisten elämänkerrat on koottu Synaksarion -teksikokoelmaan, joka on luettavissa myös Suomen ortodoksisen kirkon sivuilla: https://ort.fi/kirkkokalenteri/
Tutustu pyhiin
Kirkkovuoden jokaisena päivänä vietetään yhden tai useamman pyhän ihmisen ja/tai pyhänn tapahtuman muistopäivää. Kirkolliset muistopäivät on merkitty kirkkokalenteriin, jonka voi osaa seurakunnasta. Kirkkokalenterin verkkoversio löytyy ort.fi -etusivulta.
Pyhien joukkoon kuuluu sekä Vanhan liiton pyhiä että kirkon jäseniä eri vuosisadoilta aina Kristuksen aikalaisista meidän omana aikanamme eläneisiin ihmisiin asti.
Pyhien elämäkertojen kokoelmaa kutsutaan Synaksarioniksi. Suomen ortodoksisen kirkon suomeksi julkaisema Synaksarion on 12-osainen kirjasarja, jossa esitellään valtaosa kirkkokalenteriin merkityistä pyhistä. Kirjaa on myynnissä mm. Valamon luostarin verkkokaupassa. Synaksarionin verkkoversioon voi tutustua ort.fi -etusivun sähköisen kirkkokalenterin kautta.
Suomen ortodoksisen kirkon aloitteesta on liitetty pyhien joukkoon kaksi ihmistä: pyhittäjä Johannes Valamolainen (muistopäivä 5.6.) ja marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (muistopäivä 8.3). Heidät liitettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin päätöksella marraskuussa 2018.
<>
Pyhä Paisios Athosvuorelainen: Enkelielämästä
Kun pinnalliset tai totuutta tahallaan vääristelevät pahat ihmiset panettelevat meitä tai tekevät meille vääryyttä, on hyvä, jos mahdollista, ettemme toivo löytävämme inhimillistä oikeutta vääryyden kohdistuessa henkilökohtaisesti vain meihin. Meidän ei liioin pidä sanoa ”Jumala rangaiskoon heitä”, sillä sekin on kirous. Meidän on hyvä antaa heille anteeksi koko sydämestämme ja pyytää Jumalaa vahvistamaan meitä pystyäksemme kantamaan panettelun taakan ja jatkamaan hengellistä elämää (niin kätkössä kuin mahdollista). Jatkakoot ihmiset, joiden tapana on arvostella ja tuomita, noita toimiaan, sillä niin he valmistavat meille kultaseppeleitä todelliseen elämään.
Autuaita ja kolmesti autuaita ovat ne, jotka pahantahtoisten ihmisten vääristelevien puheiden takia näyttävät ihmisten silmissä pronssista valetuilta, vaikka ovat puhdasta kahdenkymmenenneljän karaatin kultaa.
Voi niitä onnettomia, niitä kolmesti onnettomia, jotka ovat pronssia mutta joita jotkut kiillottelevat ja pettävät muita antamalla ymmärtää, että he ovat kultaa. (Tähän kategoriaan kuulun minä, onneton Paisios. Rukoilkaa puolestani!)
- Kirjeitä Surotin luostarin nunnille
<>
Pyhän Paisios Athosvuorelaisen esirukouslista
– Muista, Herra, syövästä kärsiviä palvelijoitasi.
– Pienistä tai suurista taudeista kärsiviä palvelijoitasi.
– Palvelijoitasi, jotka kärsivät ruumiin vammoista.
– Palvelijoitasi, jotka kärsivät sielun vammoista.
– Muista johtajia ja auta heitä hallitsemaan kristillisesti.
– Muista, Herra, ongelmallisista perheistä tulevia lapsia.
– Ongelmallisia ja avioeron hajottamia perheitä.
– Muista, Herra, orpoja kaikkialla maailmassa, kaikkia elämässään kärsiviä ja väärinkohdeltuja, niitä jotka ovat menettäneet puolisonsa.
– Muista, Herra, kaikkia vangittuja, anarkisteja, narkomaaneja, murhamiehiä, pahantekijöitä, varkaita; valaise ja auta heitä muuttamaan elämänsä.
– Muista kaikkia vieraisiin maihin muuttaneita.
– Kaikkia, jotka matkustavat merellä, maalla, ilmassa ja varjele heitä.
– Muista Kirkkoamme, Kirkkomme isiä (pappeja) ja uskovia.
– Muista, Herra, kaikkia sekä mies- että naisluostareiden veljestöjä, johtajia ja johtajattaria, ja myös kaikkia Athosvuoren isien veljestöjä.
– Muista, Herra, palvelijoitasi, jotka elävät sodan keskellä.
– Niitä, joita vainotaan vuorilla ja tasangoilla.
– Niitä, jotka ovat kuin saalislintuja.
– Muista palvelijoitasi, jotka jättivät kotinsa ja työnsä ja ovat vaikeuksissa.
– Muista, Herra, köyhiä, kodittomia ja pakolaisia.
– Muista, Herra, kaikkia kansoja, sulje ne syliisi, verhoa ne pyhään suojaasi, varjele niitä kaikelta pahalta ja sodalta. Ja rakas Kreikkamme sulje syliisi öin ja päivin, verhoa se pyhään suojaasi, varjele sitä kaikelta pahalta ja sodalta.
– Muista, Herra, vaikeuksissa olevia oman onnensa varaan jätettyjä, väärinkohdeltuja, koettelemuksissa eläviä perheitä ja anna niille runsas armosi.
– Muista kaikenlaisista sielullisista ja ruumiillisista vaikeuksista kärsiä palvelijoitasi.
– Muista epätoivossa olevia, auta heitä ja lahjoita heille rauha.
– Muista, Herra, palvelijoitasi, jotka ovat pyytäneet meitä rukoilemaan puolestaan.
– Muista myös kaikkia aikojen alusta asti poisnukkuneita ja anna heille lepo.
Ortodoksos kypselin kirjasta ”Jumala on kanssamme, olemmeko me Jumalan kanssa?”
Käännös kreikasta: © Athos-Säätiö
<>
Ortodoksisuus Suomessa
Ortodoksisuus on saapunut Suomeen idästä. Kiovaan perustettiin piispanistuin 990-luvulla ja sieltä ortodoksinen kristillisyys levisi sekä pohjoiseen että itään. Novgorodin pohjoisille alueille, kuten Karjalaan ja itäiseen Suomeen, kristinusko levisi 1100-luvulla. Keskusseuduille rakennettiin kirkkoja ja erämaahan muodostui 1300-luvun lopulta alkaen pieniä erämaaluostareita. Aktiivisemmin kristillinen usko alkoi juurtua näille seuduille 1400-luvun lopulla. Tässä edesauttoi myös Venäjän kirkon irtatutuminen Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1448.
1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun sodissa Karjalan läntiset osat jäivät osaksi Ruotsin valtakuntaa. Tämä oli takaisku kirkon kehitykselle. Laatokan Karjalan palattua osaksi Venäjää 1700-luvun alussa ortodoksinen usko alueilla elpyi. Samalla alkoi jo vuosisatoja aiemmin perustetun Valamon luostarin kukoistusvaihe, jolla oli suuri merkitys ortodoksisuuden juurtumiselle Karjalaan ja Suomeen.
Kun Suomesta muodostettiin 1800-luvun alussa suuriruhtinaskunta yhdessä Laatokan Karjalan ja Kannaksen kanssa, tuli Suomeen pysyvästi ortodoksista väestöä. Ortodoksiväestöä asettui Venäjältä muuttaneiden kauppiaiden, sotilaiden ja virkamiesten myötä myös tärkeimpiin kaupunkeihin, esimerkiksi Viipuriin ja Helsinkiin.
Suomen kirkollinen hallinto järjestettiin ensin osana Pietarin hiippakuntaa. Vuonna 1892 perustettiin itsenäinen Suomen ja Viipurin arkkipiispanistuin, josta tuli samalla ensimmäinen Suomen ortodoksinen piispanistuin.
Kun Suomi sai itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen yhteydessä, uuteen valtioon muodostui samalla ortodoksinen vähemmistökirkko. Sen asema oli erilainen kuin vallankumousta edeltäneen ortodoksisen kirkon asema.
Kirkon suomalaistaminen käynnistyi ripeästi. Kirkko siirtyi vuonna 1923 Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Jumalanpalvelus- ja virkakieleksi tuli suomi ja arkkipiispan istuin siirrettiin Viipurista Sortavalaan.
Sotien välisen ajan ortodoksisen kirkon toiminnan painopiste oli Karjalassa. Suomen ortodoksisen kirkon väestöhuippu, 81 631 jäsentä, tilastoitiin vuonna 1940.
Toisen maailmansodan ja alueluovutusten seurauksena kirkko menetti noin 90 % materiaalisesta omaisuudestaan. Rajan taakse jäi 18 seurakuntaa ja neljä luostaria: Valamo, Lintula, Konevitsa ja Petsamo.
Sodan jälkeen ortodoksinen evakkoväestö asutettiin eri puolille maata. Valamon ja Lintulan luostarit sijoittuivat 1940-luvulla Heinävedelle – Valamoon muuttivat lopulta myös Konevitsan ja Petsamon luostarien viimeiset kilvoittelijat.
1950-luku oli kirkossa sekä materiaalisen että hengellisen jälleenrakennuksen aikaa. Suomeen perustettiin 14 uutta ortodoksista seurakuntaa ja kirkon tarpeisiin rakennettiin valtion varoin 13 kirkkoa ja kymmeniä rukoushuoneita. Näin syntyi koko maan kattava ortodoksinen
seurakuntaverkosto.
Sotien jälkeen jäsenmäärä pieneni vuoteen 1990 asti, jonka jälkeen alkoi uusi kasvun aika. Vuoden 2023 lopussa Suomen ortodoksisessa kirkossa oli noin 56 000 jäsentä.
<>
Liittyisinkö ortodoksiseen kirkkoon?
Yhä useampi erilaisista taustoista tuleva ihminen löytää nykyään tiensä ortodoksiseen kirkkoon ja kiinnostuu sen syvällisestä uskosta ja rikkaasta perinteestä. Ortodoksinen kirkko on yksi maailman vanhimmista kristillisistä yhteisöistä, jonka juuret ulottuvat suoraan apostolien aikaan. Tämä perintö välittyy kirkossa edelleen muuttumattomana uskon ja elämän jatkuvuutena.
Monia ihmisiä kiehtoo kirkon mystinen näkemys Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Ortodoksinen teologia painottaa Jumalan kolminaisuutta ja hänen läheistä yhteyttään ihmiseen. Kirkon oppi korostaa, että kristityn kutsumus on osallistua Jumalan elämään — tätä kutsutaan theosiksesi tai jumallistumiseksi. Tämä tarkoittaa, että Jumalan armo muuttaa ihmisen sisäisesti ja nostaa hänet osalliseksi Jumalan rakkaudesta ja elämästä jo tässä ajassa.
Ortodoksinen kirkko tunnetaan myös kauniista ja ikiaikaisista jumalanpalveluksistaan, joissa symboliikka, musiikki ja ikonit muodostavat kokonaisuuden, joka avaa syvän yhteyden Jumalaan ja pyhien yhteyteen. Jumalanpalvelukset ovat paitsi rukouksen ja ylistyksen hetkiä, myös ikkunoita taivaalliseen todellisuuteen.
Kirkon opetus ja elämä perustuvat Raamattuun, mutta myös perinteeseen, jota kutsutaan apostoliseksi traditioksi. Tämä traditio sisältää kirkon isien opetukset, kirkolliskokoukset, ikonit, rukoukset ja sakramentit, jotka yhdessä muodostavat hengellisen elämän perustan. Ortodoksisuus näkee kirkon sekä hengellisenä yhteisönä että Kristuksen ruumiina, jossa Jumalan läsnäolo toteutuu tässä maailmassa.
Monille ortodoksisuus tarjoaa vastauksen ihmisen syvimpiin kysymyksiin Jumalan, elämän tarkoituksen ja kuoleman jälkeen odottavan elämän suhteen. Samalla kirkko on yhteisö, jossa ihmiset tukevat toisiaan uskossa, rukouksessa ja arjen haasteissa.
Ortodoksinen kirkko on avoin kaikille, jotka haluavat tulla osaksi tätä yhteyttä Jumalaan ja seurakuntaan. Se kunnioittaa kulttuurien ja kansojen moninaisuutta, mutta yhdistää uskovat yhdeksi perheeksi Kristuksen rakkaudessa. Kirkkoon liittyminen on samalla matka syvempään uskoon ja hengelliseen kasvuun, jossa jokainen saa oman paikkansa Jumalan suunnitelmassa.
<>
Herran ympärileikkaus
Kun Vapahtajan syntymästä oli kulunut kahdeksan päivää, Hänen vanhempansa veivät Hänet ympärileikattavaksi (Luuk. 2:21). Näin he täyttivät käskyn, jonka Jumala oli antanut Abrahamille tehdessään ikuisen liiton hänen ja kaikkien hänen jälkeläistensä kanssa: ”Kahdeksantena päivänä syntymästä ympärileikattakoon jokainen poikalapsi sukupolvesta toiseen.” (1. Moos. 17:12)
Hän, joka oli asettanut lain ja käskyt, alentui nyt ihmiskunnan kuoleman alaisuutta symboloivan kuolevaisen lihankappaleen leikkaamiseen. Hän oli puhdas ja synnitön, mutta alentui ottamaan tuon ihmisen ja Jumalan sovinnon merkin. Hän oli rakkaudessaan nöyrtynyt omaksumaan luomansa ihmisluonnon huolimatta siitä, että se oli langennut ja turmeltunut. Tullessaan maan päälle Hän alistui nöyrästi lain määräyksiin ja osoitti näin, kuinka laki sai Hänessä täyttymyksensä. Veripisarat, jotka Hän vuodatti kahdeksan päivän ikäisenä, olivat kuin ennakkoa siitä verestä, jonka Hän tuli vuodattamaan ristillä pestäkseen pois maailman synnit ja vapauttaakseen meidät tuomiosta. Näin ollen muistellessamme Herran ympärileikkausta muistelemme itse asiassa koko lunastuksemme salaisuutta.
Kun uuden liiton Aadam ympärileikattiin, vanhan liiton lihallinen ympärileikkaaminen saavutti päätöksensä, ja uusi liitto tuli julki Hänen veressään. Uuden liiton ympärileikkaus on hengellinen. Se toteutuu kasteessa, joka on uuteen kansaan kuulumisen merkki. Siihen ei liitytä leikkaamalla kuolevaista lihaa vaan vapautumalla itse kuolemasta, mikä tapahtuu osallistumalla Herran eläväksitekevään kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi pyhät Paavali ja Pietari ja muut apostolit päättivät, ettei pakanoita tarvitse ympärileikata, kun he liittyvät Jumalan kansaan.[1] Sen sijaan kaikki voivat yhdistyä Kristukseen ympärileikkauksella, joka ei ole ihmiskätten tekemä ja jossa syntinen luonto riisutaan pois.
Kristuksessa vanhan lain järjestys on tullut päätökseensä. Hän kutsuu meitä sydämen ympärileikkaukseen, hengelliseen uudistumiseen. Tämän Hän on jo muinoin julistanut profeettojen kautta. ”Ympärileikatkaa sydämenne, te Juudan ja Jerusalemin asukkaat!” profeetta Jeremia kehotti (Jer. 4:4).
Lihan ympärileikkauksessa, jonka Jumala asetti Abrahamille, oli myös profeetallinen aspekti. Leikkaus määrättiin suoritettavaksi lapsen saatua täyteen elämänsä ensimmäiset seitsemän päivää, joka on koko ajankierron symboli. Samaa merkitsee myös luomiskertomuksen viikko. Näin ollen kahdeksas päivä symboloi astumista tämän kuolevaisuuden maailman ajan toiselle puolelle, siihen iankaikkiseen elämään, jonka Herran ylösnousemus avasi meille viikon kahdeksantena päivänä. Samalla se on tuon loputtoman elämän ensimmäinen päivä ja sellaisena ainutlaatuinen. Sunnuntai merkitsee siis ensimmäistä ja kahdeksatta päivää: alkua ja ikuisuutta, astumista tilaan, jossa ei enää ole päiviä ja öitä. Näin Kristus tulemalla ympärileikatuksi kahdeksantena päivänä julistaa jo ylösnousemustaan ja meidän ikuista elämäämme.
Tavan mukaan Kristus sai myös nimensä samana päivänä. Jumalan enkeli oli käskenyt Joosefin antaa lapselle nimen Jeesus, joka tarkoittaa pelastusta. Näin jo Hänen nimessään paljastettiin se tehtävä, jota varten ikuinen Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja tuli maan päälle ihmiseksi. Jeesuksen nimi sisältää ja ilmaisee meidän pelastuksemme salaisuuden.
Herran ympärileikkauksen juhla onkin samalla Jeesuksen pyhän nimen ja Jeesuksen rukouksen juhla. Kutsumalla Herran nimeä avuksemme teemme Pelastajamme ja Vapahtajamme mystisesti läsnäolevaksi voittoisassa voimassaan. Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Jumala on korottanut Hänet yli kaiken ja antanut Hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:9–11)
Pyhissä kirjoituksissa ja pyhien elämäkerroissa on loputtomasti esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen nimessä tapahtuu ihmeitä, kun sitä uskossa avuksi huudetaan. Riivaajat, sairauden ja kuoleman voimat pakenevat Hänen jumaluutensa tulen polttoa. Hän itse lupasi: ”Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen.” (Joh. 14:13) Jeesuksen nimessä on voima ja valta, ja se on kristittyjen kallein aarre. Ortodoksiset kristityt ovat tämän eläväksitekevän nimen todistajia, ja siksi heidän tulisikin tehdä kaikki tekonsa Jeesuksen nimessä kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttaan (Kol. 3:17).
Jeesuksen nimen voima muuttaa ja kirkastaa ihmisolemuksen. Kun toistamme jokaisella henkäyksellämme ja jokaisessa tilanteessa Jeesuksen nimeä tai rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, Herran persoona täyttää ajatuksemme, innoittaa käytöstämme ja puhdistaa himomme. Jeesuksen suloisen nimen avulla saamme Pyhän Hengen armon. Vähä vähältä Jeesus löytää asuinsijaa sydämestämme niin että Hänen hahmonsa jumalallinen valo alkaa loistaa meissä.
[1] Ap.t. 15:5–30, 1. Kor. 7:18–19, Gal. 5:2–6, 6:15, Kol. 2:11–12.
<>
Pyhä Basileios Suuri
Pyhä Basileios syntyi vuonna 329 Kappadokian Kesareassa ja nimettiin isänsä mukaan. Hänen äitinsä oli nimeltään Emmeleia. Perhe oli rikas ja arvostettu. Suvun jäsenet olivat olleet kristittyjä jo usean sukupolven ajan, ja heidän joukossaan oli ollut marttyyreja ja tunnustajia. Basileioksen isän vanhemmat olivat Maximianuksen vainojen aikana piileskelleet kymmenen vuotta Pontoksen vuorilla. Heidän hengellisenä isänään oli toiminut piispa Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.).
Basileioksen lapsuudessa perheessä vallitsi syvästi kristillinen henki, mistä erityisansio kuului isoäiti Makrinalle. Basileioksella oli yhdeksän sisarusta. Isoäidin seuraajaksi perheen hengellisenä johtotähtenä kehittyi sittemmin sisaruksista vanhin, isoäitinsä nimeä kantanut pyhä Makrina (19.7.). Kihlattunsa kuoltua Makrina omisti elämänsä kokonaan Jumalalle ja sisaruksilleen. Hän piti nuoremmista sisaruksistaan huolta ja oli korvaamaton apu leskeksi jääneelle äidilleen. Basileioksen lisäksi kahdesta muustakin pojasta tuli piispa: syvähenkisestä Gregorioksesta (10.1.) tuli Nyssan metropoliitta ja nuorimmasta veljestä Pietarista Sebasteian arkkipiispa. Pyhänä kunnioitetaan myös askeettina kilvoitellutta Naukratiosta, joka kuoli jo nuorena.
Basileioksen lapsuusvuodet kuluivat Pontoksen Neokesareassa. Hänen ensimmäisenä opettajanaan oli hänen oppinut isänsä. Tämän kuoleman jälkeen Basileios opiskeli aikansa parhaiden opettajien johdolla Palestiinan Kesareassa, Konstantinopolissa ja lopulta silloisen maailman oppineisuuden keskuksessa Ateenassa. Siellä hän solmi elinikäisen ystävyyden toisen tulevan kirkkoisän Gregorios Teologin (25.1.) kanssa. Nämä kaksi opiskelijaa erottuivat muista hyveellisellä elämällään ja kyltymättömällä tiedonjanollaan. Gregorios sanoi myöhemmin, että Ateenassa ollessaan he tunsivat vain kaksi tietä: kirkkoon vievän ja akatemiaan vievän. Basileios opiskeli muun muassa filosofiaa, kielioppia, logiikkaa, puhetaitoa, matematiikkaa, astronomiaa ja lääketiedettä. Kun hän oli päättänyt opintonsa, häntä pyydettiin jäämään Ateenaan opettajaksi, mutta hän tahtoi kokeilla siipiään muualla.
Kotiin palattuaan Basileios aloitti uransa asianajajana Kesareassa. Häntä odotti loistava tulevaisuus. Hänen äitinsä ja sisarensa Makrina olivat kuitenkin jo tuolloin muuttaneet kotinsa Annesissa Irisjoen rannalla luostariksi, ja myös Basileioksen veljet elivät sen lähistöllä askeettisesti. Samoihin aikoihin Naukratios kuoli kalastusretkellä. Tämä kaikki yhdessä Makrinan vakavien kehotusten kanssa sai Basileioksen ymmärtämään maailmallisten pyrkimystensä turhuuden. Hän luopui loistavasti alkaneesta asianajajan urastaan, tutki syvällisesti Uuden testamentin kirjoja, otti kasteen ja päätti itsekin antautua kilvoitteluelämään.
Tapansa mukaan Basileios tahtoi paneutua asiaan perusteellisesti. Hän lähti tutustumaan askeettiseen kilvoitukseen sen syntyseuduille. Basileios vieraili kilvoittelijoiden luona Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa ja kävi ilmeisesti aina Mesopotamiassa saakka. Hän keräsi kaikkialta parhaita vaikutteita soveltaakseen niitä käytäntöön omassa elämässään.
Matkoiltaan palattuaan Basileios asettui lähelle äitiään ja sisartaan. Hän rakensi itselleen majan Irisjoen laaksoon joen vastapäiselle rannalle. Paikka oli kuin maallinen paratiisi, jossa hän saattoi minkään häiritsemättä keskittyä Jumalaan. Hän sai houkuteltua luokseen myös ystävänsä Gregorioksen. Yhdessä he viettivät aikaansa rukoillen, tutkien pyhiä kirjoituksia ja tehden käytännön askareita. Basileios paastosi ankarasti. Ravintonaan hän käytti vain leipää ja vettä, joihin hän lisäsi juhlapäivinä vähän vihanneksia. Omien sanojensa mukaan hän kohteli ruumistaan kuin niskoittelevaa orjaa, joka oli saatava kuriin. Syvässä nöyryydessään hän tahtoi pysyä yksinäisyydessä ja tuntemattomana. Kristuksen risti oli hänen ainoa aarteensa.
Vuoden kuluttua pyhä Gregorios lähti Nazianzokseen auttamaan iäkästä isäänsä piispa Gregorios Vanhempaa, ja Basileios jäi yksin. Tieto Basileioksen olinpaikasta oli kuitenkin levinnyt ja häntä tultiin tapaamaan yhä kauempaa. Hän otti niin munkit kuin maallikot lempeästi vastaan. Erityisen hellästi hän suhtautui lapsiin, ja lännen kirkko pitääkin pyhää Basileiosta lasten suojelijana.
Jotkut vierailijoista tahtoivat jäädä kilvoittelemaan Basileioksen johdolla, ja niin hänen ympärilleen muodostui pieni veljestö. Basileios alkoi kirjoittaa heitä varten sääntöjä ja ohjeita. Lopputuloksena syntyi sääntökokoelma, jota pidetään niin idässä kuin lännessä luostarilaitoksen peruskirjana. Ortodoksisen kirkon luostarielämä pohjautuu edelleenkin Basileioksen sääntöihin. Luostarielämässä hän korosti evankeliumin käskyjen noudattamisen tärkeyttä, Jumalan pelkoa ja oikeaa uskoa. Tuohon aikaan laajalle oli levinnyt ”villi” asketismi, joka saattoi saada varsin merkillisiäkin muotoja, ja Basileios suositteli sen sijaan hengellisen isän johdon alaisina toimivia yhteiselämäluostareita. Niiden elämän perustuksena olisi nöyrä oman tahdon kieltäminen, kunnioitus ja rakkaus veljien kesken sekä vieraanvaraisuus ja armeliaisuus.
Vuonna 360 Basileios kutsuttiin Kappadokian Kesareaan, missä piispa Dianos vihki hänet diakoniksi. Basileios osallistui piispansa kanssa Konstantinopolin paikalliseen kirkolliskokoukseen ja suri kovasti nähdessään, kuinka areiolaisten, puoliareiolaisten ja ortodoksien loppumattomat taistelut repivät Kristuksen kirkkoa. Dianos suostui allekirjoittamaan harhaoppisia suosivan kompromissipäätöksen, jolloin Basileios katkaisi yhteydet häneen ja palasi takaisin erakkoluostariinsa. Sinne saapui myös Gregorios Teologi, joka tahtoi löytää pakopaikan sen jälkeen, kun hänet oli puoliväkisin vihitty papiksi.
Vuonna 363 Kesarean uusi piispa Eusebios vihki Basileioksen papiksi. Hänenkin kanssaan syntyi kuitenkin erimielisyyksiä kateellisten ihmisten juonittelujen takia, ja Basileios palasi taas erakkomajaansa. Hän yritti koota Kappadokian munkkeja yhteiselämäluostareihin ja kirjoitti lisää sääntöjä, joissa määriteltiin muun muassa luostarien jumalanpalvelusjärjestys. Vaikka Basileios kannatti päättäväisesti yhteiselämäluostareita, hän säilytti myös rakkauden erakkoelämään. Hän halusi, että luostarien lähellä eläisi myös yksinään kilvoittelevia erakkomunkkeja, jotka esimerkillään innoittaisivat veljiä rukoukseen.
Kun keisari Valens (365–378), vannoutunut areiolainen, nousi valtaistuimelle, Basileios päätti jättää luostarinsa ja lähteä taistelemaan totuuden puolesta. Hän teki sovinnon Eusebioksen kanssa ja sai tehtäväkseen Kesarean kansan opettamisen. Tuolloin hän piti kuuluisat maailman luomista (Heksaemeron) ja Psalmien kirjan sanomaa käsitelleet puheensa. Vuonna 367 Kesarean kaupunkia kohtasi nälänhätä. Basileios käytti viimeiset varansa ruokatavaroiden hankkimiseen kansalle ja sai rikkaat avaamaan vilja-aittansa. Hän myös toimi lääkärinä nälänhätää seuranneiden sairauksien aikana. Hänen ponnistuksensa olivat vielä tuoreessa muistissa, kun Kesarean piispanistuin jäi tyhjäksi vuonna 370. Suuren innostuksen vallassa kansa valitsi piispakseen Basileioksen, vaikka harhaoppiset juonittelivatkin hänen valintaansa vastaan.
Uusi metropoliitta ryhtyi välittömästi yhdessä papistonsa ja apulaispiispojensa kanssa taisteluun areiolaisia vastaan. Basileios saarnasi kansalle joka päivä aamuin illoin ja saattoi voimaan käytäntöjä, joita oli kohdannut matkoillaan Egyptissä ja Syyriassa. Kuivuuden koittaessa hän heittäytyi Jumalan eteen rukoilemaan, eikä noussut ennen kuin alkoi sataa.
Kesarean hiippakunta oli Aleksandrian ohella ainoa, joka asettui päättäväisesti vastustamaan kaikkia areiolaisuuden muotoja. Keisari Valens päätti lähteä paikalle henkilökohtaisesti. Hän lähetti edellään prefektinsä Modestoksen uhkailemaan Basileiosta omaisuuden takavarikoinnilla, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla. Pyhä piispa vastasi rauhallisesti: ”Sinä et voi takavarikoida omaisuuttani, koska minulla ei ole mitään – ellet sitten halua ottaa kuluneita vaatteitani ja muutamia kirjojani. En liioin ole kiintynyt mihinkään paikkaan; mihin tahansa maankolkkaan minut karkotettaisiin, tuntisin olevani siellä kotonani. Ruumiillisesti taas olen niin heikko, että kidutuksesta en selviäisi hengissä. Kuolema puolestaan on minulle tervetullut, sillä se yhdistää minut Jumalaani, jonka vuoksi elän ja toimin ja jonka puoleen huokaukseni ovat jo pitkään kohonneet. Itse asiassa olen jo nyt enemmän kuin puolikuollut.” Hämmästyneenä prefekti totesi, ettei ole koskaan kuullut tällaista puhetta. ”Et ole näköjään koskaan ollut tekemisissä piispan kanssa”, Basileios totesi. Myöhemmin Basileios paransi Modestoksen rukouksillaan ja heistä tuli hyvät ystävät.
Keisari Valens itse saapui Kesarean katedraaliin teofaniajuhlan aikaan. Basileios seisoi palvelemassa alttarin edessä kuin itse Kristus, pelastuksemme ylimmäinen pappi. Kirkkokansan tarkkaavaisuus ja koko juhlava harras palvelus teki keisariin suuren vaikutuksen. Hän antoi kuitenkin periksi areiolaisten piispojen vaatimuksille ja tuomitsi Basileioksen maanpakoon. Samana yönä hänen kuusivuotias poikansa sairastui kovaan kuumeeseen. Poika parani vasta, kun Basileios kutsuttiin palatsiin ja karkotus mitätöitiin. Toisenkin kerran kun Valens yritti uudestaan karkottaa Basileioksen, Jumala esti aikeen ihmeellisellä tavalla.
Opillisissa kysymyksissä pyhä Basileios löi ääriareiolaiset teoksellaan Eunomiosta vastaan (364) ja hyökkäsi sitten puoliareiolaisten kimppuun, jotka olivat opillisesti lähempänä ortodokseja mutta aiheuttivat suurta hämminkiä ja eripuraa loputtomilla keskusteluillaan eri kirkonmiesten valtuuksista. Pyhän Hengen jumaluutta vastaan taistelevia makedonioslaisia vastustaessaan Basileios julisti teoksessaan Pyhästä Hengestä ensimmäisenä kirkkoisänä selkeästi, että Pyhä Henki on Jumala ja samaa olemusta kuin Isä ja Poika.
Pyhän Basileioksen vaikutus ylitti hänen oman hiippakuntansa rajat. Hän huolehti kaikesta ja suojeli vaikeuksissa olevia kirkkoja. Jollei hän heikon terveytensä takia päässyt itse matkustamaan paikan päälle, hän selvitteli asioita kirjeitse. Nämä kirjeet ovat patristisen kirjallisuuden aarteita. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios Suuri (18.1.), Nikean uskontunnustuksen väsymätön puolustaja, kuoli vuonna 373, Basileioksesta tuli ortodoksien johtaja taistelussa areiolaisia näkemyksiä vastaan.
Yleiskirkolliset velvollisuudet eivät estäneet Basileiosta olemasta oman hengellisen laumansa hellä paimen ja jokaisen uskovan isä. Hän perusti Kesarean liepeille ”hyväntekeväisyyden kaupungin”, jota alettiin kutsua Basiliadaksi. Hän oli pannut hankkeen alulle jo ollessaan pappi. Siihen kuului vierasmajoja, sairaaloita, leprasairaiden hoitola, koulu ja muita kirkon ympärille pystytettyjä rakennuksia. Niissä palveli suuri määrä munkkeja ja nunnia. Piispa itse kävi paikalla aina ehtiessään ja osallistui omin käsin vaikeasti sairaiden hoitoon pelkäämättä edes leprasairaiden lähestymistä.
Pyhän Efraim Syyrialaisen kerrotaan nähneen, kuinka Basileioksen saarnatessa valkoinen kyyhkynen kuiskasi pyhiä sanoja hänen korvaansa. Liturgiaa toimittaessaan pyhä Basileios oli kuin maasta taivaaseen kohoava tulipatsas. Hän muotoili aikansa liturgisista käytännöistä jumalanpalveluksen, joka jäi kantamaan hänen nimeään. Sen anaforarukous on mahdollisimman täsmällinen ja teologisesti täydellinen pelastushistorian esitys. Pyhän Basileioksen vaikutuksesta pyhien marttyyrien juhlia alettiin viettää entistäkin juhlallisemmin ja samalla heidän reliikkiensä kunnioitus kasvoi.
Koko maailman opettajana, ortodoksisen uskon valona, munkkien isänä, köyhien lohduttajana ja kaikkien Jumalaan toivonsa panevien huolenpitäjänä Basileios Suuri oli tahraton esimerkki siitä, millainen on todellinen piispa. Hän oli Kristuksen kuva ja hänen kauttaan Kristus teki itsensä kaikeksi kaikille. Kristus puhui hänessä ja jakoi hänen välityksellään rakkautensa aarteita kaikille ihmisille. Silti ja siksi pyhä Basileios joutui elinaikanaan kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä, panetteluja ja koettelemuksia. Riitaisuudet ja jakaantuneisuus saivat sijaa kirkossa, niin että moni muu olisi jo menettänyt toivonsa. Mutta vain vuosi Basileioksen kuoleman jälkeen keisari Valens kaatui taistelussa gootteja vastaan. Hänen seuraajakseen tuli hurskas Teodosios, joka ensi töikseen karkotti areiolaiset piispat ja palautti ortodoksiset piispat istuimilleen.
Sairaus ja ankara askeesi olivat kuitenkin kuluttaneet Basileioksen voimat. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 1. päivänä vuonna 379, vain pari vuotta ennen kuin toinen yleinen kirkolliskokous (381) kruunasi hänen työnsä. Pyhän Basileioksen hautajaiset olivat todellinen pyhän esipaimenen voitonjuhla. Paikalle kerääntyi niin paljon ihmisiä, että olisi voinut luulla olevan kyse Kristuksen toisesta tulemisesta. Ihmeitä tapahtui. Hautausveisut jäivät huokausten ja valitusten pauhun alle. Jopa pakanat ja juutalaiset surivat yhdessä kristittyjen kanssa kaikkien yhteistä isää Basileios Suurta, ”armon palvelijaa, joka on selvittänyt totuuden koko maailmalle”, kuten häntä kuvaillaan Khalkedonin kirkolliskokouksen pöytäkirjoissa. ”Kuninkaallista” merkitsevän nimensä mukaisesti pyhä Basileios istuu nyt kuninkaallisella paikalla pyhien isien kuoroissa taivaallisen Valtiaan istuimen lähellä.
Pyhän Basileioksen kuolinpäivän yhteydessä on vuodesta 1998 lähtien vietetty samalla kaikkien hänen phittyneiden perheenjäseniensä yhteistä juhlaa. Heihin kuuluvat hänen isoäitinsä Makrina, isänsä Basileios, äitinsä Emmeleia, veljensä Gregorios, Pietari ja Naukratios sekä sisarensa Makrina.
<>
Pyhä Fulgentius, Ruspen piispa
Fabius Claudius Gordianus Fulgentius syntyi vuonna 468 Pohjois-Afrikan Karthagossa, jonka vandaalit olivat vallanneet Roomalta kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Hänen äitinsä Mariana, joka oli jäänyt nuorena leskeksi, opetti pojalleen kreikkaa ja latinaa. Fulgentius nimitettiin jo nuorukaisena Byzacenan provinssin veroasioiden prokuraattoriksi, ja hänen edessään oli loistelias ura, paljon rikkautta ja kunniaa.
Fulgentius ei kuitenkaan mieltynyt katoavaiseen hyvään. Hän luki pyhän Augustinuksen teoksia, joista erityisesti psalmin 36 pohjalta pidetty saarna teki häneen syvän vaikutuksen. Augustinuksen innoittamana Fulgentius päätti luopua kaikesta mikä sitoi häntä tähän maailmaan. Hän lähti piispa Faustuksen luostariin, jonka tämä oli perustanut jouduttuaan areiolaisen kuninkaan Hunericin karkottamaksi, ja pyysi päästä munkiksi. Piispa Faustus piti 22-vuotiasta ylimysnuorukaista liian heikkona ankaraan kilvoitteluelämään, mutta antoi hänen yrittää.
Kun Fulgentiuksen äiti sai tietää tapahtuneesta, hän tuli luostarin porteille ja huusi vihaisena: ”Kirkko on luvannut suojella leskiä: miksi se on nyt ryöstänyt poikani?” Fulgentius pysyi kuitenkin lujana päätöksessään, ja myös Faustus vakuuttui nähdessään hänen rakkautensa kilvoituselämään. Areiolaiset vandaalit eivät kuitenkaan jättäneet yhteisöä rauhaan ja sen toiminta oli lopetettava. Fulgentius pakeni toiseen luostariin, jonka johtaja Felix vetäytyi taka-alalle jättäen luostarinsa käytännössä Fulgentiuksen johdettavaksi.
Vuonna 499 Fulgentius joutui jälleen pakenemaan areiolaisia, tällä kertaa Sicca Venerian kaupunkiin. Fulgentiuksen julistama opetus Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta oli niin taidokasta, että se sai areiolaiset raivoihinsa. Hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin ortodoksisen uskonsa tähden. Vapauduttuaan hän asettui joksikin aikaa Mididiin Pohjois-Afrikan länsirannikolla, jota tuohon aikaan sanottiin Mauritaniaksi. Kiertelevään elämään jo tottunut Fulgentius vieraili myös Roomassa, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla.
Palattuaan Afrikkaan Fulgentius rakennutti erään kristityn ylimyksen pyynnöstä luostarin, mutta vetäytyi itse erakkoelämään omistautuen kokonaan rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja yksinkertaiseen käsityöhön. Fulgentiuksen maineen levitessä piispa Faustus kuitenkin kutsui hänet johtamaan luostaria ja vihki hänet papiksi. Alueella oli vainojen jäljiltä runsaasti tyhjiä piispanistuimia, joille Fulgentiusta toistuvasti houkuteltiin. Lopulta vuonna 508 Faustus vihki Fulgentiuksen tämän vastusteluista huolimatta piispaksi Tunisin lähellä sijainneeseen Ruspen kaupunkiin.
Piispanakaan Fulgentius ei luopunut erämaassa omaksumastaan ankarasta paastosäännöstä ja pitkistä yörukouksista. Hänen anteliaisuutensa, nöyryytensä ja vaatimattomuutensa herättivät laajalti ihailua. Kuitenkin jo samana vuonna (508) vandaalien kuningas Thrasimund, joka oli kiihkeämielinen areiolainen, käynnisti uuden vainon. Tällä kertaa Fulgentius ja 60 muuta ortodoksista piispaa karkotettiin Sardiniaan vaikeisiin oloihin. Rooman piispa Symmachus (498–514) avusti heitä lähettämällä heille vaatteita ja rahaa. Fulgentius muutti etelärannikon Cagliarissa sijainneen talon luostariksi ja jatkoi kilvoitteluelämäänsä. Sieltä hän kirjoitti Afrikan kristityille pyrkien näin ohjaamaan heitä kirjeitse.
Fulgentiuksen maine sai kuningas Thrasimundin kutsumaan hänet vuonna 515 takaisin Afrikkaan osallistumaan julkiseen väittelyyn kristillisen opin tulkinnasta. Pyhän piispan esittämät perustelut nikealais-konstantinopolilaisen opin puolesta tekivät kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että tämä pyysi häntä laatimaan ne kirjalliseen muotoon. Näin syntyi kirja nimeltä Vastaus kymmeneen väitteeseen. Keskustelujen jatkuessa Fulgentiuksen viisaus teki vaikutuksen Thrasimundiin, joka salli hänen jäädä Karthagoon. Areiolaisen papiston painostuksesta Fulgentius kuitenkin karkotettiin lopulta takaisin Sardiniaan vuonna 520.
Thrasimundin kuoltua vuonna 523 hänen seuraajansa Hilderic antoi pitkään vainotulle ortodoksiselle kirkolle toimintavapauden. Afrikan uskovat riemuitsivat piispojensa palatessa takaisin viidentoista vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Pyhä Fulgentius palasi Ruspeen ja nautti kristittyjen erityistä kunnioitusta. Hänen saarnojaan tultiin kuuntelemaan kaukaa, ja kovasydämisimmätkin liikuttuivat kyyneliin häntä kuunnellessaan. Karthagon arkkipiispa Bonifatius sanoi, ettei koskaan voinut kuunnella Fulgentiuksen saarnaa kuivin silmin. Ruspen seurakunta- ja luostarielämä nousivat uuteen kukoistukseen Fulgentiuksen johdolla.
Tuntiessaan elämänsä lopun lähestyvän pyhä Fulgentius vetäytyi pienelle Circinian (nyk. Kerkenna, Sfaxin edustalla) saarelle rakastamaansa erakkoelämään. Hän kilvoitteli saarella kaikessa hiljaisuudessa, kunnes hänen laumansa pyysi häntä vielä kerran palaamaan luokseen. Pyhä Fulgentius matkasi Ruspeen, mutta hänen aikansa alkoi olla lopussa. Hän pyysi papistoltaan ja munkeiltaan anteeksi kaikkia vääryyksiä, joita oli kenties tehnyt heille, ja kehotti kaikkia uskovia pitäytymään uskossa ja rakkaudessa. Pyhä Fulgentius nukkui pois 65 vuoden ikäisenä tammikuun 1. päivänä vuonna 532. Häntä sanottiin aikansa oppineimmaksi ja pyhimmäksi piispaksi.
<>
Pyhä Gregorios Vanhempi, Nazianzoksen piispa ja Gregorios Teologin isä
Gregorios eli Kappadokian Nazianzoksessa. Hän oli kotikaupungissaan hyveellisenä pidetty ja arvostettu hahmo. Hän kuului alun perin ”hypsistariaanien” eli ”Korkeimman palvojien” lahkoon, joka oli sekoitus juutalaisuutta ja pakanallisia uskomuksia. Hänen vaimonsa pyhä Nonna (5.8.) sen sijaan oli kristitty. Vaimonsa kautta Gregorios tutustui kristinuskoon ja lopulta päätti ottaa itsekin kasteen vuonna 325. Kastealtaasta noustessaan hänet ympäröi taivaallinen valonhohde merkkinä siitä, että hän saisi osakseen Jumalan erityissuosion.
Pian kävi ilmeiseksi, että Gregorios oli äärimmäisen hyveellinen ja hänellä oli syvää viisautta. Vaikka hän oli kääntyessään jo lähes 50 vuoden ikäinen, hänet valittiin vuonna 329 kaupungin piispaksi. Nazianzoksen pikkukaupungista tuli pian oikean uskon ja jumalisen elämän tukikohta aikana, jolloin areiolaisuuden leviäminen häiritsi kirkon elämää. Gregorios kasvatti perhettään Kristuksen rakkaudessa. Gregorioksen lapsista Gregorios Teologista (25.1.), Gorgoniasta (23.2.) ja Kesarioksesta (9.3.) tuli kirkon kunnioittamia pyhiä.
Piispana Gregorios pyrki kaikin tavoin pyhittämään hengellisen laumansa ja sitä kautta hän pyhittyi itsekin. Hengeltään sävyisänä ja kaikkien hyveiden elävänä esimerkkinä hän oli rajattoman antelias köyhille. Hän nautti antamisesta enemmän kuin saamisesta. Gregorios oli epäröimätön vanhurskauden puolustaja ja täynnä intoa Jumalan asioissa. Hän pyrki säilyttämään hyvän järjestyksen kristittyjen parissa, mutta oli aina täynnä hyvää tahtoa syntisiä kohtaan, eikä kenenkään tarvinnut koskaan odottaa pitkään saadakseen häneltä anteeksiannon. Keisari Julianus Luopion (361–363) käynnistämän vainon aikana pyhä Gregorios johti päivisin julkisia rukouksia ja öisin rukoili yksin anoen, että rauha palaisi.
Pyhä Gregorios paimensi laumaansa arvokkaasti 45 vuoden ajan. Hänellä oli tapanaan toimittaa pyhä liturgia päivittäin. Kun hän alkoi lähestyä sadan vuoden ikää, häntä pidettiin jo ”toisena Abrahamina”. Gregoriosta arvostettiin suuresti myös oman alueensa ulkopuolella. Hänen tukensa ansiosta pyhästä Basileioksesta tuli Kesarean piispa vuonna 370. Kun Gregorios tunsi voimiensa vähenevän, hän vihki poikansa Gregorioksen apulaisekseen. Poikansa avulla hän myös erkaantui puoliareiolaisesta suuntauksesta, johon hän oli jonkin aikaa ollut taipuvainen. Näin pyhä Gregorios pysyi ortodoksisen uskon tukipylväänä kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois lähes sadan vuoden ikäisenä vuonna 374.
<>
Itäinen kristinusko
Ortodoksinen kirkko edustaa ja välittää itäisen kristinuskon syvää hengellistä perinnettä. On hyvä muistaa, että Kristuksen evankeliumi julistettiin ensimmäiseksi juuri Välimeren alueilla, ja ensimmäiset kristilliset yhteisöt syntyivät siellä. Rooman valtakunnan itäisillä alueilla kristillinen usko kehittyi taistelussa pakanuutta ja harhaoppeja vastaan. Täällä vaikuttivat myös suuret kirkkoisät, joiden kirjoitukset ovat yhä merkittävä osa kirkon teologista pohjaa. Näissä idän kaupungeissa, kuten Antiokiassa, Efesoksessa, Aleksandriassa ja Konstantinopolissa, kokoontuivat myös ekumeeniset kirkolliskokoukset, joissa määriteltiin kristillisen uskon keskeiset opinkappaleet.
Itäisessä kristinuskossa syntyi oma erityinen hengellinen ilmapiirinsä, joka poikkesi lännen kristillisestä kehityksestä — kuitenkaan olematta sen vastakohta. Siinä missä
läntinen kristillisyys rakentui suurelta osin antiikin Rooman oikeudellisen ja moraalisen ajattelun pohjalle,
itäinen kristillisyys ammensi vaikutteita erityisesti seemiläisestä ja hellenistisestä maailmasta.
Lännessä korostuivat Kristuksen kärsimys ja ihmisen syntisyys, kun taas
idässä huomion keskipisteenä olivat Kristuksen ylösnousemus ja ihmisen kutsumus jumalallistumiseen (kreik. theosis) – osallisuuteen Jumalan elämästä.
Myös teologinen lähestymistapa erosi:
lännessä uskonto sai usein oikeudellisen ja järjestelmällisen muodon, kun taas
idässä korostui kokemuksellinen, mystinen ja liturginen teologia, joka kumpuaa rukouksesta, kilvoittelusta ja kirkon yhteisestä elämästä.
Näin muodostui kaksi toisistaan poikkeavaa, mutta aluksi rinnakkain elänyttä traditiota. Varhaiskirkko ei ollut yksimuotoinen, vaan monimuotoinen kokonaisuus, jossa erilaiset painotukset elivät rinnakkain yli tuhannen vuoden ajan – aina vuoteen 1054 saakka, jolloin tapahtui niin sanottu Suuri skisma, kirkon jakautuminen itään ja länteen.
Tämän jakautumisen jälkeen lännessä jatkoivat roomalaiskatolisuus ja myöhemmin protestanttiset kirkot, kun taas itäinen kristillisyys säilyi ortodoksisessa kirkossa. Ortodoksinen kirkko nähdään nykyään itäisen kristillisen perinteen aitona jatkajana – perinteen, jossa uskon, rukouksen ja pyhyyden kokonaisvaltainen yhteys on säilynyt syvällisellä ja elävällä tavalla nykypäivään asti.
MJ.
<>
Suuret juhlat
Ortodoksiseen kirkkovuoteen kuuluu 12 suurta juhlaa ja näiden lisäksi kaikkien juhlien juhla, Kristuksen ylösnousemus eli pääsiäinen. Juhlat sijoittuvat kalenteriin seuraavasti:
8. syyskuuta: Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian syntymä
14. syyskuuta: Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentäminen
21. marraskuuta: Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian temppeliintuominen
25. joulukuuta: Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymä
6. tammikuuta: Teofania, Jumalan ilmestyminen, Herran kaste
2. helmikuuta: Herran temppeliintuominen
25. maaliskuuta: Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys
Palmusunnuntai: Herran ratsastus Jerusalemiin
Herran Pääsiäinen: Kristuksen ylösnousemus
Helatorstai: Herran taivaaseenastuminen
Helluntai: Pyhän Kolminaisuuden päivä
6. elokuuta: Kristuksen kirkastuminen
15. elokuuta: Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkuminen eli uspenia
Voit tutustua kirkkovuoden juhlien sisältöön klikkaamalla juhlan nimeä.
<>
Ortodoksisuus – oikea usko ja oikea ylistys
Itäisen kristikunnan jäsenet kutsuvat itseään ortodokseiksi. Sana ortodoksi juontaa juurensa 400-luvulta ja sillä on kaksi toisiinsa liittyvää merkitystä. Ensinnäkin se tarkoittaa "oikeaa oppia". Ortodoksinen kirkko uskoo säilyttäneensä apostolien ajan alkuperäisen kristillisen uskon puhtaana ja väärentymättömänä – sellaisena kuin se on pyhissä kirjoituksissa, kirkkoisien opetuksissa ja kirkolliskokousten määritelmissä ilmaistu.
Toinen, ehkä vielä syvällisempi merkitys on "oikea ylistys". Ortodoksinen kirkko ei ole ensisijaisesti opin järjestelmä, vaan yhteisö, jonka elämän keskiössä on Jumalan ylistäminen ja kirkastaminen – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Kaikki kirkon toiminta, myös sen opilliset linjaukset, tähtää tähän päämäärään: ihmisen ja koko luomakunnan osallistumiseen Jumalan pyhyyteen ja kirkkauteen.
Ortodoksista kirkkoa kuvataan joskus myös sanalla katolinen. Tämä ei tarkoita roomalaiskatolista kirkkoa, vaan liittyy varhaisen kirkon itseymmärrykseen. Jo 100-luvulla syntynyt nimitys sisältyy Nikean uskontunnustukseen, jossa kristityt tunnustavat uskovansa "yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon". Ortodoksisesta näkökulmasta katolinen tarkoittaa "yleismaailmallinen": kirkko on avoin kaikille kansoille ja kulttuureille, ja se kantaa mukanaan koko kristillisen uskon täyteyttä.
Vaikka ortodoksinen kirkko on yksi, sitä esiintyy eri kulttuurien ja kansojen yhteydessä. Tämän vuoksi puhutaan esimerkiksi kreikkalaisesta, venäläisestä, antiokialaisesta tai vaikkapa suomalaisesta ortodoksisesta kirkosta. Nämä nimitykset viittaavat kirkkojen maantieteelliseen ja kulttuuriseen taustaan – eivät oppisisältöihin, jotka ovat kaikille ortodoksisille kirkoille yhteiset.
Lähtöönsä valmistautuvan pyhän vanhus Paisioksen anteeksipyyntö ja toivotus:
”Anna minulle anteeksi ja Jumala antaa sinulle anteeksi, sillä ehkäpä joskus tulin loukanneeksi sinua tai en ehkä käyttäytynyt sinua kohtaan riittävällä rakkaudella. Rukoilkaamme toinen toistemme puolesta, että Jumala katsoisi meidät arvollisiksi pelastukseen ja valmistaisi meille pienen paikan jostakin Taivaan nurkkauksesta.”
<>
Risti ja ristinmerkki
Kristuksen risti on kristittyjen yhteinen tunnus. Ristiä on käytetty alkukristillisistä ajoista lähtien siunauksen ja rukouksen merkkinä.
Ortodoksille risti on aina kuolemasta saadun voiton merkki. Samalla se muistuttaa kirkon jäsentä hänen kutsumuksestaan: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark.8:34) Ortodoksi kantaa usein kaularistiä, joka on pujotettu kaulaan joko kasteen tai mirhavoitelun sakramentin yhteydessä.
Kolmella poikkipuulla varustettua ristiä kutsutaan usein Suomessa ortodoksiseksi ristiksi. Tosiasiassa kyseessä on vain yksi mahdollinen muunnelma rististä, niin kutsuttu slaavilainen risti. Siinä ylin poikkipuu kuvaa Jeesuksen pään päälle kiinnitettyä taulua, jossa luki ”Jeesus Nasaretilainen Juutalaisten Kuningas” ja alin poikkipuu muistuttaa kahdesta ryöväristä, jotka ristiinnaulittiin samaan aikaan Jeesuksen kanssa. Jeesuksesta katsottuna oikeanpuoleinen poikkipuun pää osoittaa ylöspäin – Taivaan valtakuntaan – muistuttaen Luukkaan evankeliumin sanoista: ”Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk.23:39-43)
Slaavilaisen ristin lisäksi ortodoksisessa kirkossa näkee muitakin ristimalleja – esimerkiksi yksinkertaista latinalaista ristiä, jossa on vain yksi poikkipuu, sekä plusmerkin näköistä kreikkalaista ristiä. Kaikki ristit ovat kristitylle rakkaita.
Ristinmerkki on kompakti uskontunnustus ja yksi rukouksen muoto. Ristinmerkillä siunaamme itsemme ja pyydämme Jumalan apua ja varjelusta elämäämme. Ortodoksinen ristinmerkki aloitetaan liittämällä yhteen oikean käden kolme ensimmäistä sormea ja taivuttamalla nimetön ja pikkusormi kämmentä vasten. Kolme sormea muistuttavat Pyhästä Kolminaisuudesta ja kaksi taivutettua sormea siitä, että Kristus oli todella sekä täydellisesti ihminen että täydellisesti Jumala.
Ristinmerkkiä tehdään koskettamalla ensin kevyesti otsaa, sitten rintaa, oikeaa olkapäätä ja vasenta olkapäätä. Näin siunataan ajatukset, tunteet ja kätten teot. Lopuksi kumarretaan kevyesti.
MJ.
<>
Moninaisuutta ykseyden sisällä – Ortodoksisen kirkon yhteys ja monimuotoisuus
Ortodoksinen kirkko on elänyt ja vaikuttanut länsimaissa jo vuosisatojen ajan. Vaikka ortodoksisuus liitetään usein itäisiin maihin, kuten Kreikkaan, Venäjään ja Lähi-itään, sen läsnäolo on vahvistunut myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ortodoksinen kirkko on vakiinnuttanut asemansa jo 1700-luvulta lähtien maahanmuuttajien ansiosta. Kreikkalaiset ja venäläiset siirtolaiset toivat mukanaan muinaisen uskonsa ja perustivat pysyviä seurakuntia. Nykyään Yhdysvaltojen ortodoksinen kirkko ei ole enää pelkkä maahanmuuttajien yhteisö, vaan osa amerikkalaista uskonnollista elämää.
Vaikka Suomen ortodoksinen kirkko on pienempi kooltaan, sen historia on poikkeuksellisen pitkä ja juurtunut syvälle kansalliseen kulttuuriin. Ortodoksisuus on ollut osa suomalaista elämää jo vuosisatojen ajan, erityisesti Itä-Suomessa ja Karjalassa, jossa se levisi idästä, Novgorodin ja Venäjän vaikutuksesta. Suomen ortodoksinen kirkko on yksi kahdesta Suomessa virallisesti tunnustetusta kansallisesta kirkosta, ja se on autonominen kirkko, joka kuuluu Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin.
Suomessa ortodoksisuus tunnetaan erityisesti rikkaasta liturgisesta elämästään, ikoniperinteestään ja syvällisestä hengellisyydestään. Kirkko tarjoaa hengellisen kodin paitsi niille, joiden sukujuuret ovat ortodoksisia, myös monille uusille jäsenille, jotka ovat löytäneet ortodoksisuudesta rauhaa, kauneutta ja yhteyttä alkuperäiseen kristilliseen uskoon. Ortodoksinen kirkko Suomessa toimii sekä suomeksi että ruotsiksi mutta myös tarvittaessa jumalanpalveluksissa käytetään kirkkoslaavia ja muitakin kieliä ja kirkko tarjoaa mahdollisuuden osallistua elävään ja hengellisesti syvälliseen kristilliseen perinteeseen.
Vaikka ortodoksisuus Suomessa on vähemmistön uskonto, se ei ole marginaalinen. Kirkolla on aktiivinen rooli yhteiskunnassa, opetuksessa, kulttuurielämässä ja ekumeenisessa yhteistyössä. Ortodoksinen kirkko kutsuu kaikkia – kansallisuudesta tai taustasta riippumatta – osallistumaan sen elämään, rukoukseen ja yhteyteen. Kuten varhaiskirkon aikoina, ortodoksisuus ei sido itseään vain yhteen kansaan tai kulttuuriin, vaan toimii kutsuna koko maailmalle tulla osalliseksi Jumalan valtakunnan todellisuudesta.
Pyhä Paisios: Teologiasta
Teologia on Jumalan sana, jonka puhtaat, nöyrät ja hengellisesti uudestisyntyneet sielut saavat ottaa vastaan, eikä järjen kauniita sanoja, jotka rakennetaan filologisella taidolla ja ilmaistaan juridisella tai maailmallisella hengellä.
Luodut sanat eivät kykene puhumaan ihmisen sielulle, niin kuin kaunis patsaskaan ei pysty puhumaan, elleivät kuulijat ole kovin maallisia, niin että he tyytyvät pelkkiin kauniisiin juttutuokioihin.
Teologia, jota opetetaan tieteenä, tutkii yleensä asioita historiallisesti, minkä vuoksi se ymmärtää ne ulkonaisesti. Koska siitä puuttuu patristinen askeesi ja sisäiset kokemukset, se on täynnä epäilyjä ja kysymyksiä, sillä ihminen ei voi ymmärtää järjellä jumalallisia energioita, ellei hän ensin kilvoittele elääkseen ne, niin että Jumalan Armo alkaisi vaikuttaa hänen sisässään.
Se, joka kuvittelee voivansa oppia tuntemaan Jumalan salaisuudet ulkonaisin tieteellisin menetelmin, muistuttaa mielipuolta, joka haluaa nähdä Paratiisin teleskoopilla.
Niistä, jotka kilvoittelevat patristisesti, tulee käytännön teologeja Pyhän Hengen Armon vierailun myötä. Ne heistä, joilla sisäisen sivistyksen lisäksi on myös ulkonaista sivistystä, voivat kuvailla jumalallisia mysteerejä ja tulkita niitä oikein, kuten tekivät monet Pyhät Isät.
Ellei ihmisellä kuitenkaan ole minkäänlaista sukulaisuutta Pyhien Isien kanssa ja hän haluaa kääntää tai kirjoittaa, hän tekee vääryyttä niin Pyhille, itselleen kuin maailmallekin hengellisellä sekavuudellaan.
Oikein ei liioin ole harjoittaa teologiaa toisten teologisilla löydöillä, sillä niin toimiva muistuttaa hedelmätöntä ihmistä, joka adoptoi vieraita lapsia ja esittelee ne sitten ominaan ja näyttelee monilapsista perheenisää. Pyhät Isät poimivat sydämestään jumalallisen sanan tai kokemuksensa, joita he saivat taistellessaan hengellisesti pahaa vastaan tai kamppaillessaan keskellä kiusausten liekkejä. He paljastivat ne nöyrästi puheessaan tai kirjoituksissaan auttaakseen meitä myöhemmin eläviä rakkaudesta, jota he eivät koskaan pidättäneet itselleen. Vastaavasti he tunnustivat, että nöyryys ja kaikki Jumalan lahjat ovat Jumalan.
Ne, jotka esittävät Jumalan armolahjat ominaan, ovat maailman röyhkeimpiä ja väärämielisimpiä ihmisiä, sillä he tekevät vääryyttä Jumalalle ja vieläkin enemmän itselleen. Omasta syystään he silloin menettävät Jumalan armon, että heitä ei tuomittaisi entistä kiittämättömämpinä ja heidän suuri kunnianhimonsa ei syöksisi heitä turmioon.
Niistä, jotka ovat kiitollisia Jumalalle kaikesta ja tarkkaavat koko ajan itseään nöyrästi ja hyvyydellä ja teologisoiden muita Jumalan luomuksia ja luontokappaleita, tulee kaikkein uskollisimpia teologeja, vaikka olisivat oppimattomiakin, samoin kuin kouluakäymättömistä paimenista, jotka ulkosalla seuraavat säätä päivät ja yöt, tulee hyviä meteorologeja.
Ne, jotka elävät yksinkertaisesti hyvyyttä osoittaen ja hyvien ajatusten kanssa ja ovat saavuttaneet sisäisen yksinkertaisuuden ja puhtauden, näkevät yliluonnolliset asiatkin hyvin yksinkertaisina, ikään kuin luonnollisina, sillä Jumalalle kaikki on yksinkertaista. Hän ei käytä suurempaa voimaa yliluonnollisiin ja pienempää luonnollisiin asioihin, vaan yhtä ja samaa voimaa kaikissa tapauksissa. Kaikki on Jumalalle hyvin yksinkertaista, kuten Hän itsekin on hyvin yksinkertainen, minkä Hänen Poikansa paljasti meille maan päällä pyhällä yksinkertaisuudellaan!!!
Kun saavutamme puhtauden ja sen jälkeen yksinkertaisuuden sekä palavan uskon ja hartauden, silloin Pyhä Kolminaisuus asettuu asumaan meihin. Tällä jumalallisella valaisulla ihminen löytää helposti jumalallisten mietteiden avaimet, niin että hän tulkitsee Jumalan Henkeä hyvin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla ilman älyllistä päänsärkyä.
Sisäisen puhtautensa tai pahuutensa mukaisesti ihminen tietysti myös tekee tulkintansa ja niiden perusteella hän vastaavasti joko hyötyy tai kärsii vahingon, hyödyttää tai vahingoittaa muita. Monesti hän tuottaa muille vahinkoa vieläpä pelkällä kokemattomuudellaan, vaikka hänen pyrkimyksensä ovatkin hyvät. Jos hän ei esimerkiksi tiedä, että on olemassa valkoviiniä ja sekoittaa siihen punaista maalia, jotta viinistä muka tulisi hyvää, hän myrkyttää ihmiset. Mutta vaikka ihminen ei edes ole kokematon tai paha, vaan ainoastaan toimii inhimillisen oikeudenmukaisuuden ja logiikan pohjalta, hän tekee silloinkin vääryyttä Jumalan Hengelle ja tulee vahingoittaneeksi itseään ja muita.
Me näemme, että myös Evankeliumin mainitsemat työntekijät, jotka lähtivät viinitarhaan ensimmäisellä ja kolmannella hetkellä[Ks. Matt. 20:1–15.], protestoivat luullessaan kärsineensä vääryyttä, kun tarkastelivat asioita inhimillisen logiikan ja oikeudenmukaisuuden mukaan. Mutta jumalallisen oikeudenmukaisuutensa hienovireisyydellä Jumala, Sydäntentuntija, maksoi yhdennellätoista hetkellä tulleille työntekijöille palkan myös siitä sisäisestä tuskasta, jota he tunsivat aina siihen asti, kunnes työ alkoi ja heidän ahdistukseksensa päättyi. Jumalallisessa oikeudenmukaisuudessaan, joka on täynnä laupeutta ja rakkautta, Hän olisi tosin mieluusti antanut vielä suuremmankin palkan yhdennentoista hetken työntekijöille, sillä nuo raukat joutuivat kärsimään paljon sielussaan ja näin väsyivät enemmän kuin muut työntekijät, jotka väsyivät useamman tunnin ruumiillisesti. Mutta miten me ihmispoloiset kykenisimme tajuamaan pienillä aivoillamme tätä Hänen jumalallista oikeudenmukaisuuttaan tai rajallisella rakkaudellamme Hänen rajatonta laupeuttaan? Sen tähden Jumala rajoittikin rakkauttaan ja antoi kaikille palkan, jonka oli sopinut, ettei ollut tullut loukanneeksi vieläkin enemmän niitä, jotka rakastivat enemmän itseään kuin muita. Ja kun Hän sanoi: "Ystäväni, en minä tee sinulle vääryyttä; etkö sopinut minun kanssani denarista?", Hän tarkoitti: "Minä olen Isäntä ja minun toimintaani ohjaa jalomielinen rakkaus ja jumalallinen oikeudenmukaisuus, joita te ette pysty ymmärtämään", eikä sen sijaan: "Minä olen Isäntä, enkä piittaa kenestäkään mitään." Jumala on näet meidän Isämme, ja me olemme Hänen lapsiaan; Hänen isällisen rakkautensa tuntevat kaikki ihmiset, sillä sen vuoksi Hän antoi ristiinnaulita itsensä lunastaakseen meidät ja saattaakseen meidät jälleen Paratiisiin.
Jos voisimme irtaantua itsestämme (itserakkaudestamme), me irtaantuisimme myös maan vetovoimasta, ja silloin me näkisimme kaikki asiat todellisesti Jumalan silmin, selkeästi ja syvällisesti. Sen tähden ihmisen on välttämätöntä aluksi jättää maailma ja mennä autioon erämaahan, kilvoitella nöyrästi katuen ja rukoillen, jotta hän autioituisi himoistaan, karistaisi yltään hengelliset ruosteet ja hänestä tulisi hyvä johdin pystyäkseen ottamaan vastaan jumalallisen Armon, jotta hänestä tulisi todellinen teologi.
Ellei ihminen puhdista ruosteesta hengellisiä johtojaan, hän on jatkuvasti oikosulussa ja täynnä tämän maailman mukaisia teorioita ja epäilyksiä avoimine kysymyksineen. Silloin me emme enää harjoita teologiaa, koska olemme maailmallisessa tilassa, vaan puhumme asioista historiallisesti tai tutkimme niitä juridisesti tai matemaattisesti. Niinpä ryhdymme tutkimaan, oliko nauloja, jotka lävistivät Kristuksen kädet ja jalat, kolme vai neljä ja kuinka monta sotilasta oli paikalla, kun Hänet ristiinnaulittiin, emmekä etene siihen, millä on merkitystä: että Kristus ristiinnaulittiin meidän syntiemme tähden, jotta Hän lunastaisi meidät, ja kärsi enemmän kuin kaikki Pyhät Marttyyrit yhteensä. Heitä Hän näet auttoi jumalallisesti, mutta itseensä nähden Hän ei käyttänyt lainkaan jumalallista voimaa, vaan kärsi hirvittävät tuskat rakkaudesta ja antoi molemmat kätensä ja jalkansa lävistettäviksi. Sillä, lävistettiinkö Hänen jalkansa yhdellä vai kahdella naulalla, ei ole merkitystä, koskapa ne molemmat lävistettiin. Ja meitä hellästi rakastavana Isänä Hän kärsi tästä johtuvat tuskat ja myös joi katkeran sapen, jotta me voisimme jälleen nauttia Paratiisin suloisuudesta, ikuisesti lähellä Häntä.
Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen teologiasta, "Enkelielämästä. Pyhän Paisios Athosvuorelaisen kirjeitä Surotin luostarin nunnille."
<>
Seurakunnat
Suomen ortodoksisessa kirkossa on kymmenen seurakuntaa.
Helsingin, Turun ja Kaakkois-Suomen seurakunnat kuuluvat Helsingin hiippakuntaan. Kuopion, Joensuun, Jyväskylän, Taipaleen ja Saimaan seurakunnat kuuluvat Kuopion ja Karjalan hiiippakuntaan ja Pohjois-Suomen ja Tampereen seurakunnat Oulun hiippakuntaan.
Joensuun, Taipaleen, Pohjois-Suomen ja Tampereen seurakunnissa toimii yksi tai useampia kappeliseurakuntia: Joensuussa Ilomantsin kappeliseurakunta, Taipaleella Nurmeksen kappeliseurakunta, Pohjois-Suomessa Lapin ja Kajaanin kappeliseurakunnat ja Tampereella Vaasan kappeliseurakunta.
Jos olet epävarma siitä, minkä seurakunnan alueella asut, voit tarkistaa asian täältä.
Pääset kunkin seurakunnan omille sivuille klikkaamalla seurakunnan nimeä:
Helsingin ortodoksinen seurakunta
Turun ortodoksinen seurakunta
Kaakkois-Suomen ortodoksinen seurakunta
Kuopion ortodoksinen seurakunta
Joensuun ortodoksinen seurakunta
Ilomantsin ortodoksinen kappeliseurakunta
Jyväskylän ortodoksinen seurakunta
Taipaleen ortodoksinen seurakunta
Nurmeksen ortodoksinen kappeliseurakunta
Saimaan ortodoksinen seurakunta
Pohjois-Suomen ortodoksinen seurakunta
Lapin ortodoksinen kappeliseurakunta
Kainuun ortodoksinen kappeliseurakunta
Tampereen ortodoksinen seurakunta
Vaasan ortodoksinen kappeliseurakunta
<>
Viikonpäivien muistot
Kirkollinen viikko alkaa sunnuntaista. Jokaisella viikonpäivällä on oma teemansa, joka vaikuttaa myös siihen, onko kyseessä lähtökohtaisesti juhla- vai paastopäivä.
Viikonpäivien troparit tiivistävät päivien keskeiset teemat. Sunnuntain tropareja on kahdeksan erilaista, yksi kullekin kahdeksansävelmistön sävelmälle. Ohessa jokaisen päivän tropari, sunnuntaista esimerkkinä seitsemännen sävelmän ylösnousemustropari.
Sunnuntaina muistellaan Kristuksen ylösnousemusta. Jokainen sunnuntai on siis pieni pääsiäinen. Juhlapäivä.
”Sinä ristilläsi kukistit kuoleman, sinä avasit ryövärille paratiisin, sinä mirhantuojain itkun iloksi käänsit ja apostoleillesi annoit käskyn saarnata, että sinä, oi Kristus Jumala, olet noussut kuolleista ja olet maailmalle antanut suuren laupeuden.”
Maanantaina muistellaan enkeleitä, Jumalan sanansaattajia. Luostareissa maanantait ovat viikottaisia paastopäiviä. Luostarikilvoitusta kutsutaan myös enkelielämäksi.
”Taivaallisten voimien johtajat. Teitä me kelvottomat aina ahkerasti anomme: Suojelkaa rukouksillanne meitä ja kätkekää meidät aineettoman kunnianne siipien alle! Me hartaasti lankeamme eteenne ja anomme: Päästäkää hädästä meidät, oi ylhäisten voimien päämiehet.”
Tiistaina kirkko muistelee profeettoja, Jumalan tahdon ja sanoman julistajia ja heidän joukossaan erityisesti Herran edelläkävijää ja kastajaa Johannesta.
”Vanhurskaan muistoa suuresti ylistetään, mutta sinulle, oi Edelläkävijä, riittää Herran todistus, sillä sinä totisesti osoittauduit profeetoista jaloimmaksi ja niin sait kastaa virrassa hänet, josta olet saarnannut. Sen tähden taisteltuasi totuuden puolesta hamaan kuolemaan asti sinä iloiten julistit myös tuonelassa oleville ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka ottaa pois maailman synnin ja antaa meille suuren armon.”
Keskiviikon teemoja ovat risti ja Juudaksen kavallus. Keskiviikot ovat olleet perjantaipäivien ohella kirkossa paastopäiviä jo apostoliselta ajalta asti, joskin tähän sääntöön on kirkkovuodessa muutamia poikkeuksia.
”Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.”
Torstaisin kirkko muistelee apostoleja ja pyhiä esipaimenia, erityisesti pyhää Nikolaos Ihmeidentekijää.
”Oi pyhät apostolit, rukoilkaa armollista Jumalaa antamaan synninpäästö meidän sieluillemme.”
Perjantaina kirkko muistelee Kristuksen ristiinnaulitsemista. Perjantai on paastopäivä muutamia poikkeusviikkoja lukuun ottamatta.
”Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.”
Lauantaina kirkko muistelee kaikkia pyhiä ja erityisesti Jumalansynnyttäjää, Neitsyt Mariaa. Lauantai on myös vainajien muistelupäivä.
”Apostolit, marttyyrit ja profeetat, esipaimenet, pyhittäjät ja vanhurskaat, jotka olette hyvän kilvoituksen kilvoitelleet ja uskon säilyttäneet ja joilla on uskallus Vapahtajan edessä, teitä me pyydämme rukoilemaan, että hän, Hyvä, pelastaisi sielumme.”
<>
Moninaisuutta ykseyden sisällä – Ortodoksisen kirkon yhteys ja monimuotoisuus
Ortodoksinen kirkko muodostaa maailmanlaajuisen yhteisön, joka koostuu patriarkaattisista, autokefaalisista (täysin itsenäisistä) ja autonomisista (osin itsenäisistä) kirkoista. Vaikka jokaisella kirkolla on oma hallinnollinen rakenteensa ja kulttuuritaustansa, niitä yhdistää yhteinen usko, liturginen elämä ja apostolinen perintö. Tämä ykseys ei kuitenkaan tarkoita yhdenmukaisuutta, vaan kirkko tunnustaa, että todellinen yhteys voi toteutua moninaisuudessa.
Ortodoksinen kirkko elää ja palvelee hyvin erilaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Esimerkiksi Äitikirkkomme Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti on historiallisesti vanhimpia kirkkoja, kun taas Suomen ortodoksinen kirkko on nuorempi ja kehittynyt osana suomalaista yhteiskuntaa erityisesti autonomian ajasta (1809–1917) lähtien. Joitakin ortodoksisia kirkkoja, kuten vaikkapa Venäjän kirkkoa, pidetään suurina sekä kooltaan että vaikutusvallaltaan, kun taas esimerkiksi Siinain kirkko toimii pienellä alueella ja palvelee pientä yhteisöä.
Kunkin ortodoksisen kirkon elämää johtaa hieman kulloisenkin maan tai kirkon oma hallinnollinen ja kultturellinen tausta huomioiden joko piispojen synodi tai kuten Suomessa piispainkokous sekä kirkolliskokous ja kirkollishallitus yhdessä piispojen kanssa. Synodia johtava piispa tunnetaan nimikkeillä kuten patriarkka, arkkipiispa, metropoliitta tai katolikos. Suomessa hän on tällä hetkellä Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa (aiemmin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa) ja Konstantinopolissa, johon kirkkomme kuuluu autonomisena kirkkona, johtajana on ekumeeninen patriarkka. Kaikkien ortodoksisten kirkkojen joukossa Konstantinopolin ekumeenisella patriarkalla on erityinen asema – häntä pidetään "ensimmäisenä vertaistensa joukossa" (primus inter pares), ei vallan vaan kunnian järjestyksessä.
Suomessa ortodoksinen kirkko on siis autonominen ja kuuluu hengellisesti juuri Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Sillä on oma arkkipiispansa ja kirkolliskokouksensa, ja se toimii suomalaisen yhteiskunnan ehdoilla – suomen ja ruotsin kielillä, omien kirkollisten kalentereiden ja juhlapäivien mukaan, valtion tunnustamana kansallisena kirkkona. Toinen kansallinen kirkkomme on luterilainen kirkko.
Ortodoksinen kirkko siis elää monimuotoisuudessa mutta pitää kiinni yhteisestä uskosta, ehtoollisyhteydestä ja hengellisestä ykseydestä. Tämä antaa sille mahdollisuuden palvella uskollisesti kaikkia ihmisiä – niin idässä kuin lännessä, pohjoisessa kuin etelässä – ja juurtua syvästi myös Suomen maaperään.
Ortodoksinen elämäntapa
Ortodoksisen kirkon jäsenyys on pyhittymiseen tähtäävä elämäntapa, jonka keskeisimpiä osia ovat yksityinen rukous, säännöllinen osallistuminen yhteisiin jumalanpalveluksiin, paastoaminen, katumuksen sakramenttiin osallistuminen ja ehtoollisella käyminen.
Hengellistä kilvoitusta ei pidä kuitenkaan erottaa muista elämänalueista irralliseksi sektoriksi. Ortodoksisen kristityn tulisi pyrkiä toteuttamaan kristillistä vakaumustaan myös kaikissa arkisissa toimissaan ja valinnoissaan.
Kristus, apostolit ja eri aikakausina eläneet pyhät ovat antaneet kristityille mallin yksinkertaisesta, askeettisesta elämäntavasta. Askeesi on edelleen keskeinen osa luostarielämää ja kirkko kannustaa myös maailmassa eläviä kristittyjä harjoittamaan ainakin maltillista askeesia.
Omalle ajallemme tyypillisen materialistisen elämäntavan sijaan kristityn olisi siis hyvä tavoitella kaikessa kohtuullisuutta ja suosia elämässään vaatimattomia ja säästeliäitä valintoja.
Tähän velvoittaa myös luomiskertomus, jonka mukaan Jumala asetti ihmisen varjelemaan luomakuntaa ja nauttimaan sen hyvyyksistä. Ihmisen on kaikkina aikoina pohdittava omaa asemaansa luomakunnassa ja vältettävä osallistumasta toimiin, jotka muuttavat luomakunnan kestävän hyödyntämisen sen mielivaltaiseksi riistämiseksi.
Kirkko kannustaa ihmistä elämään yhteisöllisessä suhteessa toisiin ihmisiin. Kirkon perinteessä tämä on näkynyt ajatuksena luostarielämän tai avioliiton väliltä valitsemisena. Nykyisin tämä kahtiajako ei ole enää kirkon ajattelussa hallitseva – puhutaan ns. kolmannesta tiestä. Yhteisöllisyyttä on monenlaista, eikä siitä osalliseksi tuleminen edellytä sitoutumista avioliittoon tai luostarikilvoitukseen.
Ihmisen elämään kuuluu myös työn tekeminen ja ponnistelu arkisten toimien – esimerkiksi kotitöiden – parissa. Ortodoksinen kirkko opettaa, että kaikki askareet ovat yhtä arvokkaita ja ne kaikki voidaan suorittaa Jumalan kunniaksi.
Myös lähimmäisen palveleminen ja auttaminen sekä vähempiosaisten puolustaminen kuuluu osaksi ortodoksisen kristityn elämää. Aineetonta tai aineellista apua kaipaavia tulee auttaa viivyttelemättä ja mieluiten niin, että apua ei tarvitse edes erikseen pyytää.
MJ.
<>
Pyhäkkö, muisti ja rukous
Miksi kirkon tiloilla on väliä?
Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon palveluselämän palaaminen takaisin omaan pyhäkköönsä tarjoaa kauniin tilaisuuden pysähtyä yhden olennaisen kysymyksen äärelle: miksi kirkon tiloilla on niin suuri merkitys? Kun kirkko avautuu jälleen remontin jälkeen, kyse ei ole vain siitä, että palvelukset voidaan taas toimittaa tutussa rakennuksessa. Samalla avautuu jotakin syvempää. Rukous palaa paikkaan, joka on kantanut sitä kauan ennen meitä ja joka, Jumalan armosta, kantaa sitä myös meidän jälkeemme.
Ortodoksisessa kokemuksessa kirkko ei ole vain rakennus, johon kokoonnutaan. Se on rukouksen muistiin kyllästämä tila. Sen seinät, ikonit, lampukat, suitsutuksen tuoksu, veisujen kaiku ja kirkkovuoden rytmi muodostavat kokonaisuuden, joka alkaa vähitellen itsekin opettaa ihmistä. Pyhäkkö ei ole uskonelämän tausta, vaan yksi sen hiljaisista kasvattajista. Ihminen oppii rukoilemaan myös tilan kautta: seisomaan, kuuntelemaan, kumartamaan, hiljentymään ja katsomaan.
Kun rukous palaa tuttuun paikkaan
Siksi kirkkoon palaaminen tuntuu usein enemmän kuin käytännölliseltä muutokselta. Siinä on jotakin kodin löytämistä muistuttavaa. Kun tuttu pyhäkkö avautuu jälleen, palaa samalla jotakin yhteisestä hengellisestä muistista näkyviin. Sama tila on nähnyt juhlat ja paastot, kasteet ja panihidat, ilon ja surun, pääsiäisyön valon ja suuren viikon hiljaiset hetket. Rakennus ei muista mekaanisesti, mutta kirkollinen yhteisö muistaa sen kautta.
Pyhäkköön astuva ihminen ei tule koskaan täysin tyhjään tilaan. Hän saapuu rukouksen jatkumoon. Hänen edellään ovat siinä seisoneet monet muut, lausuneet samat rukoukset, kuunnelleet saman evankeliumin, sytyttäneet kynttilän samassa toivossa ja samassa murheessa. Tämän vuoksi kirkolla on väliä. Se sitoo yhteen ajan, sukupolvet ja yhteisen hengellisen kokemuksen.
Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan näe kirkossa koolla olevaa yhteisöä vain näkyvänä, maanpäällisenä seurakuntana. Palveluksissa kokoontuvat yhteen sekä rukoileva seurakunta että taivaallinen seurakunta. Pyhät eivät ole kirkon elämästä poissa olevia muistoja, vaan eläviä jäseniä Kristuksen ruumiissa. Siksi pyhäkkö ei yhdistä vain nyt eläviä ihmisiä toisiinsa, vaan liittää maanpäällisen kirkon taivaalliseen todellisuuteen. Tässä mielessä kirkon tila ei ole vain kokoontumisen paikka, vaan yhteyden paikka: siellä rukoillaan yhdessä enkelien, pyhien ja kaikkien niiden kanssa, jotka ovat kulkeneet uskon tietä ennen meitä.
Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkko muistojen ja yhteisön paikkana
Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkolla on oma erityinen paikkansa tässä muistissa. Vuonna 1827 vihitty pyhäkkö on kantanut rukousta lähes kahden vuosisadan ajan. Se ei ole vain historiallinen kirkko keskellä kaupunkia, vaan myös monille suomalaisvenäläisille ortodokseille oma kirkko, hengellisen elämän ja yhteisen identiteetin paikka. Se on ollut jo kauan täällä eläneiden, vähitellen suomalaistuneiden venäläisten kotikirkko, mutta samalla myös monille uudemmille tulijoille paikka, jossa oma kieli, rukousperinne ja kirkollinen muisti ovat voineet kohdata toisensa.
Tällaisessa pyhäkössä rakennus ei ole koskaan vain rakennus. Siitä tulee yhteisön muistipaikka. Siellä säilyvät äänensävyt, tavat, rukouksen rytmi ja jokin sellainenkin, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Ihminen tunnistaa toisinaan kuuluvansa johonkin vasta silloin, kun hän astuu paikkaan, jossa tuo kuuluminen on saanut näkyvän muodon. Kirkko voi juuri tällaisella tavalla vahvistaa myös yhteisöllistä identiteettiä: se ei sulje pois, vaan kokoaa. Se kantaa muistia ja auttaa uusia sukupolvia asettumaan osaksi sitä.
Mikkelin kirkko ja evakkouden pitkä muisti
Toisenlaisen, mutta yhtä puhuttelevan näkökulman antaa Mikkelin Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko. Se on 1950-luvulla rakennettu jälleenrakennusajan pyhäkkö, joka rakennettiin evakkoon joutuneelle seurakunnalle, ihmisille, joilta sota oli vienyt kodin, oman kirkon ja tutun hengellisen maiseman. Molemmat jäivät sodan seurauksena rajan taakse. Seurakunta joutui rakentamaan uudelleen paitsi elämänsä myös näkyvän hengellisen keskuksensa.
Tässä on yksi ortodoksisen kirkon historian syvästi koskettavista juonteista Suomessa. Pyhäkkö ei ole vain paikka, jossa rukoillaan silloin kun kaikki on hyvin. Se rakennetaan ja säilytetään myös silloin, kun elämä on rikkoutunut. Juuri siksi Mikkelin kirkon taustassa on jotakin hyvin puhuttelevaa: se kertoo, että kirkko voi olla kodin merkki myös kodittomuuden jälkeen. Se voi olla pysyvyyden paikka niille, joiden elämässä moni muu pysyvä on kadonnut.
Tällaisessa valossa pyhäkkö liittyy muistiin vielä yhdellä tavalla. Se ei kanna vain rukouksen iloa, vaan myös menetystä, jälleenrakentamisen kokemusta ja toivoa. Kirkko voi olla muistutus siitä, ettei Jumalan kansa lakkaa olemasta, vaikka se joutuisi lähtemään pois omilta sijoiltaan. Vaikka vanha kirkko jää rajan taakse, rukous ei jää sinne. Se kulkee ihmisten mukana ja etsii uuden paikan, jossa juurtua.
Kaunistuva kirkko opettaa katsomaan
Mikkelin kirkon kohdalla erityisen puhuttelevaksi tämän tekee vielä se, että sen seinä- ja kattomaalauksia on toteutettu kärsivällisesti jo vuosien ajan. Metropoliitta Arseni ja ikonomaalari Jyrki Pouta ovat tehneet työtä pitkään, ja vaikka loppu saattaa jo häämöttää, prosessi itsessään on jo muodostunut osaksi kirkon elämää. Kirkko ei ole vain valmis tila, vaan vähitellen avautuva hengellinen maailma.
Tässä on jotakin hyvin ortodoksista. Pyhyys ei aina avaudu hetkessä, eikä kirkon kauneuskaan synny yhdellä kertaa. Se voi kasvaa hitaasti, kerros kerrokselta, pyhä pyhältä, kuva kuvalta. Samalla myös seurakunta oppii katsomaan uudella tavalla. Kun kirkkotila muuttuu, syvenee ja kaunistuu, se voi kutsua myös ihmisen sisäiseen muutokseen. Hän ei näe vain maalattuja pintoja, vaan vähitellen kokonaisen teologisen maailman.
Kuvien opetuspuhe
Juuri tässä tulee esiin toinen tärkeä näkökulma: ortodoksinen kirkkoympäristö ei ole vain esteettinen, vaan opettava. Ikonit, seinämaalaukset ja kattokuvastot eivät ole kirkon koristetta sanan maallisessa merkityksessä. Ne ovat kirkon näkyvää opetuspuhetta. Niiden kautta pyhät tulevat seurakunnan keskelle, pelastushistorian tapahtumat avautuvat rukouksen osaksi ja usko saa muodon, jota voidaan katsoa.
Tässä mielessä ortodoksinen kirkko jatkaa hyvin vanhaa kristillistä perinnettä. Aikana, jolloin lukutaito oli heikko, kuvat opettivat. Ne eivät korvanneet julistettua sanaa, mutta ne tukivat sitä, kantoivat sitä ja avasivat sitä. Kristuksen elämä, juhlat, marttyyrien todistus, profeettojen ennustukset ja pyhittäjien kilvoitus tulivat näkyviksi kirkon seinillä. Kuvat muistuttivat siitä, että evankeliumi ei ole vain kuultu, vaan myös nähty todellisuus.
Tämä sama pätee yhä. Kun ihminen seisoo kirkossa ja katsoo pyhiä kuvia, hän ei vain ihaile taidetta. Hän lukee kirkon uskoa silmillään. Hän oppii, ketkä pyhät ovat osa kirkon muistia, mitä juhlat merkitsevät ja millainen on pelastushistorian järjestys. Kuvallinen maailma ei ole lisä uskoon, vaan yksi sen kantajista.
Pyhäkkö kasvattaa koko ihmistä
Siksi muuttunut, kaunistunut ja ainutlaatuinen kirkkoympäristö voi inspiroida ja syventää ortodoksisuutta paljon enemmän kuin ensi näkemältä ajattelisi. Se ei vaikuta vain tunnelmaan, vaan koko hengelliseen hahmotuskykyyn. Ortodoksinen usko ei elä vain sanoissa ja ajatuksissa, vaan myös eleissä, tilassa, valossa, äänissä ja kuvissa. Ihminen tulee kirkkoon koko olemuksellaan, ja kirkko puhuttelee koko ihmistä.
Pyhäkkö kasvattaa hitaasti. Se opettaa kärsivällisyyttä, hiljaisuutta ja läsnäoloa. Se muistuttaa, ettei kirkon elämä ole koskaan vain tämän hetken toimintaa, vaan osa paljon laajempaa jatkumoa. Kun tila on rakennettu, maalattu ja järjestetty kirkon uskon mukaisesti, se alkaa itsessään todistaa siitä, mitä kirkko uskoo.
Muistin, rukouksen ja identiteetin yhteinen tila
Kun Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon remontin valmistumista ja Mikkelin kirkon pitkää kuvallista muotoutumista katsoo rinnakkain, esiin nousee syvästi ortodoksinen totuus. Kirkon tila ei ole yhdentekevä. Se on rukouksen paikka, mutta myös muistin paikka. Se on yhteisön koti, mutta myös opettaja. Se kantaa menneitä sukupolvia, mutta puhuu myös tuleville.
Helsingissä korostuu pyhäkön merkitys tietyn yhteisön muistina ja kotina. Mikkelissä puolestaan näkyy pyhäkön yhteys menetykseen, evakkouteen ja uuden elämän rakentumiseen sodan jälkeisessä Suomessa. Molemmat kertovat samasta asiasta: kirkko on enemmän kuin rakennus. Se on paikka, jossa usko saa näkyvän muodon ja jossa ihminen voi tunnistaa olevansa osa jotakin itseään suurempaa, vanhempaa ja kestävämpää.
Kun tila alkaa puhua
Ehkä juuri siksi kirkkoon palaaminen tai vähitellen avautuvan kirkkosalin katsominen voi koskettaa niin syvästi. Ihminen ei kohtaa vain kunnostettua tai kaunistettua rakennusta. Hän kohtaa pyhän tilan, joka kutsuu muistamaan, rukoilemaan ja kasvamaan osaksi kirkon yhteistä elämää. Sillä on väliä, missä rukoilemme, koska me muistamme paikkojen kautta. Sillä on väliä, miltä kirkko näyttää, koska me opimme myös näkemällä. Sillä on väliä, millaisen maailman pyhäkkö avaa eteemme, koska juuri siinä maailmassa ortodoksinen usko alkaa vähitellen tulla eletyksi.
Ja ehkä vielä enemmän: pyhäkkö opettaa, ettei kirkko elä vain nykyhetkessä. Helsingin vuonna 1827 vihitty kirkko ja Mikkelin evakkoseurakunnalle rakennettu jälleenrakennusajan pyhäkkö todistavat kumpikin omalla tavallaan siitä, että kirkko kantaa aikaa. Se säilyttää rukouksen, muistin ja identiteetin silloinkin, kun sukupolvet vaihtuvat, kaupungit muuttuvat ja historia jättää jälkensä ihmisten elämään.
Siksi kirkon tiloilla on väliä. Ne eivät ole vain seiniä, kattoja ja tuttuja kulkureittejä. Ne ovat paikkoja, joissa rukoileva seurakunta ja taivaallinen seurakunta kohtaavat, joissa yhteinen muisti saa näkyvän muodon ja joissa ihminen voi oppia yhä uudelleen katsomaan kohti Jumalaa.
MJ.
<>
Luostarit
Suomessa toimii kaksi ortodoksista luostaria: Valamon ja Lintulan luostarit. Molemmat sijaitsevat nykyisin Heinävedellä ja niissä voi vierailla läpi vuoden.
LINTULAN LUOSTARI
Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari on ortodoksinen nunnaluostari. Luostari on aloittanut toimintansa Karjalan kannaksella Kivennavan pitäjässä vuonna 1895. Nykyisellä paikallaan Heinäveden Palokin kylässä luostari on toiminut vuodesta 1946. Luostarin johtaja on igumenia Ksenia (vuodesta 2023).
Noin kymmenhenkinen sisaristo saa toimeentulonsa kirkkokynttilöiden eli tuohusten valmistamisesta ja kesäkaudella matkailusta. Lisäksi luostarissa käännetään ja kirjoitetaan hengellistä kirjallisuutta ja maalataan ikoneita.
Luostarin kirkko on päivittäin avoinna vierailijoille ympäri vuoden. Luostarissa toimitetaan jumalanpalveluksia joka päivä: aamupalvelus alkaa arkisin kello 6 ja ehtoopalvelus talvikaudella kello 17 ja kesä-elokuussa kello 18. Lauantai- ja sunnuntaiaamuisin luostarin kirkossa toimitetaan liturgia kello 8. Paasto- ja juhla-aikojen poikkeusaikatauluista luostari ilmoittaa erikseen omilla sivuillaan. Kaikki ovat tervetulleita luostarin jumalanpalveluksiin.
Luostarin matkailupalvelut ovat vierailijoiden käytössä vain kesäkuun alusta elokuun loppuun. Silloin luostarin kauppa ja kahvio ovat avoinna päivittäin. Tarjolla on myös majoitusta luostarin vierasmajassa. Ryhmät voivat halutessaan tilata kirkkoon opastetun kierroksen.Touko- ja syyskuussa matkailupalvelut toimivat erikseen tilauksesta.
Lintulan luostarin sivuille tästä.
VALAMON LUOSTARI
Valamon luostari on ortodoksinen munkkiluostari. Perimätiedon mukaan luostari on perustettu viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaisia. Nykyisellä paikallaan Heinäveden Papinniemessä luostari on toiminut vuodesta 1940. Luostarin johtaja on arkkimandriitta Mikael (vuodesta 2022).
Valamon luostarin noin 15-henkinen veljestö elää hengellistä yhteisöelämää, joka pohjautuu ortodoksisen kirkon askeettiseen perintöön. Sen ytimessä ovat päivittäiset jumalanpalvelukset. Aamupalvelus alkaa luostarin pääkirkossa arkisin klo 6 ja ehtoopalvelus kello 18. Tiistaisin ja torstaisin aamupalvelusta seuraa liturgia, joka alkaa noin klo 7. Lauantaiaamuisin toimitettava aamupalvelus ja liturgia alkaa kello 6. Lauantai-illan vigilia alkaa kello 18 ja sunnuntaiaamun liturgia kello 9. Kesäaikaan toimitetaan lisäksi lyhyt rukouspalvelus päivittäin. Kirkkovuoden poikkeusaikatauluista luostari tiedottaa omilla sivuillaan.
Luostarin pääelinkeino on matkailu: luostari ottaa vieraita vastaan läpi vuoden ja siellä käy vuosittain yli 100 000 vierailijaa. Luostarissa on mm. ravintola, hotelli, matkamuistomyymälä ja luostarin omia tuotteita myyvä viinikauppa. Kokousvieraille luostarissa on tarjolla rauhalliset kokoustilat ja toimivat oheispalvelut.
Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana luostarista on tullut Suomen tunnetuin ortodoksisen kulttuurin keskus. Itse luostarimiljöön ja päivittäisten jumalanpalvelusten lisäksi kävijöillä on mahdollisuus tutustua luostarissa esimerkiksi ortodoksiseen erikoiskirjastoon, vaihtuviin taidenäyttelyihin ja luostarin omasta historiasta kertovaan museoon. Lisäksi luostarin kulttuurikeskuksessa ja kirkoissa järjestetään paljon konsertteja.
Luostarinmäellä toimii myös ikonien konservointiin erikoistunut Papinniemen konservointilaitos Oy sekä maan ainoa ortodoksinen kansanopisto, Valamon opisto.
Valamon luostarin sivuille tästä:
Valamon opiston sivuille tästä:
<>
Pyhä Paisios Athosvuorelainen: Enkelielämästä
”Hengellinen rakkaus on luonnollisten sisarusten rakkautta ylempää, sillä sukulaisuus juontaa juurensa Kristuksesta eikä äidistä. Ne, joilla on tämä puhdas (jalo) rakkaus, ovat täynnä hyvyyttä, sillä heidän sisimmässään on Kristus ja heidän kasvoiltaan kuvastuu Jumaluus. Kristuksen rakkauden on luonnollisesti mahdotonta tulla sisimpäämme, ellemme poista rakkaudestamme itseämme ja anna rakkauttamme Jumalalle ja Hänen Kuvillensa ja anna itseämme aina toisille toivomatta, että muut antaisivat itsensä meille.”
- Kirjeitä Surotin luostarin nunnille
<>
Muut juhlat
Suuren juhlien lisäksi kirkkovuodessa on useita muita juhlapäiviä, joista osaa juhlitaan kirkoissa aivan suuren juhlan tapaan.
Näitä ovat esimerkiksi lokakuun ensimmäisenä vietettävä Jumalansynnyttäjän suojelus eli pokrova, pyhäinpäivänä vietettävä Karjalan valistajien yhteinen juhla sekä Suomen itsenäisyyspäivän kanssa samana päivänä vietettävä pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän juhla.
Myös paikallisesti tärkeät juhlat voivat saada suuren juhlan piirteitä. Esimerkiksi Valamon luostarissa vietetään heinäkuussa näyttävästi Jumalanäidin Konevitsalaisen ikonin juhlaa, vaikka juhla ei juuri näy seurakuntien jumalanpalveluselämässä.
Juhlaperinteeseen kuuluvat myös temppelijuhlat. Jokainen ortodoksinen pyhäkkö on pyhitetty tietylle pyhälle ja tämän pyhän muistopäivä on samalla pyhäkön erityinen temppelijuhlapäivä eli praasniekka. Praasniekan viettoon kuuluvat juhlavigilian ja -liturgian lisäksi usein vedenpyhitys ja ristisaatto, hautausmailla toimitettava litania tai panihida (eli rukoukset edesmenneiden puolesta) ja yhteinen, ohjelmallinen juhla-ateria.
Lisäksi vuoden jokainen päivä on useammankin pyhän muistopäivä. Se, kuinka eri pyhien muistopäivät huomioidaan jumalanpalveluksissa vaihtelee paikalliskirkosta toiseen ja jopa paikkakunnasta toiseen. Esimerkiksi ensimmäisten Suomen ortodoksisen kirkon aloitteesta kanonisoitujen pyhien, pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen (muistopäivä 8.3.) ja pyhittäjä Johannes Valamolaisen (muistopäivä 5.6.) muistopäivien huomioinnissa on suuria alueellisia eroja.
Juhla-ajat vaikuttavat myös hääjärjestelyihin. Kirkko ei vihi jäseniään avioliittoon joulun ja teofanian (6.1.) välisenä aikana tai pääsiäissunnuntaita seuraavan kirkkaan viikon aikana.
<>
Paastopäivät ja -ajat
Juhlapäiviä ja niihin liittyviä kirkollisia juhlanviettotapoja mahtuu vuoteen paljon, mutta vielä enemmän siihen mahtuu paastopäiviä, joina ei syödä lihaa tai muita eläinkunnan tuotteita kuten kananmunia tai maitoa. Paastossa tulisi pidättäytyä myös nautintoaineista ja muista riippuvuuksista.
Keskiviikot ja perjantait ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina paastopäiviä.
Näiden lisäksi kirkkovuodessa on neljä pidempää paastoaikaa: marraskuun 15. päivästä joulupäivään kestävä joulupaasto, kuusi viikkoa ennen palmusunnuntaita alkava suuri paasto valmistusviikkoineen, pääsiäistä edeltävä suuri viikko, viikkoa helluntain jälkeen alkava ja 29. kesäkuuta päättyvä apostolien paasto sekä 1.–14.8. vietettävä Jumalanäidin paasto.
Lisäksi 29.8. on yksittäinen paastopäivä (Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen mestauspäivä).
Paaston tarkoituksena on aina valmistaa uskovia edessä olevaan juhlaan. Sen aikana arvioidaan oman elämän suuntaa ja asetetaan asioita harkitumpaan arvojärjestykseen. Tarkasteluun otetaan suhde itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Paastoaikoina on tapana on osallistua myös katumuksen sakramenttiin.
Ruoasta pidättäytyminen on vain yksi kristillisen paaston ulottuvuus. Sen tarkoitus on toimia apuvälineenä, joka auttaa hengellisessä paastoamisessa eli kilvoituksessa synnin ja pahuuden karttamiseksi ja rakkauden, nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveissä kasvamiseksi.
Paastoajat vaikuttavat myös hääjärjestelyihin. Ortodoksinen kirkko ei vihi jäseniään avioliittoon joulupaaston loppupuoliskolla eikä suuren paaston, suuren viikon tai Jumalanäidin paaston (1.–14.8.) aikana.
MJ.
<>
Pyhän Paisios Athosvuorelaisen elämä
Lapsuus ja nuoruusvuodet
Athosvuoren vanhus Paisios syntyi Vähässä-Aasiassa, Kappadokian Farasan kylässä, vuonna 1924, vain hieman ennen kreikkalais-turkkilaista väestön vaihtoa. Ennen kuin alueen kreikkalaiset lähtivät evakkomatkalle kohti itsenäistynyttä Kreikkaa, Farasassa asunut pappismunkki ja myöhemmin pyhäksi julistettu Arsenios kastoi hänet ja antoi hänelle omaisten vastustelusta huolimatta nimeksi Arsenios. Näin pyhä varmaankin tahtoi jättää pojan omaksi seuraajakseen, mutta samalla todennäköisesti näki edeltäkäsin tämän tulevan kehityksen.
Uuteen kotimaahansa saavuttuaan Arsenioksen vanhemmat, Prodromos ja Eulogia Eznepidis, asettuivat asumaan Luoteis-Kreikassa sijaitsevaan Konitsan kaupunkiin. Heidän perheeseensä syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen lasta, joista Arsenios oli kolmanneksi nuorin. Molemmat vanhemmista olivat hartaita ortodokseja, joskin isä tunnettiin erityisesti urhoollisuudestaan ja äiti hurskaudestaan. Heiltä Arsenios oppi jo varhain paastoamisen, rukouksen ja kirkossakäynnin. Perhe kokoontui kahdesti päivässä yhteiseen rukoukseen, minkä lisäksi äidillä oli tapana rukoilla työtä tehdessään Jeesuksen rukousta. Satujen sijasta vanhemmat kertoivat pojalle vain 40 päivää farasalaisten Kreikkaan saapumisen jälkeen kuolleesta pyhästä Arsenioksesta eli ”Hadziefendiksestä”, jota tämä alkoi suuresti ihailla. Äidiltään Arsenios oppi myös nöyryyden, sillä tämä painotti, ettei hänen pitänyt leikittäessä pyrkiä voittamaan toisia, koska se lisää ylpeyttä, eikä liioin pyrkiä riviin ensimmäiseksi, koska ihmisenä hän on täysin sama seisoopa ensimmäisenä tai viimeisenä.
Saavutettuaan lukutaidon Arsenios alkoi lukea joka päivä Evankeliumia ja pyhien elämäkertoja. Koska isoveli Rafael ajatteli tämän haittaavan koulunkäyntiä, hänellä oli tapana piilottaa kotona pyhien elämäkerrat, mutta Arsenios onnistui aina löytämään jostakin uusia! Munkin kutsumus näkyi Arsenioksessa jo varhain, sillä hän vetäytyi usein päiväkausiksi yksin metsään rukoilemaan ja suurina juhlina pyrki rukoilemaan kotonaan läpi yön. Monesti hän saattoi nousta jyrkälle kalliolle jäljitelläkseen pylväskilvoittelijoita. Pojan urhoollisuus näkyi myös siinä, että voittaakseen pelkonsa hautausmaata kohtaan hän vetäytyi sinne pimeän aikaan kolmena iltana peräkkäin ja laskeutui muilta huomaamatta valmiiksi kaivettuun hautaan, minkä jälkeen pelko lopulta haihtui. Munkille ominainen omatunnontarkkuus taas tuli pojassa esille siinä, ettei hän katsonut voivansa syödä paastopäivinä lämmintä ateriaa siksi, että äiti käytti samaa kattilaa kaikkien ruokien tekoon!
Koulunkäynnin lopetettuaan Arsenios ryhtyi puusepäksi, koska se oli ollut Kristuksenkin ammatti. Hän oli sekä kätevä että hyväsydäminen puuseppä. Viimeksi mainittu ominaisuus näkyi muun muassa siinä, ettei hän koskaan ottanut rahaa häneltä tilatuista arkuista, koska halusi osallistua ihmisten suruun. Työstään saamansa rahat Arsenios jakoi orpokodin lapsille, joita hän toi myös heille kotiin syömään.
Arseniosta arvostettiin kotiseudullaan laajasti hänen hurskautensa vuoksi. Niinpä muun muassa eräs kylässä asunut musliminainen kutsui hänet joka kuukauden 1. päivä kotiinsa sitä varten, että talolla olisi Jumalan siunaus ja kuukausi kuluisi hyvissä merkeissä. Arsenioksen hurskauden tähden myös muutamat hänen turkkilaiset ikätoverinsa halusivat liittyä Ortodoksiseen kirkkoon ja ottaa kasteen. Yksi heistä oli turkkilaispoika, jonka sairastunutta äitiä Arsenios kävi yöllä salaa hoitamassa kätkeäkseen hyveensä muilta. Myös hänen oppimestarinaan toiminut puuseppä alkoi vähä vähältä ihailla poikaa ja sanoi myöhemmin tämän lähdettyä: ”On olemassa vain yksi Arsenios!”
Arsenioksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy monia ihmeellisiä tapahtumia, jotka antavat jo viitteitä hänen myöhemmästä pyhyydestään. Tärkein niistä on Kristuksen ilmestyminen hänelle viidentoista vuoden iässä, mikä hälvensi hänen mielestään kaikki muitten kylvämät uskonnolliset epäilykset. Ilmestyksen jälkeen Arsenios torjui päättäväisesti kaikki naimatarjoukset ja kovensi entisestään kilvoitustaan. Hän paastosi niin kovasti, että ikätoverit sanoivat kiusoitellen hänen päänsä putoavan ohueksi käyneen kaulan vuoksi. Koska hän ei heti voinut ryhtyä munkiksi, kuten olisi halunnut, hän ryhtyi muutaman luostarielämästä kiinnostuneen ikätoverinsa kanssa toimittamaan päivittäiset jumalanpalvelukset sekä tutkistelemaan Raamattua ja pyhien elämäkertoja. Hän kokosi yhteen myös kylän lapset lukeakseen heille pyhien elämäkertoja sekä innostaakseen heitä tekemään maahankumarruksia ja paastoamaan. Varmistaakseen itselleen kuulijakunnan hän lupasi paimentaa karjaa ja kantaa vettä heidän puolestaan. Tätä ”diakoniaa” Arsenios suoritti iloisin mielin nelisen vuotta.
Sota-aika
Arsenioksen nuoruusvuosiin sattui myös sota italialaisia ja saksalaisia vastaan sekä jälkimmäistä seurannut saksalaismiehitys. Tällöin hän oli vielä niin nuori, ettei joutunut osallistumaan niihin sotilaana. Armeijaan hänet kutsuttiin vuonna 1945 aivan Kreikan sisällissodan kynnyksellä. Hänet nimitettiin viestijoukkoihin radiosähköttäjäksi, minkä vuoksi hän ei joutunut ottamaan osaa varsinaisiin sotatoimiin.
Sotapalveluksen aikana Arsenioksen urhollisuus, lähimmäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus tulivat selvästi esille. Hän luovutti toistuvasti lomansa muille ja iloitsi, kun pystyi jäämään yksin ja sai rukoilla. Hän oli aina aulis auttamaan muita, niin että päällikkö joskus ihmetteli ”miten tuon ihmisen käy, kun hän ei koskaan sano tarvitsevansa lepoa?” Monesti hän tarjoutui vaarallisiin operaatioihin erityisesti perheellisten tilalle, koska oli vastuussa vain itsestään. Hän iloitsi kärsiessään vaivaa, kun tiesi, että muut saivat sen vuoksi levätä. Vaikka Arseniosta aluksi pilkattiin hyväntahtoisena höpsönä, hänen arvonsa huomattiin varsin pian ja häntä alettiin pitää siunauksena joukko-osastolleen.
Kaiken vapaaehtoisen kärsimyksensä ohella Arsenios joutui kokemaan paljon vilua, nälkää ja erityisesti janoa. Myös hänen jalkansa paleltuivat pahasti ja kerran muulikin potkaisi häntä lujaa rintakehään. Sotavuosien vaikeus kuvastunee parhaiten hänen elämän loppupuolella lausumassaan toteamuksessa, ettei hän ollut tehnyt Kristuksen eteen mitään verratessaan askeesiaan armeijassa kokemiinsa kärsimyksiin.
Sodan aikana Arsenios pelasti monesti jonkun toverinsa tai jopa koko joukko-osaston. Kerran peräännyttäessä hän muun muassa meni noutamaan aivan vihollislinjan tuntumasta taakan alle lyyhistyneen sotilaan muitten estelyistä välittämättä, minkä vuoksi tämä oli pelastajalleen niin kiitollinen, että vihkiydyttyään vanhalla iällään munkiksi pyysi nimekseen Arsenios. Erään toisen kerran hän pelasti mottiin joutuneen joukko-osastonsa nousemalla luotisateessa rukoilemaan kädet levällään kuin Mooses aikanaan, minkä jälkeen näkyviin ilmaantui pian omien lentokoneita, jotka pakottivat vihollisen hajaantumaan. Kuten tapausta todistanut sotilastoveri arvelee, ilmeisesti Arsenios rukoili, että Jumalaa ottaisi uhriksi hänen elämänsä ja säästäisi muut.
Sodassa Arsenios sai usein kokea todeksi Jumalan ihmeellisen varjeluksen juuri uhrivalmiutensa vuoksi. Päästettyään esimerkiksi kaksi paniikkiin joutunutta sotilasta pieneen poteroonsa ja jouduttuaan tämän seurauksena itse sen ulkopuolelle, jokin ammus osui hänen paljaana olleeseen päähänsä. Se ei kuitenkaan vahingoittanut häntä eikä jättänyt päälakeen edes naarmua, mutta sen sijaan teki tukkaan kuuden sentin levyisen vaon...
Kilvoittelemaan Athokselle
Kun sotapalvelus viiden vuoden kuluttua eli 1950 vihdoin päätyi, Arsenios käväisi pikaisesti kotikaupungissaan Konitsassa, minkä jälkeen hän lähti Athokselle. Pyhällä Vuorella hän vieraili monilla majoilla, skiitoilla ja keljoilla, sillä hän riensi aina sinne, missä kuuli olevan hyveellisiä vanhuksia. Vietettyään jonkin aikaa Kausokaliviassa ja Uudella Skiitalla hän palasi kuitenkin maailmaan lähinnä isänsä pyynnöstä auttaakseen taloudellisissa vaikeuksissa olevaa perhettään.
Konitsassa Arsenios alkoi jälleen työskennellä menestyksekkäästi puuseppänä. Hän sai runsaasti tilauksia, niin että saattoi auttaa sekä vanhempiaan että nuorinta siskoaan, joka tarvitsi paikallisen tavan mukaan myötäjäiset avioliittoa varten. Samalla hän harjoitti paljon hyväntekeväisyyttä muun muassa tekemällä ovia ja ikkunoita perheille, jotka olivat sodassa menettäneet omaisiaan. Työn ulkopuolella hän kilvoitteli ja eli kuin munkki paastoten, valvoen ja rukoillen sekä nukkuen askeettisuussyistä paljaalla sementtilattialla. Hän puhui äärimmäisen vähän, veisasi työtä tehdessään ja söi paastopäivinä kuivamuonaa, ellei tarjolla ollut paastoruokaa.
Täytettyään viimeistä piirtoa myöten kaikki velvollisuudet perhettään kohtaan Arsenios lähti vuoden 1953 maaliskuussa uudelleen Athokselle, mitä ennen hän jakoi säästönsä köyhille. Myrskyn vuoksi hän päätyi askeettisena tunnettuun Esfigmenoksen luostariin. Siellä hän työskenteli aluksi trapesassa ja leipomossa, myöhemmin puutyöverstaassa ja omasta pyynnöstään kiireisinä aikoina myös vierasmajassa, minkä lisäksi hän oli vastuussa vielä kahden kappelin siisteydestä. Päiväohjelman tiiviyden vuoksi hän nukkui vuorokaudessa vain puolesta tunnista tuntiin ja seisoi rukoillessaan pesuvadissa, ettei nukahtaisi! Kirkossa hän ei istunut koskaan eikä liioin lämmittänyt talvella keljaansa, minkä vuoksi sen seinät peittyivät paksuun homeeseen kosteudesta. Ulkona hän käytti talvellakin pelkkää alusviittaa.
Tavoitteekseen Pyhällä Vuorella Arsenios asetti alusta alkaen nöyryyden ja kuuliaisuuden. Hän luki päivittäin vähän askeettisesta kirjallisuutta, noudatti suurta tarkkaavaisuutta, harjoitti lakkaamatonta rukousta sekä pyrki päättäväisesti puhdistamaan sydämensä himoista, jotta voisi tulla konkreettisesti osalliseksi Jumalan armosta. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja lukemastaan soveltaakseen kirjojen opetuksia elämäänsä. Työtä tehdessään hän oli hiljainen ja rukouksellinen. Luostarikilvoittelunsa alkuvuosina paholainen kiusasi nuorukaista ankarasti muistolla rakkaista sukulaisista, joita hän näki usein unessaan sairaina tai kuolleina, minkä lisäksi se toisinaan ilmestyikin hänelle ja keskusteli hänen kanssaan.
Arsenios vihittiin 27.3.1954 viitankantajaksi nimellä Averkios. Luostarissa hänelle toimi nöyryyden ja kärsivällisyyden opettajana puusepänverstaan vaikea esimies, joka huusi ja haukkui häntä, kuten kaikkia aiemminkin siellä työskennelleitä, sekä pakotti hänet luostarin sairaalastakin takaisin työntekoon. Esfigmenoksessa isä Averkioksen sairaudet ilmenivät ensi kertaa, sillä hän alkoi sylkeä verta. Kun hänen voimansa olivat aivan lopussa, hän sai kokea niin voimakkaan armon vierailun, että se kannatteli häntä hänen omien sanojensa mukaan peräti kymmenen vuotta. Keljassa hänen mielensä tempautui usein Jumalan katseluun sillä seurauksella, että hänen kaipuunsa päästä erämaahan kasvoi.
Saatuaan igumenilta luvan lähteä Esfigmenoksesta toisenlaisiin kilvoituksiin viitankantajamunkki Averkios päätti asettua Kutlumiosionin luostarin alaisuuteen kuuluvalle Pyhän Panteleimonin skiitalle hyveellisyydestä tunnetun vanhus Kyrilloksen kuuliaisuusveljeksi. Tiettyjen käytännön hankaluuksien vuoksi hän joutui kuitenkin siirtymään kevättalvesta 1956 Filotheoksen luostariin, jossa kilvoitteli eräs hänen kaukainen sukulaisensa. Tuolloin vielä idiorytmisessä Filotheoksen luostarissa kaikki ihmettelivät isä Averkioksen sävyisyyttä, hyvyyttä ja luonteen rauhallisuutta. Hän työskenteli siellä muun muassa trapesassa, jossa hänen aikanaan ei syntynyt yhtään väärinkäsitystä ruokatavaroiden jaosta. Isä Averkios oli muutenkin aina valmis palvelemaan kaikkia. Säännöllisesti hän muun muassa kantoi vettä ja puita luostarin vanhoille munkeille.
Filotheoksessa isä Averkios nähtiin aikalaistensa todistuksen mukaan vain kuuliaisuustehtävissään ja kirkossa. Erityisesti keljassaan hän kilvoitteli ankarasti valmistaakseen itseään erämaata varten. Heikkenevän terveyden vuoksi luostari joutui kuitenkin lähettämään nuoren viitankantajamunkin hetkeksi hänen vanhalle kotiseudulleen Konitsaan, missä hän ei hakeutunut sairaalaan eikä liioin sukulaistensa luo, vaan asui aluksi eräässä kirkossa ja myöhemmin erään hurskaan naisvanhuksen luona. Tultuaan parempaan kuntoon pistosten ja vahvemman ruuan avulla isä Averkios palasi runsaan kolmen kuukauden päästä takaisin Filotheoksen luostariin, jossa hänet vihittiin 3.3.1957 pieneen skeemaan. Tässä yhteydessä hän sai nimekseen Paisios synnyinseudultaan Farasasta kotoisin olleen kuuluisan Kesarean metropoliitan mukaan. Munkiksi vihkimisen jälkeen hän antoi ottaa itsestään valokuvan, jonka taakse kirjoitti liikuttavan runon äidilleen ja lähetti sen tälle viimeisenä yhteydenottonaan.
Siirtyminen kotiseudulle Stomioon
Filotheoksen luostarissa ollessaan isä Paisios yritti monta kertaa lähteä joko yksin tai erään toisen munkin kanssa jonnekin Pyhän Vuoren erämaahan, mutta se estyi aina eri tavoin. Kerran kun hän oli keljassaan rukoilemassa, hän jähmettyi paikoilleen voimatta liikkua yhtään. Samalla hän näki kuin televisiosta sekä Athoksen Katunakian että kotiseutunsa läheisyydessä sijainneen Stomion luostarin. Suurella kaipauksella hän käänsi katseensa Katunakian puoleen, mutta kuuli silloin Jumalanäidin äänen, joka sanoi hyvin päättäväisesti: ”Sinä et mene Katunakiaan, vaan Stomion luostariin.” Saatuaan Jumalanäidiltä vielä lisäohjeita ja vastauksia moniin häntä askarruttaneisiin kysymyksiin isä Paisios vapautui näkymättömästä siteestään, ja hänen sydämensä täyttyi jumalallisesta armosta. Näin hän siirtyi Stomioon lunastaen itse asiassa samalla sodanaikaisen lupauksensa Jumalanäidille siitä, että kunnostaa Stomioksessa saksalaisten tuhoaman luostarin, jos säilyy hengissä sodassa.
Suurella päättäväisyydellä isä Paisios alkoi jälleenrakentaa Stomion luostaria, vaikka tehtävä oli hyvin vaikea, sillä hänellä ei ollut sen enempää raaka-aineita kuin rahaakaan. Saadakseen kootuksi vähän varoja hän ryhtyi paikallisen piispan kehotuksesta kiertämään kyliä pyhäinjäännösten kanssa. Lahjoitukset annettiin kuitenkin viljana, jonka vanhus hyväsydämisyydessään vielä lahjoitti pappien kautta kylien köyhimmille perheille. Ajan myötä Jumalanäiti kuitenkin siunasi luostarin jälleenrakentamista niin aineellisesti kuin työmiestenkin muodossa. Suuren osan rakentamisesta isä Paisios hoiti silti itse. Hän valmisti omin käsin luostarin ovet, ikkunat, kirkkotuolit ja paljon muuta.
Myös rakennusmateriaalin noutaminen oli luostarin syrjäisestä sijainnista johtuen hankalaa. Monesti isä Paisios joutui tämän vuoksi tekemään normaaliolosuhteissa kaksi tuntia vievän kävelymatkan Konitsaan kolme tai neljäkin kertaa päivässä, mikä ei hänen itsensä mukaan silti väsyttänyt häntä, koska hän rakasti vaivannäköä. Hänen ponnistelunsa asettuu vieläkin hämmästyttävämpään valoon, kun tarkastelemme sitä hänen muun kilvoittelunsa kokonaisuudessa, sillä hän söi äärettömän vähän, usein vain pari korppua teen kanssa sekä hieman murskattuja pähkinöitä, saattoipa joskus viettää kokonaisen vuorokauden vain lasillisella vettä. Hän myös nukkui äärimmäisen vähän, luki yksinään kaikki päivän jumalanpalvelukset samalla tavoin kuin Athoksella, minkä lisäksi hän rukoili rukousnauhan avulla vaikeuksissa olevien puolesta.
Vaikka isä Paisioksen sydän luostaria rakentaessaan oli tiukasti kiinni Jumalassa, hän suoritti samalla käsittämättömän laajaa sosiaalistakin toimintaa. Hän huolehti lähikylien köyhistä toimittamalla heille paketissa ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja rahaa. Hän kokosi yhteen vapaaehtoisia naisia ja lähetti heidät vierailemaan sairaiden yksinäisten vanhusten luona sekä organisoi poliisin luvalla keräyslippaita eri puolille Konitsan aluetta kuten myös toimikunnat kertyneitten rahavarojen jakoon. Hän auttoi köyhiä lapsia opintielle lähettämällä heitä sopivien ihmisten luo, antoi luostarin maita vähävaraisten perheiden viljeltäväksi ilman vuokravelvollisuutta sekä kävi itse joka viikko viemässä eräälle köyhälle naisvanhukselle ruokaa ja vieraili vastaavissa merkeissä myös erään luolassa asuvan hylätyn vanhan miehen luona, jonka hän myös pesi. Rakkaudesta nousevalla vaivannäöllään hän onnistui voittamaan takaisin oikeauskoiseen laumaan 80 perhettä, jotka olivat hiljattain liittyneet johonkin alueelle asettuneeseen protestanttiseen lahkoon, minkä jälkeen sen toiminta siellä lakkasi. Voittaakseen rakkaudella Kristukselle myös paikkakunnan muslimit hän kokosi heidät joka perjantai johonkin heidän taloonsa keskustellakseen heidän kanssa.
Isä Paisioksen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan tulee voimakkaasti esille myös kahdessa Stomion kauteen sijoittuvassa tapauksessa. Kerran saapuessaan luostariin vaikeakulkuista polkua pitkin hänen mukanaan ollut pyhäinjäännöslipas irtosi kiinnikkeestään ja putosi syvään rotkoon. Hetkeäkään epäröimättä hän hyppäsi lippaan perään pelastaakseen pyhäinjäännökset! Jumalan varjeluksesta hän ei loukannut itseään eikä edes pyhäinjäännöslipas vahingoittunut. Viikonvaihteisin, jos luostarissa ei ollut palvelusta, hän tapasi mennä Konitsaan liturgiaan, mutta jo kuusi tai seitsemän tuntia aiemmin. Odotusajan hän vietti hautausmaan luuhuoneessa rukoillen kuolleitten ja elävien puolesta.
Stomion ajalta on syytä mainita myös isä Paisioksen käynti vuonna 1958 Kerkyran saarella, josta hän kävi korjaamassa talteen pyhän Arsenioksen vielä haudassa olleet luut. Tästä tapauksesta hän kertoo itse yksityiskohtaisesti pyhän Arsenioksen elämäkerran esipuheessa.
Konitsalaisille isä Paisioksen läsnäolo Stomiossa oli suuri lohdutus ja tuki aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti. Jo esille tulleen ohella tämä käy ilmi siitä, että isä Paisioksen palattua Athokselle vuonna 1961 Konitsan pormestari lähetti hänelle pyynnön tulla takaisin. Kirjelmän oli allekirjoittanut myös kunnanjohtaja ja lukuisat tavalliset paikkakuntalaiset. Lisäksi he lähettivät asiasta vetoomukset ekumeeniselle patriarkka Athenagorakselle, Athosvuoren korkeimmalle siviilihallinnon virkamiehelle ja Kreikan ulkoministerille sillä seurauksella, että isä Paisios joutui perumaan lähtönsä. Niinpä hän pyysi Filotheoksen luostarista vapautuskirjaa, joka myönnettiin hänelle virallisesti 7.8.1961.
Siinain erämaahan
Stomion luostarin jälleenrakentamisen jälkeen isä Paisios kuitenkin koki oman työnsä paikkakunnalla kerta kaikkiaan päättyneen. Kun Siinain tuleva igumeni Damianos vieraili Stomiossa, vanhus tiedusteli kirjeellisesti hänen kauttaan mahdollisuutta asettua Siinaille kilvoittelemaan ja saatuaan myöntävän vastauksen hän jätti Stomion luostarin lopullisesti 30.9.1962.
Matkatessaan Kairon kautta Siinaille isä Paisios teki hänen kanssaan matkustaneisiin ikonikonservaattoreihin voimakkaan vaikutuksen poikkeuksellisella askeettisuudellaan ja hiljaisuudellaan. Erilaisin tekosyin hän vältti aina yhteiset ruokailut, otti evääksi uuvuttavalle erämaataipaleelle vain yhden Egyptistä ostetun sitruunan ja istui koko matkan ajan auton nurkassa puhumatta mitään. Pyhän Katariinan luostariin saavuttuaan vanhus puolestaan poisti heti huoneestaan patjan ja sähkölampun. Hän osallistui innokkaasti kaikkiin luostarin yhteisiin töihin ja osoittautui korvaamattomaksi apulaiseksi juuri konservaattoreille heidän entisöidessään Siinain korvaamattoman arvokkaita vanhoja ikoneita.
Myös Siinain munkit huomasivat nopeasti vanhus Paisioksen askeettisuuden ja omistautuneisuuden Jumalalle. Niinpä Pyhän Katariinan luostarin johtaja, Siinain arkkipiispa Porfyrios, kuunteli mielellään hänen neuvojaan luostarin kehittämisestä ja antoi hänelle luvan asettua kilvoittelemaan Siinain huipulla olevaan Pyhien Galaktionin ja Epistimen erakkolaan, jonne pääsyä hän oli toivonut.
Erakkolassa vanhus Paisios eli äärettömän askeettisesti, sillä hän ei ottanut mukaansa mitään muuta kuin ruokalusikan, sytyttimen vaihtotarvikkeineen sekä vähän lisävaatetta yön ankaraa kylmyyttä vastaan. Hänen kuppinaan, lautasenaan ja kattilanaan toimi yksi ja sama säilykepurkki. Kenkiä hän käytti vain muita kohdatessaan, vaikka kalliot viiltelivät hänen jalkapohjansa pahasti haavoille ja vaikka erämaa oli päivällä polttavan kuuma ja yöllä jäätävän kylmä. Vieraillessaan luostarissa yleensä joka tai ainakin joka toinen viikonvaihde hänelle tarjottiin erakkolaan ruokatarpeita, mutta hän ei suostunut ottamaan niitä vastaan. Hän valmisti vuorella itse korppunsa, jotka hän ”paistoi” auringossa, niin että ne tulivat koviksi kuin lasi. Hän oli Jumalalle äärettömän kiitollinen käytössään olevasta niukasta vedestä, jonka hän vielä jakoi vapaaehtoisesti eläinten kanssa.
Päiväsaikaan isä Paisios teki erakkolassaan puunleikkaustöitä rukousta lausuen, ja yön tunneista monet hän käytti maahankumarruksiin. Välttyäkseen uteliailta vierailta hän maalasi kallioihin vihreällä varoitusvärillä pääkalloja ja tarvittaessa piiloutui tulijoilta erääseen luolaan. Erityisen mielellään hän vieraili erämaassa muinaisten askeettien kilvoituspaikoilla.
Puunleikkaustyönsä isä Paisios valmisti Singerin saksista tekemillään ”veitsillä” kaadettuaan ja valmistettuaan ensin materiaalina käytettävät puut. Suosituiksi tulleet käsityönsä, jotka usein esittivät Moosesta vastaanottamassa laintauluja, myytiin luostarissa matkailijoille. Saamillaan rahoilla vanhus hankki tuttaviensa välityksellä Kairosta erilaisia vaate- ja ruokatavaroita, jotka hän lahjoitti alueen köyhille beduiineille. Beduiinit rakastivat paljon vanhusta, ja jokainen hänen käyntinsä heidän leirissään oli heille juhlahetki. Monet beduiineista alkoivat vieraillakin erakkolassa. Lopulta apua odottavien joukko kasvoi niin suureksi, ettei vanhuksen aika ja mahdollisuudet enää riittäneet kaikkien avustamiseen. Siksi hän päätti vähentää käsityön osuutta rukoillakseen koko maailman puolesta, minkä hän katsoi varsinaiseksi munkin kutsumuksekseen. Välittömästi päätöksen jälkeen erakkolassa vieraili eräs ulkomailla asuva kreikkalaislääkäri, jota vanhus neuvoillaan auttoi ja joka kiitollisuutensa osoituksena antoi tälle 100 puntaa beduiinien auttamiseen, ettei tämän tarvitsisi poiketa hengellisestä päiväohjelmastaan... On hämmästyttävää, että vähillä ansiotuloillaan vanhus kykeni auttamaan jopa Kreikassa teologiaa opiskelevaa orpopoikaa.
Siinailla vanhus Paisios koki monesti lähes voimansa ylittäviä kiusauksia, mutta myös suuria jumalallisia siunauksia. Erityisen vaikeita hänelle olivat erakkolassa vietetyt kaksi ensimmäistä viikkoa, jolloin hän tunsi olevansa kuin ristiinnaulittu. Kerran paholainen ilmestyi hänelle vuorella ja kehotti häntä hyppäämään rotkoon, kuten Kristusta aikanaan. Jumalan armosta hän sai kerran tuntea Pyhät Lahjat konkreettisesti Kristuksen Ruumiina ja Verenä, mikä vahvisti häntä erään vaikean kauden aikana, niin että hän haastoi paholaisen uhmakkaasti revanssiin. Hän sai myös elää läpi Siinailla aikanaan tapahtuneet Jumalan ilmestykset ja vastaanottaa monenlaisia muita armon vierailuja. Siinailla hän myös saavutti lakkaamattoman rukouksen, niin ettei se katkennut enää nukkuessakaan.
Korkeasta ilmanalasta johtuvan voimakkaan päänsäryn ja astman takia vanhus joutui kuitenkin jättämään hänelle rakkaan Siinain ja siirtymään takaisin Kreikkaan. Sinne häntä seurasi yksi Pyhän Katariinan luostarin munkeista, joka oli ottanut hänet hengelliseksi ohjaajakseen.
Takaisin Athokselle
Palattuaan Athokselle isä Paisios asettui Kapsalassa jonkin aikaa oltuaan Ivironin luostarille kuuluvaan Pyhän Johannes Kastajan skiittaan. Tultuaan sinne virallisesti 12.5.1964 hän ryhtyi kuuliaisuudesta jollekulle vanhukselle kunnostamaan paikkaa pientä veljestöä varten, vaikka tunsi ajatuksen itselleen äärimmäisen vaikeaksi. Pian vanhukseen seuraan liittyivätkin tulevat Stavronikitan luostarin isät, pappismunkit Vasilios ja Gregorios, joille hän luovutti tilapäisesti oman majansa ja asettui itse asumaan erääseen hökkeliin. Moninaisista käytännön toimista huolimatta vanhus jatkoi ankaraa askeesiaan ja pyrki säilyttämään lakkaamattoman yhteyden Jumalaan. Ohjaajakseen valitsemansa venäläissyntyisen isä Tiihonin kehotuksesta hän suostui vihkiytymään suureen skeemaan.
Ivironin skiitalla asuessaan vanhus Paisios sairastui keuhkolaajentumaan, jota kuitenkin hoidettiin pitkään tuberkuloosina, mikä toi mukanaan uusia oireita. Lopulta lääkärit totesivat leikkauksen välttämättömäksi, ja vanhukselta poistettiin vasen keuhko melkein kokonaan ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Leikkaus kesti peräti kymmenen tuntia, ja sen aikana vanhukselle jouduttiin antamaan neljä kiloa verta. Saman vaivan takia hän joutui vielä toiseenkin operaatioon, minkä seurauksena hän menetti osittain näön vasemmasta silmästään. Leikkausten jälkeen hän ei pystynyt nukkumaan sairaalassa 25 vuorokauteen, mutta siitä huolimatta hän koki saaneensa koettelemuksesta suurta hyötyä, sillä sanojensa mukaan hän oppi tajuamaan paremmin Kristuksen ja marttyyrien kärsimyksiä. Leikkaukseen sisältyi toisenlainenkin siunaus, sillä sairaalassa ollessaan vanhus tutustui muutamaan hurskaaseen neitokaiseen, jotka olivat kiinnostuneita luostarielämästä ja halusivat luovuttaa hänelle verta. Verenluovutuksesta vanhus tunsi olevansa heille niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän auttoi heitä luostarin perustamisessa. Jo vuoden päästä tämän jälkeen luostarin maatila oli hankittu, nunnien asuinrakennus pystytetty ja myös lupa piispalta toiminnan aloittamiseksi saatu! Näin sai syntynsä Surotissa sijaitseva Pyhä Evankelista Johannes Teologin luostari, jonka ohjaajana vanhus toimi elämänsä loppuun asti ja jonne hänet viimein myös haudattiin.
Leikkauksen edelleen heikentämän terveytensä vuoksi isä Paisios joutui siirtymään 11.7.1967 Ivironin skiitalta Katunakiaan, koska sen ilmanala oli kuivempi. Kilvoiteltuaan siellä rauhallisessa Pyhän Hypatioksen majassa hieman runsaan vuoden hän muutti Stavronikitan luostariin, jonka igumeniksi pappismunkki Vasilios oli ryhtynyt Athoksen Pyhän Neuvoston pyynnöstä. Vanhus, joka oli antanut asialle siunauksensa, halusi olla auttamassa autioitunutta idiorytmistä luostaria pääsemään koinobionina uuteen alkuun. Hän otti aina ensimmäisenä osaa kaikkiin luostarin töihin, minkä jälkeen muut tulivat rohkaistuneina perästä.
Tänä aikana isä Paisioksen ohjaajavanhus isä Tiihon kuoli. Rakkaudesta kuuliaista ja häntä sairauden viime vaiheissa paljon auttanutta hengellistä lastaan kohtaan isä Tiihon kehotti tätä asettumaan hänen poismenonsa jälkeen hänen majalleen. Näin vanhus Paisios asettui Starvonikitan luostarin lähellä olevalle Herran Kunniallisen Ristin majalle 10.4.1969. Tämän seurauksena monet luostarielämästä kiinnostuneet nuoret asettuivat Stavronikitaan voidakseen vierailla vanhuksen luona, joka koetti auttaa luostaria löytämään patristisen hengen.
Vaatimattomassa Herran Kunniallisen Ristin majassa asuessaan isä Paisios tuli vähitellen tunnetuksi laajemminkin. Monet alkoivat käydä hänen luonaan, ja monet lähestyivät häntä kirjeitse. Vastattuaan lähes vuosikymmenen ajan päivittäin tuntikaupalla kirjeisiin hän päätti lopulta rajoittaa kirjoittamisen vain välttämättömiin tapauksiin, vaikka muisti rukouksissaan kaikkia. Kun vierailijoita oli paljon, he aiheuttivat vanhukselle hänen sanojensa mukaan korkean kuumeen, mutta eivät toisaalta antaneet hänelle mahdollisuutta kuolla! Välillä hän mietti jopa siirtymistä muualle, mutta tajusi majalle jäämisen Jumalan tahdoksi. Yhdessä vaiheessa hän sulkeutui pyhän Arsenios Kappadokialaisen tavoin keljaansa keskiviikkoisin ja perjantaisin eikä avannut ovea kenellekään. Maja toimi myös monien jumalallisten vierailujen näyttämönä. Erityisen merkittävä isä Paisiokselle oli pyhän suurmarttyyri Eufimian ilmestyminen. Sen aikana pyhä Eufimia välitti vastauksen johonkin häntä suuresti askarruttaneeseen kirkolliseen ongelmaan ja kertoi hänelle samalla yksityiskohtaisesti omista marttyyrikilvoituksistaan. Tapahtuman merkittävyydestä kertoo se, että vanhus kirjoitti synaksarioniinsa ilmestymispäivän kohdalle Eufimian nimen ja sen jälkeen peräti seitsemän huutomerkkiä.
Herran Kunniallisen Ristin majalla asuessaan isä Paisios kävi Stavronikitan luostarin igumenin kanssa kotipaikallaan Vähän-Aasian Farasassa sekä muitten pyynnöstä myös Australiassa. Vähän-Aasian turkkilaisravintoloissa he toisinaan suorittavat ruokarukouksensa uhkarohkeasti ”pitkän kaavan mukaan” antaakseen vähän iloa heitä mahdollisesti seuranneille salakristityille. Australian ortodoksit puolestaan kokivat vanhuksen käyneen siellä Jumalan tahdosta siunaamassa heidän mantereensa.
Kunniallisen Ristin majalta Panagudaan
Kun isä Paisios oli kilvoitellut 11 vuotta Herran Kunniallisen Ristin majalla, hän päätti muuttaa muualle ja etsi itselleen toista majaa Kapsalasta, muttei onnistunut löytämään. Lopulta hän sai ystävältään vihjeen Kutlumusioniin kuuluvasta Panagudasta, jonka luostari luovutti hänen haltuunsa Pyhän Eufimian muistopäivänä vuonna 1979.
Vanhuksen muutettua pyhiinvaeltajien virta Athoksella kääntyi Herran Kunniallisen Ristin majalta Panagudaan ja vielä kasvoikin jatkuvasti, sillä maja oli lähellä Pyhän Vuoren hallintokeskusta, Kariesta. Yhdessä vaiheessa käytännössä lähes kaikki Athokselle saapuneet pyhiinvaeltajat suuntasivat kulkunsa ensimmäiseksi sinne. Alussa vanhus joutui paljon kunnostamaan huonokuntoista majaa, mutta apua etsivien vuoksi työt yhtenään keskeytyivät. Kerran valmiiksi tehty sementtilaasti pääsi kokonaan kuivamaan, mutta vanhus ei silti närkästynyt vaan ajatteli, että juuri kuivuminenhan on sementin tehtävä...
Panagudassa isä Paisios pyrki yhdistämään ihanteellisesti keskenään ihmisten palvelemisen ja hesykastisen elämän. Siksi hän alkuvuosina vetäytyi kesällä hetkeksi metsään rukoilemaan ja talvella sulkeutui vastaavasti keljaansa, mutta oli valmis luopumaan tästäkin yksityisyydestään, mikäli sai Jumalalta sisäisen tiedon jonkun tapaamisen välttämättömyydestä. Hiljaisuuden kaipuu sai hänet ajoittain miettimään jopa pysyvää tai kausittaista muuttamista muualle, mutta Jumalanäidin tahdosta hän antautui yhä kokonaisvaltaisemmin ihmisten palvelemiseen. Panagudassa olleessaan hän vieraili kerran hengelliseksi virkistyksekseen Israelissa ja Siinailla, mutta ei viipynyt siellä pitkään, sillä Pyhän Katariina luostaria ympäröivä erämaa oli menettänyt rauhansa ja beduiinitkin olivat tulleet levottomiksi.
Panagudan majasta tuli monelle ihmiselle Jumalan kohtaamisen sekä hengellisen ja monesti ruumiillisenkin parantumisen paikka. Kiitollisuudesta vanhusta kohtaan monet toivat tai lähettivät hänelle monenlaisia lahjoja, jotka hän otti vastaan ollakseen murehduttamatta antajaa, mutta jakoi heti pois joko köyhille Athoksen vanhuksille tai pyhiinvaeltajille. Usein vanhukselle tarjottiin myös rahaa, mutta sen hän kehotti antamaan suoraan hädässä oleville, sillä hän ei halunnut kilvoitusmajansa muuttuvan ”köyhäinpankiksi”. Postiosoituksista hän oli antanut Karieksen postitoimistolle ohjeen kääntää ne välittömästi takaisin. Saamiensa lahjojen ohella vanhus antoi rakkaudesta pois jopa omat kallisarvoisimmat tavaransa, kuten Herran Eläväksitekevän Ristin palat ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen pyhäinjäännökset!
Vanhus kohtasi kärsivän maailman paitsi majallaan myös Surotin luostarissa, jonne hänen oli tapana mennä ainakin kahdesti vuodessa: Pääsiäisen jälkeen ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen juhlan aikaan, 10. marraskuuta. Surotissa hän otti päivässä vastaan tuhansia ihmisiä, joita saapui busseittain kaikkialta Kreikasta ja lentokoneella jopa Australiasta asti. Näillä matkoillaan vanhus viipyi yleensä viikon tai hieman enemmän. Aina hän silti tahtoi palata Athokselle mahdollisimman nopeasti, koska katsoi itsensä arvottomaksi kaikenlaisiin kunnianosoituksiin. Maailmasta palattuaan hän kuitenkin vei mukanaan Athokselle ihmisten tuskan ja ongelmat sekä rukoili palavasti heidän puolestaan.
Sairaudet, kuolema ja hautaus
Panagudassa vanhus Paisioksen heikko terveys huononi vähitellen entisestään. Jo pitkään hän oli kärsinyt keuhkolaajentuman jättämistä ongelmista, vaikeasta tyrästä ja nikamavaivoista, mutta nyt niiden lisäksi tuli myös paksunsuolensyöpä, joka loppuvaiheessa pakotti hänet käymään yöllä ulkovessassa jopa yhdeksäntoista kertaa pelkän verenvuodon vuoksi. Huonontuneesta terveydestään huolimatta vanhus pyrki aina unohtamaan itsensä ja keskittymään luoksensa tulevien murheisiin. Koskaan hän ei pyytänyt Jumalaa ottamaan pois omaa sairauttaan eikä liioin suostunut tutkimuksiin. Vuoden 1993 lokakuun 22. päivänä vanhus lähti Surotiin, mikä jäi hänen viimeiseksi poistumisekseen Athokselta, jonne hän ei enää palannut kuoltuaankaan.
Sairaskohtaus Surotissa pakotti vanhuksen lopulta suostumaan tutkimuksiin, joissa syöpäkasvain todettiin. Valmistavien toimenpiteiden jälkeen kasvain myös leikattiin, mutta se oli jo ehtinyt lähettää etäispesäkkeitä maksaan ja keuhkoihin. Vanhus kohtasi sairautensa kärsivällisesti ja iloiten, sillä hänen mukaansa se oli lähettämässä hänet Kristuksen luo. Hän suostui kuitenkin kaikkiin lääkäreitten ehdottamiin hoitoihin toisten vuoksi aina siihen asti, kunnes kävi ilmi, etteivät ne pystyneet pysäyttämään taudin etenemistä. Silloin vanhus suostui enää ottamaan kortisoniruiskeita voidakseen itse huolehtia hygieniastaan.
Vanhus Paisioksen viimeiset päivät olivat vaikeita, erityisesti kuolemaa edeltävä yö, jolloin hän toisteli yhtenään: ”Suloinen, rakas Jumalanäiti”. Aamupuolella hän menetti kahdeksi tunniksi tajuntansa, mistä toinnuttuaan hän lausui: ”Marttyyrikilvoitusta, todellista marttyyrikilvoitusta”, minkä jälkeen hän rauhoittui ja luovutti henkensä tyynesti Jumalalle.
Vanhus Paisios kuoli Evankelista Johannes Teologin luostarissa heinäkuun 12. päivä vuonna 1994 kello 11. Oman toivomuksensa mukaan hänet haudattiin sinne täydellisessä hiljaisuudessa, minkä vuoksi tieto kuolemasta levisi luostarin ulkopuolelle vasta kolmen päivän kuluttua. Tämän jälkeen vanhuksen haudasta Surotissa on tullut yleisortodoksinen pyhiinvaelluspaikka, jonne rientää ihmisiä kaikkialta maailmasta joko kiittämään vanhusta häneltä aikanaan saadusta avusta tai pyytämään häneltä esirukouksia. Hänen haudaltaan pyhiinvaeltaja löytää pienen hautakiven, johon on kaiverrettu vanhuksen itse laatima teksti:
Tähän päättyi eloni.
Tähän myös hengitykseni.
Tähän haudataan ruumiini,
siitä iloitsee myös sieluni.
Pyhäni lepää lähellä minua
se on minulle kunnia.
Uskon hänen säälivän
minun viheliäistä sielua.
Siksi hän rukoilee Vapahtajalta
minulle Jumalanäidin puoltoa.
Valamon kansanopiston seminaari ”Athosvuoren Vanhus Paisios, aikamme tunnettu hengellinen ohjaaja” 17.09.2004
TT Hannu Pöyhönen
<>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti