Ortodoksinen Kirkko
Finnish Flowers of Orthodoxy 1
ORTHODOX CHRISTIANITY – MULTILINGUAL ORTHODOXY – EASTERN ORTHODOX CHURCH – ΟΡΘΟΔΟΞΙΑ – SIMBAHANG ORTODOKSO NG SILANGAN – 东正教在中国 – ORTODOXIA – 日本正教会 – ORTODOSSIA – อีสเทิร์นออร์ทอดอกซ์ – ORTHODOXIE – 동방 정교회 – PRAWOSŁAWIE – ORTHODOXE KERK - නැගෙනහිර ඕර්තඩොක්ස් සභාව – СРЦЕ ПРАВОСЛАВНО – BISERICA ORTODOXĂ – GEREJA ORTODOKS – ORTODOKSI – ПРАВОСЛАВИЕ – ORTODOKSE KIRKE – CHÍNH THỐNG GIÁO ĐÔNG PHƯƠNG – EAGLAIS CHEARTCHREIDMHEACH – ՈՒՂՂԱՓԱՌ ԵԿԵՂԵՑԻՆ / Abel-Tasos Gkiouzelis - https://orthodoxsmile.blogspot.com - Email: gkiouz.abel@gmail.com - Feel free to email me...!
♫•(¯`v´¯) ¸.•*¨*
◦.(¯`:☼:´¯)
..✿.(.^.)•.¸¸.•`•.¸¸✿
✩¸ ¸.•¨
Keitä pyhät ovat?
Kirkko kunnioittaa Neitsyt Mariaa, sillä hänestä syntyi ihmiseksi sielujemme Vapahtaja Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Tämän kunnioituksen perusta löytyy jo Raamatusta: Neitsyt Maria itse sanoo kaikkien sukupolvien ylistävän häntä tästedes autuaaksi. Juuri näin kirkko tekee ja kutsuu myös muita kiitollisena kunnioittamaan Jumalanäitiä, joka synnytti Jumalan Pojan ihmiseksi.
Kirkko kutsuu Mariaa arvonimellä Jumalanäiti, koska hän ei synnyttänyt vain ihmistä, vaan Jumalan Pojan.
Neitsyt Marian lisäksi kirkko kunnioittaa pyhiä enkeleitä, jotka auttavat ja varjelevat ihmisiä. Jokaisella ihmisellä on oma kasteessa saatu suojelusenkeli, salattu varjelija ja auttaja.
Kirkko kunnioittaa myös pyhiä ihmisiä, jotka rukoilevat tässä maailmassa kilvoittelevien puolesta. Pyhäksi julistaminen eli kanonisointi tarkoittaa kirkon vahvistusta kirkon jäsenten kokemukselle siitä, että tietty ihminen on pyhä. Ortodoksinen kirkko ei kanonisoi ihmisiä heidän maallisen tai kirkollisen asemansa tai yleisen rakastettavuutensa perusteella.
Pyhiä kutsutaan nimillä, jotka kuvaavat heidän elämäänsä. Yleisimpiä ovat seuraavat nimikkeet:
marttyyri (pyhä ihminen, joka on todistanut Kristuksesta kuolemallaan)
pyhittäjä (pyhä luostariasukas)
vanhurskas (pyhä maallikko)
tunnustaja (pyhä ihminen, joka on elämällään ja kärsimyksillään todistanut Kristuksesta) pyhät isät ja äidit (kirkon opettajat)
apostoli (Kristuksen opetuslapsi, joka lähti viemään eteenpäin ilosanomaa ylösnousseesta Kristuksesta – sana esiintyy myös yhteydessä ”apostolien vertainen”)
evankelista (Kristuksen evankeliumin eli ylösnousemuksen ilosanoman todistaja)
profeetta (Jumalan sanan vastaanottaja ja julistaja)
autuas (luoteen- tai elämänpiirteeseen liittyvä nimitys)
Kristuksen tähden houkka (äärimmäinen kilvoitusmuoto, joka sisältää teeskennellyn mielisairauden piirteitä)
Jumalanäidin, enkelien tai pyhien kunnioittaminen ei ole palvomista. Kirkon uskon mukaan palvonta kuluu vain Kolmiyhteiselle Jumalalle. Pyhiä kunnioitetaan, sillä pyhiä kunnioittamalla ylistetään pyhien Jumalaa. Kirkko ilman pyhien kunnioitusta olisi vailla ikuisuutta: Jumala ei ole kuolleiden, vaan Kristuksessa elävien kirkko. Kirkolle tuleva elämä on elävää todellisuutta.
<>
Pyhä Paisios Athosvuorelainen:
"Kurjuudesta ihminen selviää ylistämällä. Valittaminen synnyttää valitusta ja ylistäminen synnyttää ylistystä. Kun ihminen ei valita häntä kohdanneesta vaikeudesta, vaan ylistää Jumalaa, silloin paholainen pakahtuu ja menee jonkun toisen luo, joka valittaa, saadakseen kaiken käymään hänen kohdallaan vieläkin surkeammaksi. Mitä enemmän ihminen nimittäin valittaa, sitä heikommaksi hän käy. Joskus paholainen onnistuu kietomaan meidät otteeseensa ja saa asiat sille tolalle, ettemme ole tyytyväisiä mihinkään, vaikka ihminen voi viettää juhlaa hengellisesti kaiken keskellä, kun ylistää, ja niin säilyttää Jumalan siunauksen."
<>
Pyhä Columbanus
Pyhä Columbanus syntyi Irlannin Leinsterissä 540-luvun alussa. Hän opiskeli Irlannin kuuluisimmassa koulussa Clonardissa, jonka pyhä Finnian oli perustanut. Columbanus osoitti suurta lahjakkuutta opinnoissaan, mutta koska hän oli ulkonäöltään komea, naiset piirittivät häntä, ja tämä sai hänet kärsimään kovasti lihallisten himojen tähden. Hän meni kysymään neuvoa eräältä naiskilvoittelijalta, joka kertoi jättäneensä maailman kaksitoista vuotta sitten katsomatta enää sen jälkeen taakseen: ”Jos en olisi heikompaa sukupuolta, olisin lähtenyt merten yli ja vaeltanut johonkin vielä salaisempaan paikkaan.” Nainen kehotti Columbanusta muistamaan Simsonia, Daavidia ja Salomoa ja pakenemaan.
Äitinsä vastustuksesta huolimatta Columbanus päätti lähteä Lough Ernen saarille Sinell-nimisen vanhuksen oppilaaksi. Sinell ohjasi häntä pyhien kirjoitusten ja askeettisen elämän tuntemiseen. Columbanus edistyi niin nopeasti, että kirjoitti jo pian oman psalmikommentaarin. Ilmeisesti hän pääsi myös tutustumaan viereisillä saarilla kilvoitelleeseen pyhään Comgalliin, sillä kun Comgall siirtyi Bangoriin perustamaan luostaria, Columbanus oli yksi ensimmäisistä paikalle tulleista munkeista. Bangorista muodostui vähitellen Irlannin kuuluisin luostari.
580-luvun alussa Columbanus tunsi Pyhän Hengen kutsuvan hänet lähetystyöhön. Comgallin siunauksella hän valitsi vapaaehtoisen maanpakolaisuuden saadakseen julistaa pelastuksen hyvää sanomaa kaukaisilla mailla. Hän lähti kahdentoista munkin kanssa niin kuin Kristus kerran kahdentoista apostolinsa kanssa. Walesissa heihin liittyi lisää munkkeja, ja he purjehtivat yhdessä kohti Galliaa. Mukana oli muun muassa pyhä Gallus (16.10.).
Galliassa pyhän Columbanuksen johtamat munkit kulkivat Jumalan johdatuksessa ja julistivat kansalle evankeliumia ja katumuksen tietä niin sanoin kuin teoin. Kaikkia tavaroitaan he pitivät yhteisinä. Heidän sävyisyytensä ja keskinäinen rakkautensa oli sellainen, että saattoi selvästi nähdä, kuinka Herra asui heidän keskellään. Pyhän Columbanuksen osaksi tullut armo oli niin suuri, että aina kun hän viipyi jossakin talossa pidemmän tai lyhyemmän ajan, koko talonväki tahtoi kääntyä hänen uskontoonsa.
Columbanuksen johtamien munkkien maine kantautui Burgundin kuninkaan Guntramnuksen1 korviin. Vuoden 590 tienoilla Guntramnus antoi Columbanukselle maata Annegraysta Vosgesin vuorilta. Annegrayn luostariin tuli pian suuri joukko oppilaita, joita pyhän Columbanuksen esimerkki innoitti ryhtymään pelastuksen työhön askeettisen kilvoituksen avulla. Alueen synkät metsät ja pimeät luolat tarjosivat ihanteellisen rauhan, mutta pian veljiä alkoi olla liikaa luostarin kokoon nähden. Päätettiin perustaa uusi luostari Luxeuiliin; se rakennettiin käyttäen raunioituneen roomalaisen kylpylän ja temppelin kiviä. Columbanus johti luostaria 25 vuoden ajan, ja siitä tuli yksi Länsi-Euroopan kuuluisimmista.
Luxeuilissa veljet rukoilivat erään miehen sairaan vaimon puolesta ja tämä parani välittömästi. Kun mies näki veljestön olevan niin köyhä, että sairaatkin veljet saivat syötäväkseen vain juuria ja kaarnaa, hän toi luostariin vaunulastillisen leipää ja vihanneksia.
Kerran pyhä Columbanus oli kulkemassa Raamatun kanssa metsän läpi miettien, kumpi olisi pahempaa, joutua villipetojen vai pahojen ihmisten seuraan. Hän sai kysymykseen vastauksen, kun kaksitoista sutta tuli häntä kohti. Hän seisoi liikkumatta psalmijakeita rukoillen, kun sudet piirittivät hänet. Sudet nuuskivat hänen viittaansa ja lähtivät tiehensä. Hieman myöhemmin hän kohtasi rosvojoukon, joka pysäytti hänet, mutta hekin antoivat hänen mennä.
Piispa Chamnoald kertoi nähneensä, että kun Columbanus oli metsässä rukoilemassa, tämä saattoi kutsua villieläimiä ja ne tulivat heti hänen luokseen. Hän silitteli niitä, linnut hyppivät hänen ympärillään ja oravat juoksivat pitkin hänen käsivarsiaan sisään ja ulos hänen viittansa hiha-aukoista.
Luxeuilin luostarin kasvettua veljestö perusti vielä kolmannen luostarin Fountainsiin (Fontaines). Kaikilla kolmella luostarilla oli omat johtajansa, mutta Columbanus oli kaikkien isä ja jokaisen munkin esirukoilija. Luostarien organisaatio oli idän suurten laurayhteisöjen tapaan joustava ja rakentui karismaattisen hengellisen isyyden ympärille. Luostariin ei tultu idyllistä elämää vaan ankaraa kilvoittelua varten. Columbanuksen veljet paastosivat ankarasti, ruoskivat itseään ja viipyivät kylmässä vedessä päästäkseen vapaaksi ruumiin himojen vaikutuksesta. Ennen kaikkea luostarit olivat taivaan esimakua: paikkoja, joissa munkit veisasivat enkelien tavoin lakkaamatonta ylistystä kirkkauden Herralle. Columbanus järjesti luostarien rukouselämän niin, että osa munkeista oli koko ajan kirkossa ylistämässä Jumalaa. Näin yhteinen rukous ei koskaan katkennut ja apostoli Paavalin kehotus rukoilla lakkaamatta toteutui hyvin käytännöllisesti.
Kolmessa luostarissa oli satoja munkkeja, ja myöhemmin Columbanuksen seuraajat levittäytyivät ympäri Eurooppaa perustaen luostareita Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Italian alueelle. Paikallisten piispojen kanssa alkoi kuitenkin syntyä erimielisyyksiä. Columbanuksen ja hänen oppilaidensa perustamissa luostareissa noudatettiin vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja, jotka poikkesivat Manner-Euroopan käytännöistä. Kelteillä oli oma tapansa pääsiäisen ajankohdan laskemiseen.2 Lisäksi kelttiläiset luostarit olivat riippumattomia eivätkä halunneet alistua paikallisille piispoille. Sen sijaan niillä oli omia piispojaan, jotka käytännössä olivat kuuliaisia luostarien johtajille. Tämä aiheutti ongelmia erityisesti frankkilaisten piispojen kanssa.
Pyhä Columbanus puolusti kelttiläisiä käytäntöjä Rooman paaville Gregorius Suurelle (590–604) lähettämissään kirjeissä, joissa hän yhtäältä painotti olevansa uskollinen Pietarin istuimen perijälle mutta toisaalta korosti kelttiläisen kirkon tapojen olevan puhdasta apostolista traditiota. Columbanus kieltäytyi osallistumasta Chalonsin vuoden 603 kirkolliskokoukseen, jossa asiaa käsiteltiin, mutta lähetti kokoukselle kirjeen pyytäen suvaitsevaisuutta, jotta hänen yhteisönsä saisivat elää mantereella samalla tavalla kuin Irlannissa.
Suvaitsevaisuus loppui, kun Columbanus rohkeni nuhdella kovin sanoin Burgundin hovin ja erityisesti kuningas Theoderik II:n siveetöntä elämää, johon simoniastaan tunnetut frankkilaiset piispat eivät uskaltaneet puuttua. Kuninkaalla oli jo neljä aviotonta lasta, ja kun pyhää Columbanusta pyydettiin koko hovin edessä siunaamaan heidät, Columbanus kiivastui: ”Vai siunata! Siunata huoruuden hedelmiä, häpeän lapsia, isänsä irstauden todistuskappaleita! Herran nimessä minä kiroan heidät!” Columbanus ja hänen irlantilaiset munkkinsa vangittiin. Jonkin ajan kuluttua heidät vietiin sotilassaatossa Nantesiin, jossa Columbanus kirjoitti Luxeuiliin jääneille munkeille hyvin rakkaudellisen kirjeen. Kaikki irlantilaiset veljet lähetettiin laivalla kohti Irlantia.
Jumalan tahdosta nousi kuitenkin myrsky ja laiva ajautui takaisin Gallian rannikolle. Tämän käänteen rohkaisemana pyhä Columbanus lähti munkkeineen vaeltamaan kohti itää Jumalan johdatukseen luottaen. He taivalsivat Pariisin ja Meaux’n kautta Metziin, jossa he alkoivat julistaa evankeliumia pakanallisille alemanniheimoille. Vihaiset pakanat surmasivat tuolloin kaksi munkkia, mutta vähitellen ihmisiä alkoi kääntyä kristityiksi suurin joukoin.
Noihin aikoihin Columbanus näki unta taistelusta, jossa kuningas Theoderik surmattiin. Kun häntä pyydettiin rukoilemaan näyn toteutumista, Columbanus piti pyyntöä typeränä ja kieltäytyi jyrkästi: ”Jumala tahtoo meidän rukoilevan vihollistemme puolesta eikä heitä vastaan.” Theoderikin sotamenestys oli pitkään hyvä, sillä hän valloitti ne Bregenzin alueet, joilla Columbanus majaili, ja ajoi tämän uudelleen maanpakoon.
Pyhän Columbanuksen rukouksien kautta tapahtui useita ihmeitä. Kun veljestö oli nälissään, hän siunasi heidän vähäisen oluensa ja leipänsä, ja niistä riitti kaikille. Orleansissa hän paransi sokean miehen. Kerran kun tarvittiin kyntöhärkää, Columbanus haki metsästä karhun ja kytki sen ikeeseen.
Oleskeltuaan kuningas Clotharin alueella Columbanus, joka oli jo yli 70-vuotias, kulki Alppien toiselle puolelle. Ensin hän julisti evankeliumia Sveitsin alueella ja asettui sitten Pohjois-Italian Lombardiaan. Sen areiolainen hallitsija Agilulf (Agilof) otti Columbanuksen ystävällisesti vastaan Milanossa vuonna 612. Agilulf antoi hänelle Bobbiosta raunioituneen Pyhän Pietarin kirkon, jonne Columbanus seuraavana vuonna asettui. Veljet kunnostivat kirkon, ja myös sen ympärille muodostui maineikas luostari.
Pyhä Columbanus teki paljon työtä saadakseen alueen areiolaiset takaisin ortodoksis-katoliseen uskoon. Jumala palkitsi hänen uutteruutensa: Agilulf ja hänen kansansa palasivat katolisen kirkon alaisuuteen. Se, että Columbanus yksiselitteisesti alistui Rooman alaisuuteen, oli erittäin tärkeä päätös läntisen kristikunnan yhtenäisyyden kannalta: muussa tapauksessa kelttiläinen kirkko olisi saattanut kasvaa irralleen muusta kristikunnasta. Hän näyttää luopuneen kelttiläisestä pääsiäisen määrittämisestä kaikessa hiljaisuudessa.
Kuningas Clothar lähetti Columbanukselle viestin, että tämän viholliset olivat kuolleet, ja kehotti häntä palaamaan takaisin. Columbanus vastasi kieltävästi ja pyysi kuningasta ainoastaan suojelemaan rakasta veljestöään Luxeuilissä. Tämän jälkeen hän alkoi valmistautua omaan kuolemaansa vetäytymällä yksinäiseen luolaan. Hänen viimeiseksi kirjoituksekseen jäi hänen paavi Bonifatius IV:lle lähettämänsä kirje.
Pyhä Columbanus nukkui pois rauhassa vuonna 615. Hänen ajatuksensa jäivät elämään saarnoissa, joita on säilynyt seitsemäntoista, ja hengellisille lapsilleen lähettämissään kirjeissä. Hän kirjoitti esimerkiksi: ”Mikään ei ole suloisempaa kuin omantunnon tyyneys, mikään ei ole varmempaa kuin sielun puhtaus. Sitä kukaan ei saa omin keinoin, sillä se on lahja, joka saadaan toiselta.” Hän kirjoitti myös runoja, katumuskirjan ja erittäin ankaran luostarisäännön, joka hyväksyttiin virallisesti kirkon käyttöön vuonna 627, mutta joka jäi vähitellen pyhän Benedictuksen lievemmän säännön varjoon. Columbanuksen ankarat katumusharjoitukset jäivät kuitenkin pitkiksi ajoiksi osaksi läntistä luostarielämää. Columbanuksen elämäkerran kirjoitti hänen veljestönsä munkki Jonas Bobbiossa vuonna 643.
Pyhän Columbanuksen kunnostama Bobbion luostari kukoisti aina vuoteen 1802, jolloin Napoleon määräsi sen suljettavaksi. Columbanuksen askelissa vaeltaneet irlantilaismunkit perustivat Ranskan ja Sveitsin alueelle kaiken kaikkiaan yli sata luostaria. Pyhä Columbanus on yksi Länsi-Euroopan kristillistymiseen kaikkein eniten vaikuttaneista pyhistä. Maalaustaiteessa hänet on kuvattu kädessään risti tai apotin sauva, rinnassaan säteilevä aurinko, joskus hän on karhun kanssa tai puhkeavan lähteen äärellä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat edelleen Bobbion seurakuntakirkon kryptassa. Niiden ympärillä on tapahtunut paljon ihmeitä. Kirkossa on myös hänelle kuulunut puukuppi, veitsi ja muita esineitä.
1 Toinen kirjoitusasu Gontram, kuningas Klodvigin (k. 511) pojanpoika.
2 Ero oli itse asiassa pelkästään laskutekninen, sillä molemmat osapuolet pyrkivät toteuttamaan Nikean kirkolliskokouksen (325) ohjeita. Pääsiäisen määrittämisen taustalla olleen juutalaisen kuukalenterin vuodessa oli 354 vuorokautta. Auringon kiertoon perustuvan vuoden täsmällistä pituutta ei tunnettu täysin tarkasti, joten siirtymä aurinkovuosikalenteriin aiheutti alkukirkolle teknisiä vaikeuksia. Keltit käyttivät 84 vuoden sykleiksi laskettua kalenteria, joka oli hieman epätarkempi kuin muualla kristikunnassa käytetty.
<>
Vanhus Efraim Filotheoslainen: Elämäntilanteisiin
Amerikan Vanhus Efraimin (1928–2019) ohjeita elämän erilaisiin tilanteisiin.
Unohdettiinko sinut? Eikö sinulle edes soiteta? Ei haittaa, älä ryhdy valittelemaan.
Pidetäänkö sinua pilkkana? Älä vastaa siihen.
Panetellaanko sinua? Ole vaiti ja rukoile.
Tehdäänkö sinulle vääryyttä? Unohda se.
Halveksitaanko sinua? Iloitse.
Syytetäänkö sinua? Älä sano vastaan.
Etkö saa puhua? Älä murehdi.
Panetellaanko sinua? Älä taistele vastaan.
Ollaanko sinulle suutuksissa? Pysy rauhallisena.
Varastetaanko sinulta? Ole kuin et näkisi.
Irvaillaanko sinusta? Ole pitkämielinen.
Eivätkö lapsesi kuuntele neuvojasi? Lankea polvillesi ja rukoile.
Rikoitko jotakuta vastaan? Pyydä anteeksi.
Etkö sinä ollut syypää rikkomukseen? Pyydä silloinkin anteeksi.
Oletko terve? Ylistä Jumalaa.
Oletko sairas ja vaivattu? Kärsitkö, tunnetko tuskaa ja kipua? Ylistä Jumalaa.
Onko kotonasi kiistaa ja köyhyyttä? Paastoa, valvo ja rukoile.
Kaikkien ja kaiken tähden rukoile ja paastoa, sillä ”tätä himojen ja demonien sukua ei saa lähtemään muulla kuin paastolla ja rukouksella” (ks. Matt. 17:21).
Ja erityisesti muista: Kristus on kanssasi!
PIDÄ USKOSTA KIINNI.
<>
Muistopäivähakemisto
<>
Pyhäinjäännökset
Reliikki eli pyhäinjäännös on pyhien joukkoon liitetyn ihmisen ruumiillisista jäännöksistä käytetty nimitys. Reliikkejä ei kunnioiteta esineinä, vaan Pyhän Hengen voiman välikappaleina.
Pyhien ihmisten jäännöksissä asuu Pyhän Hengen armovoima, aivan kuten Pyhä Henki asui heissä heidän eläessään. Pyhäinjäännösten kunnioittaminen on aina Kristuksen ihmiseksi tulon ja ylösnousemususkon tunnustamista sekä uskoa siihen, että pelastus toteutuu koko ihmisessä.
Jokaisen kirkon alttaripöytään on kätketty reliikki. Tämä muistuttaa alkukirkollisesta tavasta toimittaa liturgia marttyyrien haudalla. Reliikkejä voidaan kiinnittää myös pyhän ikoniin tai pitää esillä erillisissä reliikkilippaissa. Useimmiten reliikki on pieni luun palanen, mutta jotkut pyhät lepäävät kokonaisina reliikkiarkuissaan.
Usko pyhäinjäännösten ihmeitätekevään voimaa tulee ilmi myös Raamatun sivuilla kertomuksesta profeetta Elisan haudasta, jolloin kuollut heräsi henkiin, kun tämän ruumis kosketti Elisan pyhiä luita sekä apostoli Pietarin vaatekappaleista, joiden kautta tapahtui paranemisihmeitä. Reliikkien suuresta voimasta todistaa myös Vapahtajan haudassa maannut ruumis, jota enkelit vartioivat. Haudassa levännyt Vapahtajan ja ylösnousemuksessa kirkastunut ruumis ei ollut saastainen tai arvoton, vaan pyhä ja kunnioitettava. Samalla tavoin pyhien ihmisten ruumis, Pyhän Hengen temppeli, on pyhä ja arvokas.
<>
Kaikkien Athosvuoren pyhien isien tropari
"Athoksen isiä ja lihassa eläneitä enkeleitä,
tunnustajia ja pyhittäjiä,
piispoja ja marttyyreita
kunnioittakaamme lauluin
ja veisuin seuraten heidän hyveitään
kaikki Pyhän Vuoren munkit
ja huutakaamme yhteen ääneen:
Kunnia Hänelle, joka seppelöi teidät,
Kunnia Hänelle, joka teidät pyhitti.
Kunnia olkoon Hänelle,
joka teidät osoitti meidän turvaksemme hädässä."
<>
Jumalallinen liturgia on suurin hengellinen laupeudenteko maailmanlaajuisesti
"Jumalallisen liturgian avulla monet kadotuksessa olevat ovat päässeet siirtymään Paratiisiin, koska heidän nimiään on muisteltu sitä toimitettaessa. Myös elossa olevat saavat apua, kun heidän nimiään muistellaan Jumalallisen liturgian aikana.
Niinpä ennen Jumalallista liturgiaa meidän pitää viedä papille paperi, jolle olemme kirjoittaneet meille rakkaiden edesmenneiden ja elossa olevien nimet, jotta hän muistelisi heitä proskomidissa leikaten kirkkoleivästä jokaisen puolesta pienen palasen. Ne hän sitten kaataa pyhään ehtoollismaljaan, Kristuksen veren sekaan.
Näin kaikki nimet ’kastetaan’ Kristuksen vereen, mikä on kaikkein korkein laupeuden teko täällä maan päällä! Näitä nimiä muisteleva pappi saa siitä liiran ’Taivaassa’ ja kaksi liiraa me, jotka annamme nimet hänelle paperilla muisteltaviksi.
Jokaisessa Jumalallisessa liturgiassa Jumalanäiti polvistuu ja anoo kyynelin Kristusta, Poikaansa, Liturgiassa muisteltavien pelastumisen puolesta, kaikkien elävien ja edesmenneiden ihmisten sekä pelastuneiden että kadotukseen joutuneiden puolesta, jotta heistä niin monet kuin mahdollista pelastuisivat. Näin hän tekee joka päivä. Se on Jumalanäidin erityislaatuinen palvelutehtävä, kaikkein merkittävin niistä. Tällainen on Jumalanäidin täydellinen rakkaus."
- Arkkimandriitta Efraim, Pyhän Andreaan skiitta, Athosvuori
<>
Päivän pyhät
Vuoden jokaisena päivänä kirkossa muistellaan jotain pyhää tapahtumaa tai yhtä tai useampaa pyhää ihmistä. Kertomukset näistä tapahtumista sekä pyhien ihmisten lyhyet elämäkerrat on koottu Synaksarion-tekstikokoelmaan.
Kuuntele
Pyhien ihmisten elämäkertojen tarkoituksena on tarjota hengellisiä esikuvia kunkin ihmisen oman rukous- ja kilvoituselämän tueksi ja vahvistukseksi. Tekstit eivät ole tarkkoja historiallisia dokumentteja vaan ensisijaisesti hengellistä kirjallisuutta.
Jokainen ortodoksi on saanut nimensä jonkin pyhän ihmisen nimen mukaan. Ortodoksista nimipäivää vietetäänkin tuon pyhän ihmisen juhlapäivänä. Nimikkopyhää kutsutaan myös taivaalliseksi esirukoilijaksi tai suojeluspyhäksi.
Pyhien ihmisten elämänkerrat on koottu Synaksarion -teksikokoelmaan, joka on luettavissa myös Suomen ortodoksisen kirkon sivuilla: https://ort.fi/kirkkokalenteri/
Tutustu pyhiin
Kirkkovuoden jokaisena päivänä vietetään yhden tai useamman pyhän ihmisen ja/tai pyhänn tapahtuman muistopäivää. Kirkolliset muistopäivät on merkitty kirkkokalenteriin, jonka voi osaa seurakunnasta. Kirkkokalenterin verkkoversio löytyy ort.fi -etusivulta.
Pyhien joukkoon kuuluu sekä Vanhan liiton pyhiä että kirkon jäseniä eri vuosisadoilta aina Kristuksen aikalaisista meidän omana aikanamme eläneisiin ihmisiin asti.
Pyhien elämäkertojen kokoelmaa kutsutaan Synaksarioniksi. Suomen ortodoksisen kirkon suomeksi julkaisema Synaksarion on 12-osainen kirjasarja, jossa esitellään valtaosa kirkkokalenteriin merkityistä pyhistä. Kirjaa on myynnissä mm. Valamon luostarin verkkokaupassa. Synaksarionin verkkoversioon voi tutustua ort.fi -etusivun sähköisen kirkkokalenterin kautta.
Suomen ortodoksisen kirkon aloitteesta on liitetty pyhien joukkoon kaksi ihmistä: pyhittäjä Johannes Valamolainen (muistopäivä 5.6.) ja marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalainen (muistopäivä 8.3). Heidät liitettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin päätöksella marraskuussa 2018.
<>
Pyhä Paisios Athosvuorelainen: Enkelielämästä
Kun pinnalliset tai totuutta tahallaan vääristelevät pahat ihmiset panettelevat meitä tai tekevät meille vääryyttä, on hyvä, jos mahdollista, ettemme toivo löytävämme inhimillistä oikeutta vääryyden kohdistuessa henkilökohtaisesti vain meihin. Meidän ei liioin pidä sanoa ”Jumala rangaiskoon heitä”, sillä sekin on kirous. Meidän on hyvä antaa heille anteeksi koko sydämestämme ja pyytää Jumalaa vahvistamaan meitä pystyäksemme kantamaan panettelun taakan ja jatkamaan hengellistä elämää (niin kätkössä kuin mahdollista). Jatkakoot ihmiset, joiden tapana on arvostella ja tuomita, noita toimiaan, sillä niin he valmistavat meille kultaseppeleitä todelliseen elämään.
Autuaita ja kolmesti autuaita ovat ne, jotka pahantahtoisten ihmisten vääristelevien puheiden takia näyttävät ihmisten silmissä pronssista valetuilta, vaikka ovat puhdasta kahdenkymmenenneljän karaatin kultaa.
Voi niitä onnettomia, niitä kolmesti onnettomia, jotka ovat pronssia mutta joita jotkut kiillottelevat ja pettävät muita antamalla ymmärtää, että he ovat kultaa. (Tähän kategoriaan kuulun minä, onneton Paisios. Rukoilkaa puolestani!)
- Kirjeitä Surotin luostarin nunnille
<>
Pyhän Paisios Athosvuorelaisen esirukouslista
– Muista, Herra, syövästä kärsiviä palvelijoitasi.
– Pienistä tai suurista taudeista kärsiviä palvelijoitasi.
– Palvelijoitasi, jotka kärsivät ruumiin vammoista.
– Palvelijoitasi, jotka kärsivät sielun vammoista.
– Muista johtajia ja auta heitä hallitsemaan kristillisesti.
– Muista, Herra, ongelmallisista perheistä tulevia lapsia.
– Ongelmallisia ja avioeron hajottamia perheitä.
– Muista, Herra, orpoja kaikkialla maailmassa, kaikkia elämässään kärsiviä ja väärinkohdeltuja, niitä jotka ovat menettäneet puolisonsa.
– Muista, Herra, kaikkia vangittuja, anarkisteja, narkomaaneja, murhamiehiä, pahantekijöitä, varkaita; valaise ja auta heitä muuttamaan elämänsä.
– Muista kaikkia vieraisiin maihin muuttaneita.
– Kaikkia, jotka matkustavat merellä, maalla, ilmassa ja varjele heitä.
– Muista Kirkkoamme, Kirkkomme isiä (pappeja) ja uskovia.
– Muista, Herra, kaikkia sekä mies- että naisluostareiden veljestöjä, johtajia ja johtajattaria, ja myös kaikkia Athosvuoren isien veljestöjä.
– Muista, Herra, palvelijoitasi, jotka elävät sodan keskellä.
– Niitä, joita vainotaan vuorilla ja tasangoilla.
– Niitä, jotka ovat kuin saalislintuja.
– Muista palvelijoitasi, jotka jättivät kotinsa ja työnsä ja ovat vaikeuksissa.
– Muista, Herra, köyhiä, kodittomia ja pakolaisia.
– Muista, Herra, kaikkia kansoja, sulje ne syliisi, verhoa ne pyhään suojaasi, varjele niitä kaikelta pahalta ja sodalta. Ja rakas Kreikkamme sulje syliisi öin ja päivin, verhoa se pyhään suojaasi, varjele sitä kaikelta pahalta ja sodalta.
– Muista, Herra, vaikeuksissa olevia oman onnensa varaan jätettyjä, väärinkohdeltuja, koettelemuksissa eläviä perheitä ja anna niille runsas armosi.
– Muista kaikenlaisista sielullisista ja ruumiillisista vaikeuksista kärsiä palvelijoitasi.
– Muista epätoivossa olevia, auta heitä ja lahjoita heille rauha.
– Muista, Herra, palvelijoitasi, jotka ovat pyytäneet meitä rukoilemaan puolestaan.
– Muista myös kaikkia aikojen alusta asti poisnukkuneita ja anna heille lepo.
Ortodoksos kypselin kirjasta ”Jumala on kanssamme, olemmeko me Jumalan kanssa?”
Käännös kreikasta: © Athos-Säätiö
<>
Ortodoksisuus Suomessa
Ortodoksisuus on saapunut Suomeen idästä. Kiovaan perustettiin piispanistuin 990-luvulla ja sieltä ortodoksinen kristillisyys levisi sekä pohjoiseen että itään. Novgorodin pohjoisille alueille, kuten Karjalaan ja itäiseen Suomeen, kristinusko levisi 1100-luvulla. Keskusseuduille rakennettiin kirkkoja ja erämaahan muodostui 1300-luvun lopulta alkaen pieniä erämaaluostareita. Aktiivisemmin kristillinen usko alkoi juurtua näille seuduille 1400-luvun lopulla. Tässä edesauttoi myös Venäjän kirkon irtatutuminen Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1448.
1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun sodissa Karjalan läntiset osat jäivät osaksi Ruotsin valtakuntaa. Tämä oli takaisku kirkon kehitykselle. Laatokan Karjalan palattua osaksi Venäjää 1700-luvun alussa ortodoksinen usko alueilla elpyi. Samalla alkoi jo vuosisatoja aiemmin perustetun Valamon luostarin kukoistusvaihe, jolla oli suuri merkitys ortodoksisuuden juurtumiselle Karjalaan ja Suomeen.
Kun Suomesta muodostettiin 1800-luvun alussa suuriruhtinaskunta yhdessä Laatokan Karjalan ja Kannaksen kanssa, tuli Suomeen pysyvästi ortodoksista väestöä. Ortodoksiväestöä asettui Venäjältä muuttaneiden kauppiaiden, sotilaiden ja virkamiesten myötä myös tärkeimpiin kaupunkeihin, esimerkiksi Viipuriin ja Helsinkiin.
Suomen kirkollinen hallinto järjestettiin ensin osana Pietarin hiippakuntaa. Vuonna 1892 perustettiin itsenäinen Suomen ja Viipurin arkkipiispanistuin, josta tuli samalla ensimmäinen Suomen ortodoksinen piispanistuin.
Kun Suomi sai itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen yhteydessä, uuteen valtioon muodostui samalla ortodoksinen vähemmistökirkko. Sen asema oli erilainen kuin vallankumousta edeltäneen ortodoksisen kirkon asema.
Kirkon suomalaistaminen käynnistyi ripeästi. Kirkko siirtyi vuonna 1923 Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Jumalanpalvelus- ja virkakieleksi tuli suomi ja arkkipiispan istuin siirrettiin Viipurista Sortavalaan.
Sotien välisen ajan ortodoksisen kirkon toiminnan painopiste oli Karjalassa. Suomen ortodoksisen kirkon väestöhuippu, 81 631 jäsentä, tilastoitiin vuonna 1940.
Toisen maailmansodan ja alueluovutusten seurauksena kirkko menetti noin 90 % materiaalisesta omaisuudestaan. Rajan taakse jäi 18 seurakuntaa ja neljä luostaria: Valamo, Lintula, Konevitsa ja Petsamo.
Sodan jälkeen ortodoksinen evakkoväestö asutettiin eri puolille maata. Valamon ja Lintulan luostarit sijoittuivat 1940-luvulla Heinävedelle – Valamoon muuttivat lopulta myös Konevitsan ja Petsamon luostarien viimeiset kilvoittelijat.
1950-luku oli kirkossa sekä materiaalisen että hengellisen jälleenrakennuksen aikaa. Suomeen perustettiin 14 uutta ortodoksista seurakuntaa ja kirkon tarpeisiin rakennettiin valtion varoin 13 kirkkoa ja kymmeniä rukoushuoneita. Näin syntyi koko maan kattava ortodoksinen
seurakuntaverkosto.
Sotien jälkeen jäsenmäärä pieneni vuoteen 1990 asti, jonka jälkeen alkoi uusi kasvun aika. Vuoden 2023 lopussa Suomen ortodoksisessa kirkossa oli noin 56 000 jäsentä.
<>
Liittyisinkö ortodoksiseen kirkkoon?
Yhä useampi erilaisista taustoista tuleva ihminen löytää nykyään tiensä ortodoksiseen kirkkoon ja kiinnostuu sen syvällisestä uskosta ja rikkaasta perinteestä. Ortodoksinen kirkko on yksi maailman vanhimmista kristillisistä yhteisöistä, jonka juuret ulottuvat suoraan apostolien aikaan. Tämä perintö välittyy kirkossa edelleen muuttumattomana uskon ja elämän jatkuvuutena.
Monia ihmisiä kiehtoo kirkon mystinen näkemys Jumalasta ja Hänen valtakunnastaan. Ortodoksinen teologia painottaa Jumalan kolminaisuutta ja hänen läheistä yhteyttään ihmiseen. Kirkon oppi korostaa, että kristityn kutsumus on osallistua Jumalan elämään — tätä kutsutaan theosiksesi tai jumallistumiseksi. Tämä tarkoittaa, että Jumalan armo muuttaa ihmisen sisäisesti ja nostaa hänet osalliseksi Jumalan rakkaudesta ja elämästä jo tässä ajassa.
Ortodoksinen kirkko tunnetaan myös kauniista ja ikiaikaisista jumalanpalveluksistaan, joissa symboliikka, musiikki ja ikonit muodostavat kokonaisuuden, joka avaa syvän yhteyden Jumalaan ja pyhien yhteyteen. Jumalanpalvelukset ovat paitsi rukouksen ja ylistyksen hetkiä, myös ikkunoita taivaalliseen todellisuuteen.
Kirkon opetus ja elämä perustuvat Raamattuun, mutta myös perinteeseen, jota kutsutaan apostoliseksi traditioksi. Tämä traditio sisältää kirkon isien opetukset, kirkolliskokoukset, ikonit, rukoukset ja sakramentit, jotka yhdessä muodostavat hengellisen elämän perustan. Ortodoksisuus näkee kirkon sekä hengellisenä yhteisönä että Kristuksen ruumiina, jossa Jumalan läsnäolo toteutuu tässä maailmassa.
Monille ortodoksisuus tarjoaa vastauksen ihmisen syvimpiin kysymyksiin Jumalan, elämän tarkoituksen ja kuoleman jälkeen odottavan elämän suhteen. Samalla kirkko on yhteisö, jossa ihmiset tukevat toisiaan uskossa, rukouksessa ja arjen haasteissa.
Ortodoksinen kirkko on avoin kaikille, jotka haluavat tulla osaksi tätä yhteyttä Jumalaan ja seurakuntaan. Se kunnioittaa kulttuurien ja kansojen moninaisuutta, mutta yhdistää uskovat yhdeksi perheeksi Kristuksen rakkaudessa. Kirkkoon liittyminen on samalla matka syvempään uskoon ja hengelliseen kasvuun, jossa jokainen saa oman paikkansa Jumalan suunnitelmassa.
<>
Herran ympärileikkaus
Kun Vapahtajan syntymästä oli kulunut kahdeksan päivää, Hänen vanhempansa veivät Hänet ympärileikattavaksi (Luuk. 2:21). Näin he täyttivät käskyn, jonka Jumala oli antanut Abrahamille tehdessään ikuisen liiton hänen ja kaikkien hänen jälkeläistensä kanssa: ”Kahdeksantena päivänä syntymästä ympärileikattakoon jokainen poikalapsi sukupolvesta toiseen.” (1. Moos. 17:12)
Hän, joka oli asettanut lain ja käskyt, alentui nyt ihmiskunnan kuoleman alaisuutta symboloivan kuolevaisen lihankappaleen leikkaamiseen. Hän oli puhdas ja synnitön, mutta alentui ottamaan tuon ihmisen ja Jumalan sovinnon merkin. Hän oli rakkaudessaan nöyrtynyt omaksumaan luomansa ihmisluonnon huolimatta siitä, että se oli langennut ja turmeltunut. Tullessaan maan päälle Hän alistui nöyrästi lain määräyksiin ja osoitti näin, kuinka laki sai Hänessä täyttymyksensä. Veripisarat, jotka Hän vuodatti kahdeksan päivän ikäisenä, olivat kuin ennakkoa siitä verestä, jonka Hän tuli vuodattamaan ristillä pestäkseen pois maailman synnit ja vapauttaakseen meidät tuomiosta. Näin ollen muistellessamme Herran ympärileikkausta muistelemme itse asiassa koko lunastuksemme salaisuutta.
Kun uuden liiton Aadam ympärileikattiin, vanhan liiton lihallinen ympärileikkaaminen saavutti päätöksensä, ja uusi liitto tuli julki Hänen veressään. Uuden liiton ympärileikkaus on hengellinen. Se toteutuu kasteessa, joka on uuteen kansaan kuulumisen merkki. Siihen ei liitytä leikkaamalla kuolevaista lihaa vaan vapautumalla itse kuolemasta, mikä tapahtuu osallistumalla Herran eläväksitekevään kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi pyhät Paavali ja Pietari ja muut apostolit päättivät, ettei pakanoita tarvitse ympärileikata, kun he liittyvät Jumalan kansaan.[1] Sen sijaan kaikki voivat yhdistyä Kristukseen ympärileikkauksella, joka ei ole ihmiskätten tekemä ja jossa syntinen luonto riisutaan pois.
Kristuksessa vanhan lain järjestys on tullut päätökseensä. Hän kutsuu meitä sydämen ympärileikkaukseen, hengelliseen uudistumiseen. Tämän Hän on jo muinoin julistanut profeettojen kautta. ”Ympärileikatkaa sydämenne, te Juudan ja Jerusalemin asukkaat!” profeetta Jeremia kehotti (Jer. 4:4).
Lihan ympärileikkauksessa, jonka Jumala asetti Abrahamille, oli myös profeetallinen aspekti. Leikkaus määrättiin suoritettavaksi lapsen saatua täyteen elämänsä ensimmäiset seitsemän päivää, joka on koko ajankierron symboli. Samaa merkitsee myös luomiskertomuksen viikko. Näin ollen kahdeksas päivä symboloi astumista tämän kuolevaisuuden maailman ajan toiselle puolelle, siihen iankaikkiseen elämään, jonka Herran ylösnousemus avasi meille viikon kahdeksantena päivänä. Samalla se on tuon loputtoman elämän ensimmäinen päivä ja sellaisena ainutlaatuinen. Sunnuntai merkitsee siis ensimmäistä ja kahdeksatta päivää: alkua ja ikuisuutta, astumista tilaan, jossa ei enää ole päiviä ja öitä. Näin Kristus tulemalla ympärileikatuksi kahdeksantena päivänä julistaa jo ylösnousemustaan ja meidän ikuista elämäämme.
Tavan mukaan Kristus sai myös nimensä samana päivänä. Jumalan enkeli oli käskenyt Joosefin antaa lapselle nimen Jeesus, joka tarkoittaa pelastusta. Näin jo Hänen nimessään paljastettiin se tehtävä, jota varten ikuinen Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja tuli maan päälle ihmiseksi. Jeesuksen nimi sisältää ja ilmaisee meidän pelastuksemme salaisuuden.
Herran ympärileikkauksen juhla onkin samalla Jeesuksen pyhän nimen ja Jeesuksen rukouksen juhla. Kutsumalla Herran nimeä avuksemme teemme Pelastajamme ja Vapahtajamme mystisesti läsnäolevaksi voittoisassa voimassaan. Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Jumala on korottanut Hänet yli kaiken ja antanut Hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:9–11)
Pyhissä kirjoituksissa ja pyhien elämäkerroissa on loputtomasti esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen nimessä tapahtuu ihmeitä, kun sitä uskossa avuksi huudetaan. Riivaajat, sairauden ja kuoleman voimat pakenevat Hänen jumaluutensa tulen polttoa. Hän itse lupasi: ”Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen.” (Joh. 14:13) Jeesuksen nimessä on voima ja valta, ja se on kristittyjen kallein aarre. Ortodoksiset kristityt ovat tämän eläväksitekevän nimen todistajia, ja siksi heidän tulisikin tehdä kaikki tekonsa Jeesuksen nimessä kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttaan (Kol. 3:17).
Jeesuksen nimen voima muuttaa ja kirkastaa ihmisolemuksen. Kun toistamme jokaisella henkäyksellämme ja jokaisessa tilanteessa Jeesuksen nimeä tai rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, Herran persoona täyttää ajatuksemme, innoittaa käytöstämme ja puhdistaa himomme. Jeesuksen suloisen nimen avulla saamme Pyhän Hengen armon. Vähä vähältä Jeesus löytää asuinsijaa sydämestämme niin että Hänen hahmonsa jumalallinen valo alkaa loistaa meissä.
[1] Ap.t. 15:5–30, 1. Kor. 7:18–19, Gal. 5:2–6, 6:15, Kol. 2:11–12.
<>
Pyhä Basileios Suuri
Pyhä Basileios syntyi vuonna 329 Kappadokian Kesareassa ja nimettiin isänsä mukaan. Hänen äitinsä oli nimeltään Emmeleia. Perhe oli rikas ja arvostettu. Suvun jäsenet olivat olleet kristittyjä jo usean sukupolven ajan, ja heidän joukossaan oli ollut marttyyreja ja tunnustajia. Basileioksen isän vanhemmat olivat Maximianuksen vainojen aikana piileskelleet kymmenen vuotta Pontoksen vuorilla. Heidän hengellisenä isänään oli toiminut piispa Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.).
Basileioksen lapsuudessa perheessä vallitsi syvästi kristillinen henki, mistä erityisansio kuului isoäiti Makrinalle. Basileioksella oli yhdeksän sisarusta. Isoäidin seuraajaksi perheen hengellisenä johtotähtenä kehittyi sittemmin sisaruksista vanhin, isoäitinsä nimeä kantanut pyhä Makrina (19.7.). Kihlattunsa kuoltua Makrina omisti elämänsä kokonaan Jumalalle ja sisaruksilleen. Hän piti nuoremmista sisaruksistaan huolta ja oli korvaamaton apu leskeksi jääneelle äidilleen. Basileioksen lisäksi kahdesta muustakin pojasta tuli piispa: syvähenkisestä Gregorioksesta (10.1.) tuli Nyssan metropoliitta ja nuorimmasta veljestä Pietarista Sebasteian arkkipiispa. Pyhänä kunnioitetaan myös askeettina kilvoitellutta Naukratiosta, joka kuoli jo nuorena.
Basileioksen lapsuusvuodet kuluivat Pontoksen Neokesareassa. Hänen ensimmäisenä opettajanaan oli hänen oppinut isänsä. Tämän kuoleman jälkeen Basileios opiskeli aikansa parhaiden opettajien johdolla Palestiinan Kesareassa, Konstantinopolissa ja lopulta silloisen maailman oppineisuuden keskuksessa Ateenassa. Siellä hän solmi elinikäisen ystävyyden toisen tulevan kirkkoisän Gregorios Teologin (25.1.) kanssa. Nämä kaksi opiskelijaa erottuivat muista hyveellisellä elämällään ja kyltymättömällä tiedonjanollaan. Gregorios sanoi myöhemmin, että Ateenassa ollessaan he tunsivat vain kaksi tietä: kirkkoon vievän ja akatemiaan vievän. Basileios opiskeli muun muassa filosofiaa, kielioppia, logiikkaa, puhetaitoa, matematiikkaa, astronomiaa ja lääketiedettä. Kun hän oli päättänyt opintonsa, häntä pyydettiin jäämään Ateenaan opettajaksi, mutta hän tahtoi kokeilla siipiään muualla.
Kotiin palattuaan Basileios aloitti uransa asianajajana Kesareassa. Häntä odotti loistava tulevaisuus. Hänen äitinsä ja sisarensa Makrina olivat kuitenkin jo tuolloin muuttaneet kotinsa Annesissa Irisjoen rannalla luostariksi, ja myös Basileioksen veljet elivät sen lähistöllä askeettisesti. Samoihin aikoihin Naukratios kuoli kalastusretkellä. Tämä kaikki yhdessä Makrinan vakavien kehotusten kanssa sai Basileioksen ymmärtämään maailmallisten pyrkimystensä turhuuden. Hän luopui loistavasti alkaneesta asianajajan urastaan, tutki syvällisesti Uuden testamentin kirjoja, otti kasteen ja päätti itsekin antautua kilvoitteluelämään.
Tapansa mukaan Basileios tahtoi paneutua asiaan perusteellisesti. Hän lähti tutustumaan askeettiseen kilvoitukseen sen syntyseuduille. Basileios vieraili kilvoittelijoiden luona Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa ja kävi ilmeisesti aina Mesopotamiassa saakka. Hän keräsi kaikkialta parhaita vaikutteita soveltaakseen niitä käytäntöön omassa elämässään.
Matkoiltaan palattuaan Basileios asettui lähelle äitiään ja sisartaan. Hän rakensi itselleen majan Irisjoen laaksoon joen vastapäiselle rannalle. Paikka oli kuin maallinen paratiisi, jossa hän saattoi minkään häiritsemättä keskittyä Jumalaan. Hän sai houkuteltua luokseen myös ystävänsä Gregorioksen. Yhdessä he viettivät aikaansa rukoillen, tutkien pyhiä kirjoituksia ja tehden käytännön askareita. Basileios paastosi ankarasti. Ravintonaan hän käytti vain leipää ja vettä, joihin hän lisäsi juhlapäivinä vähän vihanneksia. Omien sanojensa mukaan hän kohteli ruumistaan kuin niskoittelevaa orjaa, joka oli saatava kuriin. Syvässä nöyryydessään hän tahtoi pysyä yksinäisyydessä ja tuntemattomana. Kristuksen risti oli hänen ainoa aarteensa.
Vuoden kuluttua pyhä Gregorios lähti Nazianzokseen auttamaan iäkästä isäänsä piispa Gregorios Vanhempaa, ja Basileios jäi yksin. Tieto Basileioksen olinpaikasta oli kuitenkin levinnyt ja häntä tultiin tapaamaan yhä kauempaa. Hän otti niin munkit kuin maallikot lempeästi vastaan. Erityisen hellästi hän suhtautui lapsiin, ja lännen kirkko pitääkin pyhää Basileiosta lasten suojelijana.
Jotkut vierailijoista tahtoivat jäädä kilvoittelemaan Basileioksen johdolla, ja niin hänen ympärilleen muodostui pieni veljestö. Basileios alkoi kirjoittaa heitä varten sääntöjä ja ohjeita. Lopputuloksena syntyi sääntökokoelma, jota pidetään niin idässä kuin lännessä luostarilaitoksen peruskirjana. Ortodoksisen kirkon luostarielämä pohjautuu edelleenkin Basileioksen sääntöihin. Luostarielämässä hän korosti evankeliumin käskyjen noudattamisen tärkeyttä, Jumalan pelkoa ja oikeaa uskoa. Tuohon aikaan laajalle oli levinnyt ”villi” asketismi, joka saattoi saada varsin merkillisiäkin muotoja, ja Basileios suositteli sen sijaan hengellisen isän johdon alaisina toimivia yhteiselämäluostareita. Niiden elämän perustuksena olisi nöyrä oman tahdon kieltäminen, kunnioitus ja rakkaus veljien kesken sekä vieraanvaraisuus ja armeliaisuus.
Vuonna 360 Basileios kutsuttiin Kappadokian Kesareaan, missä piispa Dianos vihki hänet diakoniksi. Basileios osallistui piispansa kanssa Konstantinopolin paikalliseen kirkolliskokoukseen ja suri kovasti nähdessään, kuinka areiolaisten, puoliareiolaisten ja ortodoksien loppumattomat taistelut repivät Kristuksen kirkkoa. Dianos suostui allekirjoittamaan harhaoppisia suosivan kompromissipäätöksen, jolloin Basileios katkaisi yhteydet häneen ja palasi takaisin erakkoluostariinsa. Sinne saapui myös Gregorios Teologi, joka tahtoi löytää pakopaikan sen jälkeen, kun hänet oli puoliväkisin vihitty papiksi.
Vuonna 363 Kesarean uusi piispa Eusebios vihki Basileioksen papiksi. Hänenkin kanssaan syntyi kuitenkin erimielisyyksiä kateellisten ihmisten juonittelujen takia, ja Basileios palasi taas erakkomajaansa. Hän yritti koota Kappadokian munkkeja yhteiselämäluostareihin ja kirjoitti lisää sääntöjä, joissa määriteltiin muun muassa luostarien jumalanpalvelusjärjestys. Vaikka Basileios kannatti päättäväisesti yhteiselämäluostareita, hän säilytti myös rakkauden erakkoelämään. Hän halusi, että luostarien lähellä eläisi myös yksinään kilvoittelevia erakkomunkkeja, jotka esimerkillään innoittaisivat veljiä rukoukseen.
Kun keisari Valens (365–378), vannoutunut areiolainen, nousi valtaistuimelle, Basileios päätti jättää luostarinsa ja lähteä taistelemaan totuuden puolesta. Hän teki sovinnon Eusebioksen kanssa ja sai tehtäväkseen Kesarean kansan opettamisen. Tuolloin hän piti kuuluisat maailman luomista (Heksaemeron) ja Psalmien kirjan sanomaa käsitelleet puheensa. Vuonna 367 Kesarean kaupunkia kohtasi nälänhätä. Basileios käytti viimeiset varansa ruokatavaroiden hankkimiseen kansalle ja sai rikkaat avaamaan vilja-aittansa. Hän myös toimi lääkärinä nälänhätää seuranneiden sairauksien aikana. Hänen ponnistuksensa olivat vielä tuoreessa muistissa, kun Kesarean piispanistuin jäi tyhjäksi vuonna 370. Suuren innostuksen vallassa kansa valitsi piispakseen Basileioksen, vaikka harhaoppiset juonittelivatkin hänen valintaansa vastaan.
Uusi metropoliitta ryhtyi välittömästi yhdessä papistonsa ja apulaispiispojensa kanssa taisteluun areiolaisia vastaan. Basileios saarnasi kansalle joka päivä aamuin illoin ja saattoi voimaan käytäntöjä, joita oli kohdannut matkoillaan Egyptissä ja Syyriassa. Kuivuuden koittaessa hän heittäytyi Jumalan eteen rukoilemaan, eikä noussut ennen kuin alkoi sataa.
Kesarean hiippakunta oli Aleksandrian ohella ainoa, joka asettui päättäväisesti vastustamaan kaikkia areiolaisuuden muotoja. Keisari Valens päätti lähteä paikalle henkilökohtaisesti. Hän lähetti edellään prefektinsä Modestoksen uhkailemaan Basileiosta omaisuuden takavarikoinnilla, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla. Pyhä piispa vastasi rauhallisesti: ”Sinä et voi takavarikoida omaisuuttani, koska minulla ei ole mitään – ellet sitten halua ottaa kuluneita vaatteitani ja muutamia kirjojani. En liioin ole kiintynyt mihinkään paikkaan; mihin tahansa maankolkkaan minut karkotettaisiin, tuntisin olevani siellä kotonani. Ruumiillisesti taas olen niin heikko, että kidutuksesta en selviäisi hengissä. Kuolema puolestaan on minulle tervetullut, sillä se yhdistää minut Jumalaani, jonka vuoksi elän ja toimin ja jonka puoleen huokaukseni ovat jo pitkään kohonneet. Itse asiassa olen jo nyt enemmän kuin puolikuollut.” Hämmästyneenä prefekti totesi, ettei ole koskaan kuullut tällaista puhetta. ”Et ole näköjään koskaan ollut tekemisissä piispan kanssa”, Basileios totesi. Myöhemmin Basileios paransi Modestoksen rukouksillaan ja heistä tuli hyvät ystävät.
Keisari Valens itse saapui Kesarean katedraaliin teofaniajuhlan aikaan. Basileios seisoi palvelemassa alttarin edessä kuin itse Kristus, pelastuksemme ylimmäinen pappi. Kirkkokansan tarkkaavaisuus ja koko juhlava harras palvelus teki keisariin suuren vaikutuksen. Hän antoi kuitenkin periksi areiolaisten piispojen vaatimuksille ja tuomitsi Basileioksen maanpakoon. Samana yönä hänen kuusivuotias poikansa sairastui kovaan kuumeeseen. Poika parani vasta, kun Basileios kutsuttiin palatsiin ja karkotus mitätöitiin. Toisenkin kerran kun Valens yritti uudestaan karkottaa Basileioksen, Jumala esti aikeen ihmeellisellä tavalla.
Opillisissa kysymyksissä pyhä Basileios löi ääriareiolaiset teoksellaan Eunomiosta vastaan (364) ja hyökkäsi sitten puoliareiolaisten kimppuun, jotka olivat opillisesti lähempänä ortodokseja mutta aiheuttivat suurta hämminkiä ja eripuraa loputtomilla keskusteluillaan eri kirkonmiesten valtuuksista. Pyhän Hengen jumaluutta vastaan taistelevia makedonioslaisia vastustaessaan Basileios julisti teoksessaan Pyhästä Hengestä ensimmäisenä kirkkoisänä selkeästi, että Pyhä Henki on Jumala ja samaa olemusta kuin Isä ja Poika.
Pyhän Basileioksen vaikutus ylitti hänen oman hiippakuntansa rajat. Hän huolehti kaikesta ja suojeli vaikeuksissa olevia kirkkoja. Jollei hän heikon terveytensä takia päässyt itse matkustamaan paikan päälle, hän selvitteli asioita kirjeitse. Nämä kirjeet ovat patristisen kirjallisuuden aarteita. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios Suuri (18.1.), Nikean uskontunnustuksen väsymätön puolustaja, kuoli vuonna 373, Basileioksesta tuli ortodoksien johtaja taistelussa areiolaisia näkemyksiä vastaan.
Yleiskirkolliset velvollisuudet eivät estäneet Basileiosta olemasta oman hengellisen laumansa hellä paimen ja jokaisen uskovan isä. Hän perusti Kesarean liepeille ”hyväntekeväisyyden kaupungin”, jota alettiin kutsua Basiliadaksi. Hän oli pannut hankkeen alulle jo ollessaan pappi. Siihen kuului vierasmajoja, sairaaloita, leprasairaiden hoitola, koulu ja muita kirkon ympärille pystytettyjä rakennuksia. Niissä palveli suuri määrä munkkeja ja nunnia. Piispa itse kävi paikalla aina ehtiessään ja osallistui omin käsin vaikeasti sairaiden hoitoon pelkäämättä edes leprasairaiden lähestymistä.
Pyhän Efraim Syyrialaisen kerrotaan nähneen, kuinka Basileioksen saarnatessa valkoinen kyyhkynen kuiskasi pyhiä sanoja hänen korvaansa. Liturgiaa toimittaessaan pyhä Basileios oli kuin maasta taivaaseen kohoava tulipatsas. Hän muotoili aikansa liturgisista käytännöistä jumalanpalveluksen, joka jäi kantamaan hänen nimeään. Sen anaforarukous on mahdollisimman täsmällinen ja teologisesti täydellinen pelastushistorian esitys. Pyhän Basileioksen vaikutuksesta pyhien marttyyrien juhlia alettiin viettää entistäkin juhlallisemmin ja samalla heidän reliikkiensä kunnioitus kasvoi.
Koko maailman opettajana, ortodoksisen uskon valona, munkkien isänä, köyhien lohduttajana ja kaikkien Jumalaan toivonsa panevien huolenpitäjänä Basileios Suuri oli tahraton esimerkki siitä, millainen on todellinen piispa. Hän oli Kristuksen kuva ja hänen kauttaan Kristus teki itsensä kaikeksi kaikille. Kristus puhui hänessä ja jakoi hänen välityksellään rakkautensa aarteita kaikille ihmisille. Silti ja siksi pyhä Basileios joutui elinaikanaan kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä, panetteluja ja koettelemuksia. Riitaisuudet ja jakaantuneisuus saivat sijaa kirkossa, niin että moni muu olisi jo menettänyt toivonsa. Mutta vain vuosi Basileioksen kuoleman jälkeen keisari Valens kaatui taistelussa gootteja vastaan. Hänen seuraajakseen tuli hurskas Teodosios, joka ensi töikseen karkotti areiolaiset piispat ja palautti ortodoksiset piispat istuimilleen.
Sairaus ja ankara askeesi olivat kuitenkin kuluttaneet Basileioksen voimat. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 1. päivänä vuonna 379, vain pari vuotta ennen kuin toinen yleinen kirkolliskokous (381) kruunasi hänen työnsä. Pyhän Basileioksen hautajaiset olivat todellinen pyhän esipaimenen voitonjuhla. Paikalle kerääntyi niin paljon ihmisiä, että olisi voinut luulla olevan kyse Kristuksen toisesta tulemisesta. Ihmeitä tapahtui. Hautausveisut jäivät huokausten ja valitusten pauhun alle. Jopa pakanat ja juutalaiset surivat yhdessä kristittyjen kanssa kaikkien yhteistä isää Basileios Suurta, ”armon palvelijaa, joka on selvittänyt totuuden koko maailmalle”, kuten häntä kuvaillaan Khalkedonin kirkolliskokouksen pöytäkirjoissa. ”Kuninkaallista” merkitsevän nimensä mukaisesti pyhä Basileios istuu nyt kuninkaallisella paikalla pyhien isien kuoroissa taivaallisen Valtiaan istuimen lähellä.
Pyhän Basileioksen kuolinpäivän yhteydessä on vuodesta 1998 lähtien vietetty samalla kaikkien hänen phittyneiden perheenjäseniensä yhteistä juhlaa. Heihin kuuluvat hänen isoäitinsä Makrina, isänsä Basileios, äitinsä Emmeleia, veljensä Gregorios, Pietari ja Naukratios sekä sisarensa Makrina.
<>
Pyhä Fulgentius, Ruspen piispa
Fabius Claudius Gordianus Fulgentius syntyi vuonna 468 Pohjois-Afrikan Karthagossa, jonka vandaalit olivat vallanneet Roomalta kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Hänen äitinsä Mariana, joka oli jäänyt nuorena leskeksi, opetti pojalleen kreikkaa ja latinaa. Fulgentius nimitettiin jo nuorukaisena Byzacenan provinssin veroasioiden prokuraattoriksi, ja hänen edessään oli loistelias ura, paljon rikkautta ja kunniaa.
Fulgentius ei kuitenkaan mieltynyt katoavaiseen hyvään. Hän luki pyhän Augustinuksen teoksia, joista erityisesti psalmin 36 pohjalta pidetty saarna teki häneen syvän vaikutuksen. Augustinuksen innoittamana Fulgentius päätti luopua kaikesta mikä sitoi häntä tähän maailmaan. Hän lähti piispa Faustuksen luostariin, jonka tämä oli perustanut jouduttuaan areiolaisen kuninkaan Hunericin karkottamaksi, ja pyysi päästä munkiksi. Piispa Faustus piti 22-vuotiasta ylimysnuorukaista liian heikkona ankaraan kilvoitteluelämään, mutta antoi hänen yrittää.
Kun Fulgentiuksen äiti sai tietää tapahtuneesta, hän tuli luostarin porteille ja huusi vihaisena: ”Kirkko on luvannut suojella leskiä: miksi se on nyt ryöstänyt poikani?” Fulgentius pysyi kuitenkin lujana päätöksessään, ja myös Faustus vakuuttui nähdessään hänen rakkautensa kilvoituselämään. Areiolaiset vandaalit eivät kuitenkaan jättäneet yhteisöä rauhaan ja sen toiminta oli lopetettava. Fulgentius pakeni toiseen luostariin, jonka johtaja Felix vetäytyi taka-alalle jättäen luostarinsa käytännössä Fulgentiuksen johdettavaksi.
Vuonna 499 Fulgentius joutui jälleen pakenemaan areiolaisia, tällä kertaa Sicca Venerian kaupunkiin. Fulgentiuksen julistama opetus Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta oli niin taidokasta, että se sai areiolaiset raivoihinsa. Hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin ortodoksisen uskonsa tähden. Vapauduttuaan hän asettui joksikin aikaa Mididiin Pohjois-Afrikan länsirannikolla, jota tuohon aikaan sanottiin Mauritaniaksi. Kiertelevään elämään jo tottunut Fulgentius vieraili myös Roomassa, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla.
Palattuaan Afrikkaan Fulgentius rakennutti erään kristityn ylimyksen pyynnöstä luostarin, mutta vetäytyi itse erakkoelämään omistautuen kokonaan rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja yksinkertaiseen käsityöhön. Fulgentiuksen maineen levitessä piispa Faustus kuitenkin kutsui hänet johtamaan luostaria ja vihki hänet papiksi. Alueella oli vainojen jäljiltä runsaasti tyhjiä piispanistuimia, joille Fulgentiusta toistuvasti houkuteltiin. Lopulta vuonna 508 Faustus vihki Fulgentiuksen tämän vastusteluista huolimatta piispaksi Tunisin lähellä sijainneeseen Ruspen kaupunkiin.
Piispanakaan Fulgentius ei luopunut erämaassa omaksumastaan ankarasta paastosäännöstä ja pitkistä yörukouksista. Hänen anteliaisuutensa, nöyryytensä ja vaatimattomuutensa herättivät laajalti ihailua. Kuitenkin jo samana vuonna (508) vandaalien kuningas Thrasimund, joka oli kiihkeämielinen areiolainen, käynnisti uuden vainon. Tällä kertaa Fulgentius ja 60 muuta ortodoksista piispaa karkotettiin Sardiniaan vaikeisiin oloihin. Rooman piispa Symmachus (498–514) avusti heitä lähettämällä heille vaatteita ja rahaa. Fulgentius muutti etelärannikon Cagliarissa sijainneen talon luostariksi ja jatkoi kilvoitteluelämäänsä. Sieltä hän kirjoitti Afrikan kristityille pyrkien näin ohjaamaan heitä kirjeitse.
Fulgentiuksen maine sai kuningas Thrasimundin kutsumaan hänet vuonna 515 takaisin Afrikkaan osallistumaan julkiseen väittelyyn kristillisen opin tulkinnasta. Pyhän piispan esittämät perustelut nikealais-konstantinopolilaisen opin puolesta tekivät kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että tämä pyysi häntä laatimaan ne kirjalliseen muotoon. Näin syntyi kirja nimeltä Vastaus kymmeneen väitteeseen. Keskustelujen jatkuessa Fulgentiuksen viisaus teki vaikutuksen Thrasimundiin, joka salli hänen jäädä Karthagoon. Areiolaisen papiston painostuksesta Fulgentius kuitenkin karkotettiin lopulta takaisin Sardiniaan vuonna 520.
Thrasimundin kuoltua vuonna 523 hänen seuraajansa Hilderic antoi pitkään vainotulle ortodoksiselle kirkolle toimintavapauden. Afrikan uskovat riemuitsivat piispojensa palatessa takaisin viidentoista vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Pyhä Fulgentius palasi Ruspeen ja nautti kristittyjen erityistä kunnioitusta. Hänen saarnojaan tultiin kuuntelemaan kaukaa, ja kovasydämisimmätkin liikuttuivat kyyneliin häntä kuunnellessaan. Karthagon arkkipiispa Bonifatius sanoi, ettei koskaan voinut kuunnella Fulgentiuksen saarnaa kuivin silmin. Ruspen seurakunta- ja luostarielämä nousivat uuteen kukoistukseen Fulgentiuksen johdolla.
Tuntiessaan elämänsä lopun lähestyvän pyhä Fulgentius vetäytyi pienelle Circinian (nyk. Kerkenna, Sfaxin edustalla) saarelle rakastamaansa erakkoelämään. Hän kilvoitteli saarella kaikessa hiljaisuudessa, kunnes hänen laumansa pyysi häntä vielä kerran palaamaan luokseen. Pyhä Fulgentius matkasi Ruspeen, mutta hänen aikansa alkoi olla lopussa. Hän pyysi papistoltaan ja munkeiltaan anteeksi kaikkia vääryyksiä, joita oli kenties tehnyt heille, ja kehotti kaikkia uskovia pitäytymään uskossa ja rakkaudessa. Pyhä Fulgentius nukkui pois 65 vuoden ikäisenä tammikuun 1. päivänä vuonna 532. Häntä sanottiin aikansa oppineimmaksi ja pyhimmäksi piispaksi.
<>
Pyhä Gregorios Vanhempi, Nazianzoksen piispa ja Gregorios Teologin isä
Gregorios eli Kappadokian Nazianzoksessa. Hän oli kotikaupungissaan hyveellisenä pidetty ja arvostettu hahmo. Hän kuului alun perin ”hypsistariaanien” eli ”Korkeimman palvojien” lahkoon, joka oli sekoitus juutalaisuutta ja pakanallisia uskomuksia. Hänen vaimonsa pyhä Nonna (5.8.) sen sijaan oli kristitty. Vaimonsa kautta Gregorios tutustui kristinuskoon ja lopulta päätti ottaa itsekin kasteen vuonna 325. Kastealtaasta noustessaan hänet ympäröi taivaallinen valonhohde merkkinä siitä, että hän saisi osakseen Jumalan erityissuosion.
Pian kävi ilmeiseksi, että Gregorios oli äärimmäisen hyveellinen ja hänellä oli syvää viisautta. Vaikka hän oli kääntyessään jo lähes 50 vuoden ikäinen, hänet valittiin vuonna 329 kaupungin piispaksi. Nazianzoksen pikkukaupungista tuli pian oikean uskon ja jumalisen elämän tukikohta aikana, jolloin areiolaisuuden leviäminen häiritsi kirkon elämää. Gregorios kasvatti perhettään Kristuksen rakkaudessa. Gregorioksen lapsista Gregorios Teologista (25.1.), Gorgoniasta (23.2.) ja Kesarioksesta (9.3.) tuli kirkon kunnioittamia pyhiä.
Piispana Gregorios pyrki kaikin tavoin pyhittämään hengellisen laumansa ja sitä kautta hän pyhittyi itsekin. Hengeltään sävyisänä ja kaikkien hyveiden elävänä esimerkkinä hän oli rajattoman antelias köyhille. Hän nautti antamisesta enemmän kuin saamisesta. Gregorios oli epäröimätön vanhurskauden puolustaja ja täynnä intoa Jumalan asioissa. Hän pyrki säilyttämään hyvän järjestyksen kristittyjen parissa, mutta oli aina täynnä hyvää tahtoa syntisiä kohtaan, eikä kenenkään tarvinnut koskaan odottaa pitkään saadakseen häneltä anteeksiannon. Keisari Julianus Luopion (361–363) käynnistämän vainon aikana pyhä Gregorios johti päivisin julkisia rukouksia ja öisin rukoili yksin anoen, että rauha palaisi.
Pyhä Gregorios paimensi laumaansa arvokkaasti 45 vuoden ajan. Hänellä oli tapanaan toimittaa pyhä liturgia päivittäin. Kun hän alkoi lähestyä sadan vuoden ikää, häntä pidettiin jo ”toisena Abrahamina”. Gregoriosta arvostettiin suuresti myös oman alueensa ulkopuolella. Hänen tukensa ansiosta pyhästä Basileioksesta tuli Kesarean piispa vuonna 370. Kun Gregorios tunsi voimiensa vähenevän, hän vihki poikansa Gregorioksen apulaisekseen. Poikansa avulla hän myös erkaantui puoliareiolaisesta suuntauksesta, johon hän oli jonkin aikaa ollut taipuvainen. Näin pyhä Gregorios pysyi ortodoksisen uskon tukipylväänä kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois lähes sadan vuoden ikäisenä vuonna 374.
<>
Itäinen kristinusko
Ortodoksinen kirkko edustaa ja välittää itäisen kristinuskon syvää hengellistä perinnettä. On hyvä muistaa, että Kristuksen evankeliumi julistettiin ensimmäiseksi juuri Välimeren alueilla, ja ensimmäiset kristilliset yhteisöt syntyivät siellä. Rooman valtakunnan itäisillä alueilla kristillinen usko kehittyi taistelussa pakanuutta ja harhaoppeja vastaan. Täällä vaikuttivat myös suuret kirkkoisät, joiden kirjoitukset ovat yhä merkittävä osa kirkon teologista pohjaa. Näissä idän kaupungeissa, kuten Antiokiassa, Efesoksessa, Aleksandriassa ja Konstantinopolissa, kokoontuivat myös ekumeeniset kirkolliskokoukset, joissa määriteltiin kristillisen uskon keskeiset opinkappaleet.
Itäisessä kristinuskossa syntyi oma erityinen hengellinen ilmapiirinsä, joka poikkesi lännen kristillisestä kehityksestä — kuitenkaan olematta sen vastakohta. Siinä missä
läntinen kristillisyys rakentui suurelta osin antiikin Rooman oikeudellisen ja moraalisen ajattelun pohjalle,
itäinen kristillisyys ammensi vaikutteita erityisesti seemiläisestä ja hellenistisestä maailmasta.
Lännessä korostuivat Kristuksen kärsimys ja ihmisen syntisyys, kun taas
idässä huomion keskipisteenä olivat Kristuksen ylösnousemus ja ihmisen kutsumus jumalallistumiseen (kreik. theosis) – osallisuuteen Jumalan elämästä.
Myös teologinen lähestymistapa erosi:
lännessä uskonto sai usein oikeudellisen ja järjestelmällisen muodon, kun taas
idässä korostui kokemuksellinen, mystinen ja liturginen teologia, joka kumpuaa rukouksesta, kilvoittelusta ja kirkon yhteisestä elämästä.
Näin muodostui kaksi toisistaan poikkeavaa, mutta aluksi rinnakkain elänyttä traditiota. Varhaiskirkko ei ollut yksimuotoinen, vaan monimuotoinen kokonaisuus, jossa erilaiset painotukset elivät rinnakkain yli tuhannen vuoden ajan – aina vuoteen 1054 saakka, jolloin tapahtui niin sanottu Suuri skisma, kirkon jakautuminen itään ja länteen.
Tämän jakautumisen jälkeen lännessä jatkoivat roomalaiskatolisuus ja myöhemmin protestanttiset kirkot, kun taas itäinen kristillisyys säilyi ortodoksisessa kirkossa. Ortodoksinen kirkko nähdään nykyään itäisen kristillisen perinteen aitona jatkajana – perinteen, jossa uskon, rukouksen ja pyhyyden kokonaisvaltainen yhteys on säilynyt syvällisellä ja elävällä tavalla nykypäivään asti.
<>
Suuret juhlat
Ortodoksiseen kirkkovuoteen kuuluu 12 suurta juhlaa ja näiden lisäksi kaikkien juhlien juhla, Kristuksen ylösnousemus eli pääsiäinen. Juhlat sijoittuvat kalenteriin seuraavasti:
8. syyskuuta: Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian syntymä
14. syyskuuta: Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentäminen
21. marraskuuta: Jumalansynnyttäjän, Neitseen Marian temppeliintuominen
25. joulukuuta: Herramme Jeesuksen Kristuksen syntymä
6. tammikuuta: Teofania, Jumalan ilmestyminen, Herran kaste
2. helmikuuta: Herran temppeliintuominen
25. maaliskuuta: Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys
Palmusunnuntai: Herran ratsastus Jerusalemiin
Herran Pääsiäinen: Kristuksen ylösnousemus
Helatorstai: Herran taivaaseenastuminen
Helluntai: Pyhän Kolminaisuuden päivä
6. elokuuta: Kristuksen kirkastuminen
15. elokuuta: Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkuminen eli uspenia
Voit tutustua kirkkovuoden juhlien sisältöön klikkaamalla juhlan nimeä.
<>
Ortodoksisuus – oikea usko ja oikea ylistys
Itäisen kristikunnan jäsenet kutsuvat itseään ortodokseiksi. Sana ortodoksi juontaa juurensa 400-luvulta ja sillä on kaksi toisiinsa liittyvää merkitystä. Ensinnäkin se tarkoittaa "oikeaa oppia". Ortodoksinen kirkko uskoo säilyttäneensä apostolien ajan alkuperäisen kristillisen uskon puhtaana ja väärentymättömänä – sellaisena kuin se on pyhissä kirjoituksissa, kirkkoisien opetuksissa ja kirkolliskokousten määritelmissä ilmaistu.
Toinen, ehkä vielä syvällisempi merkitys on "oikea ylistys". Ortodoksinen kirkko ei ole ensisijaisesti opin järjestelmä, vaan yhteisö, jonka elämän keskiössä on Jumalan ylistäminen ja kirkastaminen – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen. Kaikki kirkon toiminta, myös sen opilliset linjaukset, tähtää tähän päämäärään: ihmisen ja koko luomakunnan osallistumiseen Jumalan pyhyyteen ja kirkkauteen.
Ortodoksista kirkkoa kuvataan joskus myös sanalla katolinen. Tämä ei tarkoita roomalaiskatolista kirkkoa, vaan liittyy varhaisen kirkon itseymmärrykseen. Jo 100-luvulla syntynyt nimitys sisältyy Nikean uskontunnustukseen, jossa kristityt tunnustavat uskovansa "yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon". Ortodoksisesta näkökulmasta katolinen tarkoittaa "yleismaailmallinen": kirkko on avoin kaikille kansoille ja kulttuureille, ja se kantaa mukanaan koko kristillisen uskon täyteyttä.
Vaikka ortodoksinen kirkko on yksi, sitä esiintyy eri kulttuurien ja kansojen yhteydessä. Tämän vuoksi puhutaan esimerkiksi kreikkalaisesta, venäläisestä, antiokialaisesta tai vaikkapa suomalaisesta ortodoksisesta kirkosta. Nämä nimitykset viittaavat kirkkojen maantieteelliseen ja kulttuuriseen taustaan – eivät oppisisältöihin, jotka ovat kaikille ortodoksisille kirkoille yhteiset.
Lähtöönsä valmistautuvan pyhän vanhus Paisioksen anteeksipyyntö ja toivotus:
”Anna minulle anteeksi ja Jumala antaa sinulle anteeksi, sillä ehkäpä joskus tulin loukanneeksi sinua tai en ehkä käyttäytynyt sinua kohtaan riittävällä rakkaudella. Rukoilkaamme toinen toistemme puolesta, että Jumala katsoisi meidät arvollisiksi pelastukseen ja valmistaisi meille pienen paikan jostakin Taivaan nurkkauksesta.”
<>
Risti ja ristinmerkki
Kristuksen risti on kristittyjen yhteinen tunnus. Ristiä on käytetty alkukristillisistä ajoista lähtien siunauksen ja rukouksen merkkinä.
Ortodoksille risti on aina kuolemasta saadun voiton merkki. Samalla se muistuttaa kirkon jäsentä hänen kutsumuksestaan: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Mark.8:34) Ortodoksi kantaa usein kaularistiä, joka on pujotettu kaulaan joko kasteen tai mirhavoitelun sakramentin yhteydessä.
Kolmella poikkipuulla varustettua ristiä kutsutaan usein Suomessa ortodoksiseksi ristiksi. Tosiasiassa kyseessä on vain yksi mahdollinen muunnelma rististä, niin kutsuttu slaavilainen risti. Siinä ylin poikkipuu kuvaa Jeesuksen pään päälle kiinnitettyä taulua, jossa luki ”Jeesus Nasaretilainen Juutalaisten Kuningas” ja alin poikkipuu muistuttaa kahdesta ryöväristä, jotka ristiinnaulittiin samaan aikaan Jeesuksen kanssa. Jeesuksesta katsottuna oikeanpuoleinen poikkipuun pää osoittaa ylöspäin – Taivaan valtakuntaan – muistuttaen Luukkaan evankeliumin sanoista: ”Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk.23:39-43)
Slaavilaisen ristin lisäksi ortodoksisessa kirkossa näkee muitakin ristimalleja – esimerkiksi yksinkertaista latinalaista ristiä, jossa on vain yksi poikkipuu, sekä plusmerkin näköistä kreikkalaista ristiä. Kaikki ristit ovat kristitylle rakkaita.
Ristinmerkki on kompakti uskontunnustus ja yksi rukouksen muoto. Ristinmerkillä siunaamme itsemme ja pyydämme Jumalan apua ja varjelusta elämäämme. Ortodoksinen ristinmerkki aloitetaan liittämällä yhteen oikean käden kolme ensimmäistä sormea ja taivuttamalla nimetön ja pikkusormi kämmentä vasten. Kolme sormea muistuttavat Pyhästä Kolminaisuudesta ja kaksi taivutettua sormea siitä, että Kristus oli todella sekä täydellisesti ihminen että täydellisesti Jumala.
Ristinmerkkiä tehdään koskettamalla ensin kevyesti otsaa, sitten rintaa, oikeaa olkapäätä ja vasenta olkapäätä. Näin siunataan ajatukset, tunteet ja kätten teot. Lopuksi kumarretaan kevyesti.
<>
Moninaisuutta ykseyden sisällä – Ortodoksisen kirkon yhteys ja monimuotoisuus
Ortodoksinen kirkko on elänyt ja vaikuttanut länsimaissa jo vuosisatojen ajan. Vaikka ortodoksisuus liitetään usein itäisiin maihin, kuten Kreikkaan, Venäjään ja Lähi-itään, sen läsnäolo on vahvistunut myös Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ortodoksinen kirkko on vakiinnuttanut asemansa jo 1700-luvulta lähtien maahanmuuttajien ansiosta. Kreikkalaiset ja venäläiset siirtolaiset toivat mukanaan muinaisen uskonsa ja perustivat pysyviä seurakuntia. Nykyään Yhdysvaltojen ortodoksinen kirkko ei ole enää pelkkä maahanmuuttajien yhteisö, vaan osa amerikkalaista uskonnollista elämää.
Vaikka Suomen ortodoksinen kirkko on pienempi kooltaan, sen historia on poikkeuksellisen pitkä ja juurtunut syvälle kansalliseen kulttuuriin. Ortodoksisuus on ollut osa suomalaista elämää jo vuosisatojen ajan, erityisesti Itä-Suomessa ja Karjalassa, jossa se levisi idästä, Novgorodin ja Venäjän vaikutuksesta. Suomen ortodoksinen kirkko on yksi kahdesta Suomessa virallisesti tunnustetusta kansallisesta kirkosta, ja se on autonominen kirkko, joka kuuluu Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin.
Suomessa ortodoksisuus tunnetaan erityisesti rikkaasta liturgisesta elämästään, ikoniperinteestään ja syvällisestä hengellisyydestään. Kirkko tarjoaa hengellisen kodin paitsi niille, joiden sukujuuret ovat ortodoksisia, myös monille uusille jäsenille, jotka ovat löytäneet ortodoksisuudesta rauhaa, kauneutta ja yhteyttä alkuperäiseen kristilliseen uskoon. Ortodoksinen kirkko Suomessa toimii sekä suomeksi että ruotsiksi mutta myös tarvittaessa jumalanpalveluksissa käytetään kirkkoslaavia ja muitakin kieliä ja kirkko tarjoaa mahdollisuuden osallistua elävään ja hengellisesti syvälliseen kristilliseen perinteeseen.
Vaikka ortodoksisuus Suomessa on vähemmistön uskonto, se ei ole marginaalinen. Kirkolla on aktiivinen rooli yhteiskunnassa, opetuksessa, kulttuurielämässä ja ekumeenisessa yhteistyössä. Ortodoksinen kirkko kutsuu kaikkia – kansallisuudesta tai taustasta riippumatta – osallistumaan sen elämään, rukoukseen ja yhteyteen. Kuten varhaiskirkon aikoina, ortodoksisuus ei sido itseään vain yhteen kansaan tai kulttuuriin, vaan toimii kutsuna koko maailmalle tulla osalliseksi Jumalan valtakunnan todellisuudesta.
Pyhä Paisios: Teologiasta
Teologia on Jumalan sana, jonka puhtaat, nöyrät ja hengellisesti uudestisyntyneet sielut saavat ottaa vastaan, eikä järjen kauniita sanoja, jotka rakennetaan filologisella taidolla ja ilmaistaan juridisella tai maailmallisella hengellä.
Luodut sanat eivät kykene puhumaan ihmisen sielulle, niin kuin kaunis patsaskaan ei pysty puhumaan, elleivät kuulijat ole kovin maallisia, niin että he tyytyvät pelkkiin kauniisiin juttutuokioihin.
Teologia, jota opetetaan tieteenä, tutkii yleensä asioita historiallisesti, minkä vuoksi se ymmärtää ne ulkonaisesti. Koska siitä puuttuu patristinen askeesi ja sisäiset kokemukset, se on täynnä epäilyjä ja kysymyksiä, sillä ihminen ei voi ymmärtää järjellä jumalallisia energioita, ellei hän ensin kilvoittele elääkseen ne, niin että Jumalan Armo alkaisi vaikuttaa hänen sisässään.
Se, joka kuvittelee voivansa oppia tuntemaan Jumalan salaisuudet ulkonaisin tieteellisin menetelmin, muistuttaa mielipuolta, joka haluaa nähdä Paratiisin teleskoopilla.
Niistä, jotka kilvoittelevat patristisesti, tulee käytännön teologeja Pyhän Hengen Armon vierailun myötä. Ne heistä, joilla sisäisen sivistyksen lisäksi on myös ulkonaista sivistystä, voivat kuvailla jumalallisia mysteerejä ja tulkita niitä oikein, kuten tekivät monet Pyhät Isät.
Ellei ihmisellä kuitenkaan ole minkäänlaista sukulaisuutta Pyhien Isien kanssa ja hän haluaa kääntää tai kirjoittaa, hän tekee vääryyttä niin Pyhille, itselleen kuin maailmallekin hengellisellä sekavuudellaan.
Oikein ei liioin ole harjoittaa teologiaa toisten teologisilla löydöillä, sillä niin toimiva muistuttaa hedelmätöntä ihmistä, joka adoptoi vieraita lapsia ja esittelee ne sitten ominaan ja näyttelee monilapsista perheenisää. Pyhät Isät poimivat sydämestään jumalallisen sanan tai kokemuksensa, joita he saivat taistellessaan hengellisesti pahaa vastaan tai kamppaillessaan keskellä kiusausten liekkejä. He paljastivat ne nöyrästi puheessaan tai kirjoituksissaan auttaakseen meitä myöhemmin eläviä rakkaudesta, jota he eivät koskaan pidättäneet itselleen. Vastaavasti he tunnustivat, että nöyryys ja kaikki Jumalan lahjat ovat Jumalan.
Ne, jotka esittävät Jumalan armolahjat ominaan, ovat maailman röyhkeimpiä ja väärämielisimpiä ihmisiä, sillä he tekevät vääryyttä Jumalalle ja vieläkin enemmän itselleen. Omasta syystään he silloin menettävät Jumalan armon, että heitä ei tuomittaisi entistä kiittämättömämpinä ja heidän suuri kunnianhimonsa ei syöksisi heitä turmioon.
Niistä, jotka ovat kiitollisia Jumalalle kaikesta ja tarkkaavat koko ajan itseään nöyrästi ja hyvyydellä ja teologisoiden muita Jumalan luomuksia ja luontokappaleita, tulee kaikkein uskollisimpia teologeja, vaikka olisivat oppimattomiakin, samoin kuin kouluakäymättömistä paimenista, jotka ulkosalla seuraavat säätä päivät ja yöt, tulee hyviä meteorologeja.
Ne, jotka elävät yksinkertaisesti hyvyyttä osoittaen ja hyvien ajatusten kanssa ja ovat saavuttaneet sisäisen yksinkertaisuuden ja puhtauden, näkevät yliluonnolliset asiatkin hyvin yksinkertaisina, ikään kuin luonnollisina, sillä Jumalalle kaikki on yksinkertaista. Hän ei käytä suurempaa voimaa yliluonnollisiin ja pienempää luonnollisiin asioihin, vaan yhtä ja samaa voimaa kaikissa tapauksissa. Kaikki on Jumalalle hyvin yksinkertaista, kuten Hän itsekin on hyvin yksinkertainen, minkä Hänen Poikansa paljasti meille maan päällä pyhällä yksinkertaisuudellaan!!!
Kun saavutamme puhtauden ja sen jälkeen yksinkertaisuuden sekä palavan uskon ja hartauden, silloin Pyhä Kolminaisuus asettuu asumaan meihin. Tällä jumalallisella valaisulla ihminen löytää helposti jumalallisten mietteiden avaimet, niin että hän tulkitsee Jumalan Henkeä hyvin yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla ilman älyllistä päänsärkyä.
Sisäisen puhtautensa tai pahuutensa mukaisesti ihminen tietysti myös tekee tulkintansa ja niiden perusteella hän vastaavasti joko hyötyy tai kärsii vahingon, hyödyttää tai vahingoittaa muita. Monesti hän tuottaa muille vahinkoa vieläpä pelkällä kokemattomuudellaan, vaikka hänen pyrkimyksensä ovatkin hyvät. Jos hän ei esimerkiksi tiedä, että on olemassa valkoviiniä ja sekoittaa siihen punaista maalia, jotta viinistä muka tulisi hyvää, hän myrkyttää ihmiset. Mutta vaikka ihminen ei edes ole kokematon tai paha, vaan ainoastaan toimii inhimillisen oikeudenmukaisuuden ja logiikan pohjalta, hän tekee silloinkin vääryyttä Jumalan Hengelle ja tulee vahingoittaneeksi itseään ja muita.
Me näemme, että myös Evankeliumin mainitsemat työntekijät, jotka lähtivät viinitarhaan ensimmäisellä ja kolmannella hetkellä[Ks. Matt. 20:1–15.], protestoivat luullessaan kärsineensä vääryyttä, kun tarkastelivat asioita inhimillisen logiikan ja oikeudenmukaisuuden mukaan. Mutta jumalallisen oikeudenmukaisuutensa hienovireisyydellä Jumala, Sydäntentuntija, maksoi yhdennellätoista hetkellä tulleille työntekijöille palkan myös siitä sisäisestä tuskasta, jota he tunsivat aina siihen asti, kunnes työ alkoi ja heidän ahdistukseksensa päättyi. Jumalallisessa oikeudenmukaisuudessaan, joka on täynnä laupeutta ja rakkautta, Hän olisi tosin mieluusti antanut vielä suuremmankin palkan yhdennentoista hetken työntekijöille, sillä nuo raukat joutuivat kärsimään paljon sielussaan ja näin väsyivät enemmän kuin muut työntekijät, jotka väsyivät useamman tunnin ruumiillisesti. Mutta miten me ihmispoloiset kykenisimme tajuamaan pienillä aivoillamme tätä Hänen jumalallista oikeudenmukaisuuttaan tai rajallisella rakkaudellamme Hänen rajatonta laupeuttaan? Sen tähden Jumala rajoittikin rakkauttaan ja antoi kaikille palkan, jonka oli sopinut, ettei ollut tullut loukanneeksi vieläkin enemmän niitä, jotka rakastivat enemmän itseään kuin muita. Ja kun Hän sanoi: "Ystäväni, en minä tee sinulle vääryyttä; etkö sopinut minun kanssani denarista?", Hän tarkoitti: "Minä olen Isäntä ja minun toimintaani ohjaa jalomielinen rakkaus ja jumalallinen oikeudenmukaisuus, joita te ette pysty ymmärtämään", eikä sen sijaan: "Minä olen Isäntä, enkä piittaa kenestäkään mitään." Jumala on näet meidän Isämme, ja me olemme Hänen lapsiaan; Hänen isällisen rakkautensa tuntevat kaikki ihmiset, sillä sen vuoksi Hän antoi ristiinnaulita itsensä lunastaakseen meidät ja saattaakseen meidät jälleen Paratiisiin.
Jos voisimme irtaantua itsestämme (itserakkaudestamme), me irtaantuisimme myös maan vetovoimasta, ja silloin me näkisimme kaikki asiat todellisesti Jumalan silmin, selkeästi ja syvällisesti. Sen tähden ihmisen on välttämätöntä aluksi jättää maailma ja mennä autioon erämaahan, kilvoitella nöyrästi katuen ja rukoillen, jotta hän autioituisi himoistaan, karistaisi yltään hengelliset ruosteet ja hänestä tulisi hyvä johdin pystyäkseen ottamaan vastaan jumalallisen Armon, jotta hänestä tulisi todellinen teologi.
Ellei ihminen puhdista ruosteesta hengellisiä johtojaan, hän on jatkuvasti oikosulussa ja täynnä tämän maailman mukaisia teorioita ja epäilyksiä avoimine kysymyksineen. Silloin me emme enää harjoita teologiaa, koska olemme maailmallisessa tilassa, vaan puhumme asioista historiallisesti tai tutkimme niitä juridisesti tai matemaattisesti. Niinpä ryhdymme tutkimaan, oliko nauloja, jotka lävistivät Kristuksen kädet ja jalat, kolme vai neljä ja kuinka monta sotilasta oli paikalla, kun Hänet ristiinnaulittiin, emmekä etene siihen, millä on merkitystä: että Kristus ristiinnaulittiin meidän syntiemme tähden, jotta Hän lunastaisi meidät, ja kärsi enemmän kuin kaikki Pyhät Marttyyrit yhteensä. Heitä Hän näet auttoi jumalallisesti, mutta itseensä nähden Hän ei käyttänyt lainkaan jumalallista voimaa, vaan kärsi hirvittävät tuskat rakkaudesta ja antoi molemmat kätensä ja jalkansa lävistettäviksi. Sillä, lävistettiinkö Hänen jalkansa yhdellä vai kahdella naulalla, ei ole merkitystä, koskapa ne molemmat lävistettiin. Ja meitä hellästi rakastavana Isänä Hän kärsi tästä johtuvat tuskat ja myös joi katkeran sapen, jotta me voisimme jälleen nauttia Paratiisin suloisuudesta, ikuisesti lähellä Häntä.
Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen teologiasta, "Enkelielämästä. Pyhän Paisios Athosvuorelaisen kirjeitä Surotin luostarin nunnille."
<>
Seurakunnat
Suomen ortodoksisessa kirkossa on kymmenen seurakuntaa.
Helsingin, Turun ja Kaakkois-Suomen seurakunnat kuuluvat Helsingin hiippakuntaan. Kuopion, Joensuun, Jyväskylän, Taipaleen ja Saimaan seurakunnat kuuluvat Kuopion ja Karjalan hiiippakuntaan ja Pohjois-Suomen ja Tampereen seurakunnat Oulun hiippakuntaan.
Joensuun, Taipaleen, Pohjois-Suomen ja Tampereen seurakunnissa toimii yksi tai useampia kappeliseurakuntia: Joensuussa Ilomantsin kappeliseurakunta, Taipaleella Nurmeksen kappeliseurakunta, Pohjois-Suomessa Lapin ja Kajaanin kappeliseurakunnat ja Tampereella Vaasan kappeliseurakunta.
Jos olet epävarma siitä, minkä seurakunnan alueella asut, voit tarkistaa asian täältä.
Pääset kunkin seurakunnan omille sivuille klikkaamalla seurakunnan nimeä:
Helsingin ortodoksinen seurakunta
Turun ortodoksinen seurakunta
Kaakkois-Suomen ortodoksinen seurakunta
Kuopion ortodoksinen seurakunta
Joensuun ortodoksinen seurakunta
Ilomantsin ortodoksinen kappeliseurakunta
Jyväskylän ortodoksinen seurakunta
Taipaleen ortodoksinen seurakunta
Nurmeksen ortodoksinen kappeliseurakunta
Saimaan ortodoksinen seurakunta
Pohjois-Suomen ortodoksinen seurakunta
Lapin ortodoksinen kappeliseurakunta
Kainuun ortodoksinen kappeliseurakunta
Tampereen ortodoksinen seurakunta
Vaasan ortodoksinen kappeliseurakunta
<>
Viikonpäivien muistot
Kirkollinen viikko alkaa sunnuntaista. Jokaisella viikonpäivällä on oma teemansa, joka vaikuttaa myös siihen, onko kyseessä lähtökohtaisesti juhla- vai paastopäivä.
Viikonpäivien troparit tiivistävät päivien keskeiset teemat. Sunnuntain tropareja on kahdeksan erilaista, yksi kullekin kahdeksansävelmistön sävelmälle. Ohessa jokaisen päivän tropari, sunnuntaista esimerkkinä seitsemännen sävelmän ylösnousemustropari.
Sunnuntaina muistellaan Kristuksen ylösnousemusta. Jokainen sunnuntai on siis pieni pääsiäinen. Juhlapäivä.
”Sinä ristilläsi kukistit kuoleman, sinä avasit ryövärille paratiisin, sinä mirhantuojain itkun iloksi käänsit ja apostoleillesi annoit käskyn saarnata, että sinä, oi Kristus Jumala, olet noussut kuolleista ja olet maailmalle antanut suuren laupeuden.”
Maanantaina muistellaan enkeleitä, Jumalan sanansaattajia. Luostareissa maanantait ovat viikottaisia paastopäiviä. Luostarikilvoitusta kutsutaan myös enkelielämäksi.
”Taivaallisten voimien johtajat. Teitä me kelvottomat aina ahkerasti anomme: Suojelkaa rukouksillanne meitä ja kätkekää meidät aineettoman kunnianne siipien alle! Me hartaasti lankeamme eteenne ja anomme: Päästäkää hädästä meidät, oi ylhäisten voimien päämiehet.”
Tiistaina kirkko muistelee profeettoja, Jumalan tahdon ja sanoman julistajia ja heidän joukossaan erityisesti Herran edelläkävijää ja kastajaa Johannesta.
”Vanhurskaan muistoa suuresti ylistetään, mutta sinulle, oi Edelläkävijä, riittää Herran todistus, sillä sinä totisesti osoittauduit profeetoista jaloimmaksi ja niin sait kastaa virrassa hänet, josta olet saarnannut. Sen tähden taisteltuasi totuuden puolesta hamaan kuolemaan asti sinä iloiten julistit myös tuonelassa oleville ihmiseksi tulleesta Jumalasta, joka ottaa pois maailman synnin ja antaa meille suuren armon.”
Keskiviikon teemoja ovat risti ja Juudaksen kavallus. Keskiviikot ovat olleet perjantaipäivien ohella kirkossa paastopäiviä jo apostoliselta ajalta asti, joskin tähän sääntöön on kirkkovuodessa muutamia poikkeuksia.
”Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.”
Torstaisin kirkko muistelee apostoleja ja pyhiä esipaimenia, erityisesti pyhää Nikolaos Ihmeidentekijää.
”Oi pyhät apostolit, rukoilkaa armollista Jumalaa antamaan synninpäästö meidän sieluillemme.”
Perjantaina kirkko muistelee Kristuksen ristiinnaulitsemista. Perjantai on paastopäivä muutamia poikkeusviikkoja lukuun ottamatta.
”Pelasta, Herra, sinun kansasi ja siunaa sinun perintöäsi. Anna kirkollesi voitto vihollisista ja suojele ristilläsi sinun valtakuntaasi.”
Lauantaina kirkko muistelee kaikkia pyhiä ja erityisesti Jumalansynnyttäjää, Neitsyt Mariaa. Lauantai on myös vainajien muistelupäivä.
”Apostolit, marttyyrit ja profeetat, esipaimenet, pyhittäjät ja vanhurskaat, jotka olette hyvän kilvoituksen kilvoitelleet ja uskon säilyttäneet ja joilla on uskallus Vapahtajan edessä, teitä me pyydämme rukoilemaan, että hän, Hyvä, pelastaisi sielumme.”
<>
Moninaisuutta ykseyden sisällä – Ortodoksisen kirkon yhteys ja monimuotoisuus
Ortodoksinen kirkko muodostaa maailmanlaajuisen yhteisön, joka koostuu patriarkaattisista, autokefaalisista (täysin itsenäisistä) ja autonomisista (osin itsenäisistä) kirkoista. Vaikka jokaisella kirkolla on oma hallinnollinen rakenteensa ja kulttuuritaustansa, niitä yhdistää yhteinen usko, liturginen elämä ja apostolinen perintö. Tämä ykseys ei kuitenkaan tarkoita yhdenmukaisuutta, vaan kirkko tunnustaa, että todellinen yhteys voi toteutua moninaisuudessa.
Ortodoksinen kirkko elää ja palvelee hyvin erilaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa. Esimerkiksi Äitikirkkomme Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti on historiallisesti vanhimpia kirkkoja, kun taas Suomen ortodoksinen kirkko on nuorempi ja kehittynyt osana suomalaista yhteiskuntaa erityisesti autonomian ajasta (1809–1917) lähtien. Joitakin ortodoksisia kirkkoja, kuten vaikkapa Venäjän kirkkoa, pidetään suurina sekä kooltaan että vaikutusvallaltaan, kun taas esimerkiksi Siinain kirkko toimii pienellä alueella ja palvelee pientä yhteisöä.
Kunkin ortodoksisen kirkon elämää johtaa hieman kulloisenkin maan tai kirkon oma hallinnollinen ja kultturellinen tausta huomioiden joko piispojen synodi tai kuten Suomessa piispainkokous sekä kirkolliskokous ja kirkollishallitus yhdessä piispojen kanssa. Synodia johtava piispa tunnetaan nimikkeillä kuten patriarkka, arkkipiispa, metropoliitta tai katolikos. Suomessa hän on tällä hetkellä Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa (aiemmin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa) ja Konstantinopolissa, johon kirkkomme kuuluu autonomisena kirkkona, johtajana on ekumeeninen patriarkka. Kaikkien ortodoksisten kirkkojen joukossa Konstantinopolin ekumeenisella patriarkalla on erityinen asema – häntä pidetään "ensimmäisenä vertaistensa joukossa" (primus inter pares), ei vallan vaan kunnian järjestyksessä.
Suomessa ortodoksinen kirkko on siis autonominen ja kuuluu hengellisesti juuri Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Sillä on oma arkkipiispansa ja kirkolliskokouksensa, ja se toimii suomalaisen yhteiskunnan ehdoilla – suomen ja ruotsin kielillä, omien kirkollisten kalentereiden ja juhlapäivien mukaan, valtion tunnustamana kansallisena kirkkona. Toinen kansallinen kirkkomme on luterilainen kirkko.
Ortodoksinen kirkko siis elää monimuotoisuudessa mutta pitää kiinni yhteisestä uskosta, ehtoollisyhteydestä ja hengellisestä ykseydestä. Tämä antaa sille mahdollisuuden palvella uskollisesti kaikkia ihmisiä – niin idässä kuin lännessä, pohjoisessa kuin etelässä – ja juurtua syvästi myös Suomen maaperään.
Ortodoksinen elämäntapa
Ortodoksisen kirkon jäsenyys on pyhittymiseen tähtäävä elämäntapa, jonka keskeisimpiä osia ovat yksityinen rukous, säännöllinen osallistuminen yhteisiin jumalanpalveluksiin, paastoaminen, katumuksen sakramenttiin osallistuminen ja ehtoollisella käyminen.
Hengellistä kilvoitusta ei pidä kuitenkaan erottaa muista elämänalueista irralliseksi sektoriksi. Ortodoksisen kristityn tulisi pyrkiä toteuttamaan kristillistä vakaumustaan myös kaikissa arkisissa toimissaan ja valinnoissaan.
Kristus, apostolit ja eri aikakausina eläneet pyhät ovat antaneet kristityille mallin yksinkertaisesta, askeettisesta elämäntavasta. Askeesi on edelleen keskeinen osa luostarielämää ja kirkko kannustaa myös maailmassa eläviä kristittyjä harjoittamaan ainakin maltillista askeesia.
Omalle ajallemme tyypillisen materialistisen elämäntavan sijaan kristityn olisi siis hyvä tavoitella kaikessa kohtuullisuutta ja suosia elämässään vaatimattomia ja säästeliäitä valintoja.
Tähän velvoittaa myös luomiskertomus, jonka mukaan Jumala asetti ihmisen varjelemaan luomakuntaa ja nauttimaan sen hyvyyksistä. Ihmisen on kaikkina aikoina pohdittava omaa asemaansa luomakunnassa ja vältettävä osallistumasta toimiin, jotka muuttavat luomakunnan kestävän hyödyntämisen sen mielivaltaiseksi riistämiseksi.
Kirkko kannustaa ihmistä elämään yhteisöllisessä suhteessa toisiin ihmisiin. Kirkon perinteessä tämä on näkynyt ajatuksena luostarielämän tai avioliiton väliltä valitsemisena. Nykyisin tämä kahtiajako ei ole enää kirkon ajattelussa hallitseva – puhutaan ns. kolmannesta tiestä. Yhteisöllisyyttä on monenlaista, eikä siitä osalliseksi tuleminen edellytä sitoutumista avioliittoon tai luostarikilvoitukseen.
Ihmisen elämään kuuluu myös työn tekeminen ja ponnistelu arkisten toimien – esimerkiksi kotitöiden – parissa. Ortodoksinen kirkko opettaa, että kaikki askareet ovat yhtä arvokkaita ja ne kaikki voidaan suorittaa Jumalan kunniaksi.
Myös lähimmäisen palveleminen ja auttaminen sekä vähempiosaisten puolustaminen kuuluu osaksi ortodoksisen kristityn elämää. Aineetonta tai aineellista apua kaipaavia tulee auttaa viivyttelemättä ja mieluiten niin, että apua ei tarvitse edes erikseen pyytää.
<>
Pyhäkkö, muisti ja rukous
Miksi kirkon tiloilla on väliä?
Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon palveluselämän palaaminen takaisin omaan pyhäkköönsä tarjoaa kauniin tilaisuuden pysähtyä yhden olennaisen kysymyksen äärelle: miksi kirkon tiloilla on niin suuri merkitys? Kun kirkko avautuu jälleen remontin jälkeen, kyse ei ole vain siitä, että palvelukset voidaan taas toimittaa tutussa rakennuksessa. Samalla avautuu jotakin syvempää. Rukous palaa paikkaan, joka on kantanut sitä kauan ennen meitä ja joka, Jumalan armosta, kantaa sitä myös meidän jälkeemme.
Ortodoksisessa kokemuksessa kirkko ei ole vain rakennus, johon kokoonnutaan. Se on rukouksen muistiin kyllästämä tila. Sen seinät, ikonit, lampukat, suitsutuksen tuoksu, veisujen kaiku ja kirkkovuoden rytmi muodostavat kokonaisuuden, joka alkaa vähitellen itsekin opettaa ihmistä. Pyhäkkö ei ole uskonelämän tausta, vaan yksi sen hiljaisista kasvattajista. Ihminen oppii rukoilemaan myös tilan kautta: seisomaan, kuuntelemaan, kumartamaan, hiljentymään ja katsomaan.
Kun rukous palaa tuttuun paikkaan
Siksi kirkkoon palaaminen tuntuu usein enemmän kuin käytännölliseltä muutokselta. Siinä on jotakin kodin löytämistä muistuttavaa. Kun tuttu pyhäkkö avautuu jälleen, palaa samalla jotakin yhteisestä hengellisestä muistista näkyviin. Sama tila on nähnyt juhlat ja paastot, kasteet ja panihidat, ilon ja surun, pääsiäisyön valon ja suuren viikon hiljaiset hetket. Rakennus ei muista mekaanisesti, mutta kirkollinen yhteisö muistaa sen kautta.
Pyhäkköön astuva ihminen ei tule koskaan täysin tyhjään tilaan. Hän saapuu rukouksen jatkumoon. Hänen edellään ovat siinä seisoneet monet muut, lausuneet samat rukoukset, kuunnelleet saman evankeliumin, sytyttäneet kynttilän samassa toivossa ja samassa murheessa. Tämän vuoksi kirkolla on väliä. Se sitoo yhteen ajan, sukupolvet ja yhteisen hengellisen kokemuksen.
Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan näe kirkossa koolla olevaa yhteisöä vain näkyvänä, maanpäällisenä seurakuntana. Palveluksissa kokoontuvat yhteen sekä rukoileva seurakunta että taivaallinen seurakunta. Pyhät eivät ole kirkon elämästä poissa olevia muistoja, vaan eläviä jäseniä Kristuksen ruumiissa. Siksi pyhäkkö ei yhdistä vain nyt eläviä ihmisiä toisiinsa, vaan liittää maanpäällisen kirkon taivaalliseen todellisuuteen. Tässä mielessä kirkon tila ei ole vain kokoontumisen paikka, vaan yhteyden paikka: siellä rukoillaan yhdessä enkelien, pyhien ja kaikkien niiden kanssa, jotka ovat kulkeneet uskon tietä ennen meitä.
Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkko muistojen ja yhteisön paikkana
Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkolla on oma erityinen paikkansa tässä muistissa. Vuonna 1827 vihitty pyhäkkö on kantanut rukousta lähes kahden vuosisadan ajan. Se ei ole vain historiallinen kirkko keskellä kaupunkia, vaan myös monille suomalaisvenäläisille ortodokseille oma kirkko, hengellisen elämän ja yhteisen identiteetin paikka. Se on ollut jo kauan täällä eläneiden, vähitellen suomalaistuneiden venäläisten kotikirkko, mutta samalla myös monille uudemmille tulijoille paikka, jossa oma kieli, rukousperinne ja kirkollinen muisti ovat voineet kohdata toisensa.
Tällaisessa pyhäkössä rakennus ei ole koskaan vain rakennus. Siitä tulee yhteisön muistipaikka. Siellä säilyvät äänensävyt, tavat, rukouksen rytmi ja jokin sellainenkin, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Ihminen tunnistaa toisinaan kuuluvansa johonkin vasta silloin, kun hän astuu paikkaan, jossa tuo kuuluminen on saanut näkyvän muodon. Kirkko voi juuri tällaisella tavalla vahvistaa myös yhteisöllistä identiteettiä: se ei sulje pois, vaan kokoaa. Se kantaa muistia ja auttaa uusia sukupolvia asettumaan osaksi sitä.
Mikkelin kirkko ja evakkouden pitkä muisti
Toisenlaisen, mutta yhtä puhuttelevan näkökulman antaa Mikkelin Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko. Se on 1950-luvulla rakennettu jälleenrakennusajan pyhäkkö, joka rakennettiin evakkoon joutuneelle seurakunnalle, ihmisille, joilta sota oli vienyt kodin, oman kirkon ja tutun hengellisen maiseman. Molemmat jäivät sodan seurauksena rajan taakse. Seurakunta joutui rakentamaan uudelleen paitsi elämänsä myös näkyvän hengellisen keskuksensa.
Tässä on yksi ortodoksisen kirkon historian syvästi koskettavista juonteista Suomessa. Pyhäkkö ei ole vain paikka, jossa rukoillaan silloin kun kaikki on hyvin. Se rakennetaan ja säilytetään myös silloin, kun elämä on rikkoutunut. Juuri siksi Mikkelin kirkon taustassa on jotakin hyvin puhuttelevaa: se kertoo, että kirkko voi olla kodin merkki myös kodittomuuden jälkeen. Se voi olla pysyvyyden paikka niille, joiden elämässä moni muu pysyvä on kadonnut.
Tällaisessa valossa pyhäkkö liittyy muistiin vielä yhdellä tavalla. Se ei kanna vain rukouksen iloa, vaan myös menetystä, jälleenrakentamisen kokemusta ja toivoa. Kirkko voi olla muistutus siitä, ettei Jumalan kansa lakkaa olemasta, vaikka se joutuisi lähtemään pois omilta sijoiltaan. Vaikka vanha kirkko jää rajan taakse, rukous ei jää sinne. Se kulkee ihmisten mukana ja etsii uuden paikan, jossa juurtua.
Kaunistuva kirkko opettaa katsomaan
Mikkelin kirkon kohdalla erityisen puhuttelevaksi tämän tekee vielä se, että sen seinä- ja kattomaalauksia on toteutettu kärsivällisesti jo vuosien ajan. Metropoliitta Arseni ja ikonomaalari Jyrki Pouta ovat tehneet työtä pitkään, ja vaikka loppu saattaa jo häämöttää, prosessi itsessään on jo muodostunut osaksi kirkon elämää. Kirkko ei ole vain valmis tila, vaan vähitellen avautuva hengellinen maailma.
Tässä on jotakin hyvin ortodoksista. Pyhyys ei aina avaudu hetkessä, eikä kirkon kauneuskaan synny yhdellä kertaa. Se voi kasvaa hitaasti, kerros kerrokselta, pyhä pyhältä, kuva kuvalta. Samalla myös seurakunta oppii katsomaan uudella tavalla. Kun kirkkotila muuttuu, syvenee ja kaunistuu, se voi kutsua myös ihmisen sisäiseen muutokseen. Hän ei näe vain maalattuja pintoja, vaan vähitellen kokonaisen teologisen maailman.
Kuvien opetuspuhe
Juuri tässä tulee esiin toinen tärkeä näkökulma: ortodoksinen kirkkoympäristö ei ole vain esteettinen, vaan opettava. Ikonit, seinämaalaukset ja kattokuvastot eivät ole kirkon koristetta sanan maallisessa merkityksessä. Ne ovat kirkon näkyvää opetuspuhetta. Niiden kautta pyhät tulevat seurakunnan keskelle, pelastushistorian tapahtumat avautuvat rukouksen osaksi ja usko saa muodon, jota voidaan katsoa.
Tässä mielessä ortodoksinen kirkko jatkaa hyvin vanhaa kristillistä perinnettä. Aikana, jolloin lukutaito oli heikko, kuvat opettivat. Ne eivät korvanneet julistettua sanaa, mutta ne tukivat sitä, kantoivat sitä ja avasivat sitä. Kristuksen elämä, juhlat, marttyyrien todistus, profeettojen ennustukset ja pyhittäjien kilvoitus tulivat näkyviksi kirkon seinillä. Kuvat muistuttivat siitä, että evankeliumi ei ole vain kuultu, vaan myös nähty todellisuus.
Tämä sama pätee yhä. Kun ihminen seisoo kirkossa ja katsoo pyhiä kuvia, hän ei vain ihaile taidetta. Hän lukee kirkon uskoa silmillään. Hän oppii, ketkä pyhät ovat osa kirkon muistia, mitä juhlat merkitsevät ja millainen on pelastushistorian järjestys. Kuvallinen maailma ei ole lisä uskoon, vaan yksi sen kantajista.
Pyhäkkö kasvattaa koko ihmistä
Siksi muuttunut, kaunistunut ja ainutlaatuinen kirkkoympäristö voi inspiroida ja syventää ortodoksisuutta paljon enemmän kuin ensi näkemältä ajattelisi. Se ei vaikuta vain tunnelmaan, vaan koko hengelliseen hahmotuskykyyn. Ortodoksinen usko ei elä vain sanoissa ja ajatuksissa, vaan myös eleissä, tilassa, valossa, äänissä ja kuvissa. Ihminen tulee kirkkoon koko olemuksellaan, ja kirkko puhuttelee koko ihmistä.
Pyhäkkö kasvattaa hitaasti. Se opettaa kärsivällisyyttä, hiljaisuutta ja läsnäoloa. Se muistuttaa, ettei kirkon elämä ole koskaan vain tämän hetken toimintaa, vaan osa paljon laajempaa jatkumoa. Kun tila on rakennettu, maalattu ja järjestetty kirkon uskon mukaisesti, se alkaa itsessään todistaa siitä, mitä kirkko uskoo.
Muistin, rukouksen ja identiteetin yhteinen tila
Kun Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkon remontin valmistumista ja Mikkelin kirkon pitkää kuvallista muotoutumista katsoo rinnakkain, esiin nousee syvästi ortodoksinen totuus. Kirkon tila ei ole yhdentekevä. Se on rukouksen paikka, mutta myös muistin paikka. Se on yhteisön koti, mutta myös opettaja. Se kantaa menneitä sukupolvia, mutta puhuu myös tuleville.
Helsingissä korostuu pyhäkön merkitys tietyn yhteisön muistina ja kotina. Mikkelissä puolestaan näkyy pyhäkön yhteys menetykseen, evakkouteen ja uuden elämän rakentumiseen sodan jälkeisessä Suomessa. Molemmat kertovat samasta asiasta: kirkko on enemmän kuin rakennus. Se on paikka, jossa usko saa näkyvän muodon ja jossa ihminen voi tunnistaa olevansa osa jotakin itseään suurempaa, vanhempaa ja kestävämpää.
Kun tila alkaa puhua
Ehkä juuri siksi kirkkoon palaaminen tai vähitellen avautuvan kirkkosalin katsominen voi koskettaa niin syvästi. Ihminen ei kohtaa vain kunnostettua tai kaunistettua rakennusta. Hän kohtaa pyhän tilan, joka kutsuu muistamaan, rukoilemaan ja kasvamaan osaksi kirkon yhteistä elämää. Sillä on väliä, missä rukoilemme, koska me muistamme paikkojen kautta. Sillä on väliä, miltä kirkko näyttää, koska me opimme myös näkemällä. Sillä on väliä, millaisen maailman pyhäkkö avaa eteemme, koska juuri siinä maailmassa ortodoksinen usko alkaa vähitellen tulla eletyksi.
Ja ehkä vielä enemmän: pyhäkkö opettaa, ettei kirkko elä vain nykyhetkessä. Helsingin vuonna 1827 vihitty kirkko ja Mikkelin evakkoseurakunnalle rakennettu jälleenrakennusajan pyhäkkö todistavat kumpikin omalla tavallaan siitä, että kirkko kantaa aikaa. Se säilyttää rukouksen, muistin ja identiteetin silloinkin, kun sukupolvet vaihtuvat, kaupungit muuttuvat ja historia jättää jälkensä ihmisten elämään.
Siksi kirkon tiloilla on väliä. Ne eivät ole vain seiniä, kattoja ja tuttuja kulkureittejä. Ne ovat paikkoja, joissa rukoileva seurakunta ja taivaallinen seurakunta kohtaavat, joissa yhteinen muisti saa näkyvän muodon ja joissa ihminen voi oppia yhä uudelleen katsomaan kohti Jumalaa.
<>
Luostarit
Suomessa toimii kaksi ortodoksista luostaria: Valamon ja Lintulan luostarit. Molemmat sijaitsevat nykyisin Heinävedellä ja niissä voi vierailla läpi vuoden.
LINTULAN LUOSTARI
Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari on ortodoksinen nunnaluostari. Luostari on aloittanut toimintansa Karjalan kannaksella Kivennavan pitäjässä vuonna 1895. Nykyisellä paikallaan Heinäveden Palokin kylässä luostari on toiminut vuodesta 1946. Luostarin johtaja on igumenia Ksenia (vuodesta 2023).
Noin kymmenhenkinen sisaristo saa toimeentulonsa kirkkokynttilöiden eli tuohusten valmistamisesta ja kesäkaudella matkailusta. Lisäksi luostarissa käännetään ja kirjoitetaan hengellistä kirjallisuutta ja maalataan ikoneita.
Luostarin kirkko on päivittäin avoinna vierailijoille ympäri vuoden. Luostarissa toimitetaan jumalanpalveluksia joka päivä: aamupalvelus alkaa arkisin kello 6 ja ehtoopalvelus talvikaudella kello 17 ja kesä-elokuussa kello 18. Lauantai- ja sunnuntaiaamuisin luostarin kirkossa toimitetaan liturgia kello 8. Paasto- ja juhla-aikojen poikkeusaikatauluista luostari ilmoittaa erikseen omilla sivuillaan. Kaikki ovat tervetulleita luostarin jumalanpalveluksiin.
Luostarin matkailupalvelut ovat vierailijoiden käytössä vain kesäkuun alusta elokuun loppuun. Silloin luostarin kauppa ja kahvio ovat avoinna päivittäin. Tarjolla on myös majoitusta luostarin vierasmajassa. Ryhmät voivat halutessaan tilata kirkkoon opastetun kierroksen.Touko- ja syyskuussa matkailupalvelut toimivat erikseen tilauksesta.
Lintulan luostarin sivuille tästä.
VALAMON LUOSTARI
Valamon luostari on ortodoksinen munkkiluostari. Perimätiedon mukaan luostari on perustettu viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaisia. Nykyisellä paikallaan Heinäveden Papinniemessä luostari on toiminut vuodesta 1940. Luostarin johtaja on arkkimandriitta Mikael (vuodesta 2022).
Valamon luostarin noin 15-henkinen veljestö elää hengellistä yhteisöelämää, joka pohjautuu ortodoksisen kirkon askeettiseen perintöön. Sen ytimessä ovat päivittäiset jumalanpalvelukset. Aamupalvelus alkaa luostarin pääkirkossa arkisin klo 6 ja ehtoopalvelus kello 18. Tiistaisin ja torstaisin aamupalvelusta seuraa liturgia, joka alkaa noin klo 7. Lauantaiaamuisin toimitettava aamupalvelus ja liturgia alkaa kello 6. Lauantai-illan vigilia alkaa kello 18 ja sunnuntaiaamun liturgia kello 9. Kesäaikaan toimitetaan lisäksi lyhyt rukouspalvelus päivittäin. Kirkkovuoden poikkeusaikatauluista luostari tiedottaa omilla sivuillaan.
Luostarin pääelinkeino on matkailu: luostari ottaa vieraita vastaan läpi vuoden ja siellä käy vuosittain yli 100 000 vierailijaa. Luostarissa on mm. ravintola, hotelli, matkamuistomyymälä ja luostarin omia tuotteita myyvä viinikauppa. Kokousvieraille luostarissa on tarjolla rauhalliset kokoustilat ja toimivat oheispalvelut.
Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana luostarista on tullut Suomen tunnetuin ortodoksisen kulttuurin keskus. Itse luostarimiljöön ja päivittäisten jumalanpalvelusten lisäksi kävijöillä on mahdollisuus tutustua luostarissa esimerkiksi ortodoksiseen erikoiskirjastoon, vaihtuviin taidenäyttelyihin ja luostarin omasta historiasta kertovaan museoon. Lisäksi luostarin kulttuurikeskuksessa ja kirkoissa järjestetään paljon konsertteja.
Luostarinmäellä toimii myös ikonien konservointiin erikoistunut Papinniemen konservointilaitos Oy sekä maan ainoa ortodoksinen kansanopisto, Valamon opisto.
Valamon luostarin sivuille tästä:
Valamon opiston sivuille tästä:
<>
Pyhä Paisios Athosvuorelainen: Enkelielämästä
”Hengellinen rakkaus on luonnollisten sisarusten rakkautta ylempää, sillä sukulaisuus juontaa juurensa Kristuksesta eikä äidistä. Ne, joilla on tämä puhdas (jalo) rakkaus, ovat täynnä hyvyyttä, sillä heidän sisimmässään on Kristus ja heidän kasvoiltaan kuvastuu Jumaluus. Kristuksen rakkauden on luonnollisesti mahdotonta tulla sisimpäämme, ellemme poista rakkaudestamme itseämme ja anna rakkauttamme Jumalalle ja Hänen Kuvillensa ja anna itseämme aina toisille toivomatta, että muut antaisivat itsensä meille.”
- Kirjeitä Surotin luostarin nunnille
<>
Muut juhlat
Suuren juhlien lisäksi kirkkovuodessa on useita muita juhlapäiviä, joista osaa juhlitaan kirkoissa aivan suuren juhlan tapaan.
Näitä ovat esimerkiksi lokakuun ensimmäisenä vietettävä Jumalansynnyttäjän suojelus eli pokrova, pyhäinpäivänä vietettävä Karjalan valistajien yhteinen juhla sekä Suomen itsenäisyyspäivän kanssa samana päivänä vietettävä pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän juhla.
Myös paikallisesti tärkeät juhlat voivat saada suuren juhlan piirteitä. Esimerkiksi Valamon luostarissa vietetään heinäkuussa näyttävästi Jumalanäidin Konevitsalaisen ikonin juhlaa, vaikka juhla ei juuri näy seurakuntien jumalanpalveluselämässä.
Juhlaperinteeseen kuuluvat myös temppelijuhlat. Jokainen ortodoksinen pyhäkkö on pyhitetty tietylle pyhälle ja tämän pyhän muistopäivä on samalla pyhäkön erityinen temppelijuhlapäivä eli praasniekka. Praasniekan viettoon kuuluvat juhlavigilian ja -liturgian lisäksi usein vedenpyhitys ja ristisaatto, hautausmailla toimitettava litania tai panihida (eli rukoukset edesmenneiden puolesta) ja yhteinen, ohjelmallinen juhla-ateria.
Lisäksi vuoden jokainen päivä on useammankin pyhän muistopäivä. Se, kuinka eri pyhien muistopäivät huomioidaan jumalanpalveluksissa vaihtelee paikalliskirkosta toiseen ja jopa paikkakunnasta toiseen. Esimerkiksi ensimmäisten Suomen ortodoksisen kirkon aloitteesta kanonisoitujen pyhien, pyhän marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen (muistopäivä 8.3.) ja pyhittäjä Johannes Valamolaisen (muistopäivä 5.6.) muistopäivien huomioinnissa on suuria alueellisia eroja.
Juhla-ajat vaikuttavat myös hääjärjestelyihin. Kirkko ei vihi jäseniään avioliittoon joulun ja teofanian (6.1.) välisenä aikana tai pääsiäissunnuntaita seuraavan kirkkaan viikon aikana.
<>
Paastopäivät ja -ajat
Juhlapäiviä ja niihin liittyviä kirkollisia juhlanviettotapoja mahtuu vuoteen paljon, mutta vielä enemmän siihen mahtuu paastopäiviä, joina ei syödä lihaa tai muita eläinkunnan tuotteita kuten kananmunia tai maitoa. Paastossa tulisi pidättäytyä myös nautintoaineista ja muista riippuvuuksista.
Keskiviikot ja perjantait ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina paastopäiviä.
Näiden lisäksi kirkkovuodessa on neljä pidempää paastoaikaa: marraskuun 15. päivästä joulupäivään kestävä joulupaasto, kuusi viikkoa ennen palmusunnuntaita alkava suuri paasto valmistusviikkoineen, pääsiäistä edeltävä suuri viikko, viikkoa helluntain jälkeen alkava ja 29. kesäkuuta päättyvä apostolien paasto sekä 1.–14.8. vietettävä Jumalanäidin paasto.
Lisäksi 29.8. on yksittäinen paastopäivä (Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen mestauspäivä).
Paaston tarkoituksena on aina valmistaa uskovia edessä olevaan juhlaan. Sen aikana arvioidaan oman elämän suuntaa ja asetetaan asioita harkitumpaan arvojärjestykseen. Tarkasteluun otetaan suhde itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Paastoaikoina on tapana on osallistua myös katumuksen sakramenttiin.
Ruoasta pidättäytyminen on vain yksi kristillisen paaston ulottuvuus. Sen tarkoitus on toimia apuvälineenä, joka auttaa hengellisessä paastoamisessa eli kilvoituksessa synnin ja pahuuden karttamiseksi ja rakkauden, nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveissä kasvamiseksi.
Paastoajat vaikuttavat myös hääjärjestelyihin. Ortodoksinen kirkko ei vihi jäseniään avioliittoon joulupaaston loppupuoliskolla eikä suuren paaston, suuren viikon tai Jumalanäidin paaston (1.–14.8.) aikana.
<>
Pyhän Paisios Athosvuorelaisen elämä
Lapsuus ja nuoruusvuodet
Athosvuoren vanhus Paisios syntyi Vähässä-Aasiassa, Kappadokian Farasan kylässä, vuonna 1924, vain hieman ennen kreikkalais-turkkilaista väestön vaihtoa. Ennen kuin alueen kreikkalaiset lähtivät evakkomatkalle kohti itsenäistynyttä Kreikkaa, Farasassa asunut pappismunkki ja myöhemmin pyhäksi julistettu Arsenios kastoi hänet ja antoi hänelle omaisten vastustelusta huolimatta nimeksi Arsenios. Näin pyhä varmaankin tahtoi jättää pojan omaksi seuraajakseen, mutta samalla todennäköisesti näki edeltäkäsin tämän tulevan kehityksen.
Uuteen kotimaahansa saavuttuaan Arsenioksen vanhemmat, Prodromos ja Eulogia Eznepidis, asettuivat asumaan Luoteis-Kreikassa sijaitsevaan Konitsan kaupunkiin. Heidän perheeseensä syntyi kaiken kaikkiaan kymmenen lasta, joista Arsenios oli kolmanneksi nuorin. Molemmat vanhemmista olivat hartaita ortodokseja, joskin isä tunnettiin erityisesti urhoollisuudestaan ja äiti hurskaudestaan. Heiltä Arsenios oppi jo varhain paastoamisen, rukouksen ja kirkossakäynnin. Perhe kokoontui kahdesti päivässä yhteiseen rukoukseen, minkä lisäksi äidillä oli tapana rukoilla työtä tehdessään Jeesuksen rukousta. Satujen sijasta vanhemmat kertoivat pojalle vain 40 päivää farasalaisten Kreikkaan saapumisen jälkeen kuolleesta pyhästä Arsenioksesta eli ”Hadziefendiksestä”, jota tämä alkoi suuresti ihailla. Äidiltään Arsenios oppi myös nöyryyden, sillä tämä painotti, ettei hänen pitänyt leikittäessä pyrkiä voittamaan toisia, koska se lisää ylpeyttä, eikä liioin pyrkiä riviin ensimmäiseksi, koska ihmisenä hän on täysin sama seisoopa ensimmäisenä tai viimeisenä.
Saavutettuaan lukutaidon Arsenios alkoi lukea joka päivä Evankeliumia ja pyhien elämäkertoja. Koska isoveli Rafael ajatteli tämän haittaavan koulunkäyntiä, hänellä oli tapana piilottaa kotona pyhien elämäkerrat, mutta Arsenios onnistui aina löytämään jostakin uusia! Munkin kutsumus näkyi Arsenioksessa jo varhain, sillä hän vetäytyi usein päiväkausiksi yksin metsään rukoilemaan ja suurina juhlina pyrki rukoilemaan kotonaan läpi yön. Monesti hän saattoi nousta jyrkälle kalliolle jäljitelläkseen pylväskilvoittelijoita. Pojan urhoollisuus näkyi myös siinä, että voittaakseen pelkonsa hautausmaata kohtaan hän vetäytyi sinne pimeän aikaan kolmena iltana peräkkäin ja laskeutui muilta huomaamatta valmiiksi kaivettuun hautaan, minkä jälkeen pelko lopulta haihtui. Munkille ominainen omatunnontarkkuus taas tuli pojassa esille siinä, ettei hän katsonut voivansa syödä paastopäivinä lämmintä ateriaa siksi, että äiti käytti samaa kattilaa kaikkien ruokien tekoon!
Koulunkäynnin lopetettuaan Arsenios ryhtyi puusepäksi, koska se oli ollut Kristuksenkin ammatti. Hän oli sekä kätevä että hyväsydäminen puuseppä. Viimeksi mainittu ominaisuus näkyi muun muassa siinä, ettei hän koskaan ottanut rahaa häneltä tilatuista arkuista, koska halusi osallistua ihmisten suruun. Työstään saamansa rahat Arsenios jakoi orpokodin lapsille, joita hän toi myös heille kotiin syömään.
Arseniosta arvostettiin kotiseudullaan laajasti hänen hurskautensa vuoksi. Niinpä muun muassa eräs kylässä asunut musliminainen kutsui hänet joka kuukauden 1. päivä kotiinsa sitä varten, että talolla olisi Jumalan siunaus ja kuukausi kuluisi hyvissä merkeissä. Arsenioksen hurskauden tähden myös muutamat hänen turkkilaiset ikätoverinsa halusivat liittyä Ortodoksiseen kirkkoon ja ottaa kasteen. Yksi heistä oli turkkilaispoika, jonka sairastunutta äitiä Arsenios kävi yöllä salaa hoitamassa kätkeäkseen hyveensä muilta. Myös hänen oppimestarinaan toiminut puuseppä alkoi vähä vähältä ihailla poikaa ja sanoi myöhemmin tämän lähdettyä: ”On olemassa vain yksi Arsenios!”
Arsenioksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy monia ihmeellisiä tapahtumia, jotka antavat jo viitteitä hänen myöhemmästä pyhyydestään. Tärkein niistä on Kristuksen ilmestyminen hänelle viidentoista vuoden iässä, mikä hälvensi hänen mielestään kaikki muitten kylvämät uskonnolliset epäilykset. Ilmestyksen jälkeen Arsenios torjui päättäväisesti kaikki naimatarjoukset ja kovensi entisestään kilvoitustaan. Hän paastosi niin kovasti, että ikätoverit sanoivat kiusoitellen hänen päänsä putoavan ohueksi käyneen kaulan vuoksi. Koska hän ei heti voinut ryhtyä munkiksi, kuten olisi halunnut, hän ryhtyi muutaman luostarielämästä kiinnostuneen ikätoverinsa kanssa toimittamaan päivittäiset jumalanpalvelukset sekä tutkistelemaan Raamattua ja pyhien elämäkertoja. Hän kokosi yhteen myös kylän lapset lukeakseen heille pyhien elämäkertoja sekä innostaakseen heitä tekemään maahankumarruksia ja paastoamaan. Varmistaakseen itselleen kuulijakunnan hän lupasi paimentaa karjaa ja kantaa vettä heidän puolestaan. Tätä ”diakoniaa” Arsenios suoritti iloisin mielin nelisen vuotta.
Sota-aika
Arsenioksen nuoruusvuosiin sattui myös sota italialaisia ja saksalaisia vastaan sekä jälkimmäistä seurannut saksalaismiehitys. Tällöin hän oli vielä niin nuori, ettei joutunut osallistumaan niihin sotilaana. Armeijaan hänet kutsuttiin vuonna 1945 aivan Kreikan sisällissodan kynnyksellä. Hänet nimitettiin viestijoukkoihin radiosähköttäjäksi, minkä vuoksi hän ei joutunut ottamaan osaa varsinaisiin sotatoimiin.
Sotapalveluksen aikana Arsenioksen urhollisuus, lähimmäisenrakkaus ja uhrautuvaisuus tulivat selvästi esille. Hän luovutti toistuvasti lomansa muille ja iloitsi, kun pystyi jäämään yksin ja sai rukoilla. Hän oli aina aulis auttamaan muita, niin että päällikkö joskus ihmetteli ”miten tuon ihmisen käy, kun hän ei koskaan sano tarvitsevansa lepoa?” Monesti hän tarjoutui vaarallisiin operaatioihin erityisesti perheellisten tilalle, koska oli vastuussa vain itsestään. Hän iloitsi kärsiessään vaivaa, kun tiesi, että muut saivat sen vuoksi levätä. Vaikka Arseniosta aluksi pilkattiin hyväntahtoisena höpsönä, hänen arvonsa huomattiin varsin pian ja häntä alettiin pitää siunauksena joukko-osastolleen.
Kaiken vapaaehtoisen kärsimyksensä ohella Arsenios joutui kokemaan paljon vilua, nälkää ja erityisesti janoa. Myös hänen jalkansa paleltuivat pahasti ja kerran muulikin potkaisi häntä lujaa rintakehään. Sotavuosien vaikeus kuvastunee parhaiten hänen elämän loppupuolella lausumassaan toteamuksessa, ettei hän ollut tehnyt Kristuksen eteen mitään verratessaan askeesiaan armeijassa kokemiinsa kärsimyksiin.
Sodan aikana Arsenios pelasti monesti jonkun toverinsa tai jopa koko joukko-osaston. Kerran peräännyttäessä hän muun muassa meni noutamaan aivan vihollislinjan tuntumasta taakan alle lyyhistyneen sotilaan muitten estelyistä välittämättä, minkä vuoksi tämä oli pelastajalleen niin kiitollinen, että vihkiydyttyään vanhalla iällään munkiksi pyysi nimekseen Arsenios. Erään toisen kerran hän pelasti mottiin joutuneen joukko-osastonsa nousemalla luotisateessa rukoilemaan kädet levällään kuin Mooses aikanaan, minkä jälkeen näkyviin ilmaantui pian omien lentokoneita, jotka pakottivat vihollisen hajaantumaan. Kuten tapausta todistanut sotilastoveri arvelee, ilmeisesti Arsenios rukoili, että Jumalaa ottaisi uhriksi hänen elämänsä ja säästäisi muut.
Sodassa Arsenios sai usein kokea todeksi Jumalan ihmeellisen varjeluksen juuri uhrivalmiutensa vuoksi. Päästettyään esimerkiksi kaksi paniikkiin joutunutta sotilasta pieneen poteroonsa ja jouduttuaan tämän seurauksena itse sen ulkopuolelle, jokin ammus osui hänen paljaana olleeseen päähänsä. Se ei kuitenkaan vahingoittanut häntä eikä jättänyt päälakeen edes naarmua, mutta sen sijaan teki tukkaan kuuden sentin levyisen vaon...
Kilvoittelemaan Athokselle
Kun sotapalvelus viiden vuoden kuluttua eli 1950 vihdoin päätyi, Arsenios käväisi pikaisesti kotikaupungissaan Konitsassa, minkä jälkeen hän lähti Athokselle. Pyhällä Vuorella hän vieraili monilla majoilla, skiitoilla ja keljoilla, sillä hän riensi aina sinne, missä kuuli olevan hyveellisiä vanhuksia. Vietettyään jonkin aikaa Kausokaliviassa ja Uudella Skiitalla hän palasi kuitenkin maailmaan lähinnä isänsä pyynnöstä auttaakseen taloudellisissa vaikeuksissa olevaa perhettään.
Konitsassa Arsenios alkoi jälleen työskennellä menestyksekkäästi puuseppänä. Hän sai runsaasti tilauksia, niin että saattoi auttaa sekä vanhempiaan että nuorinta siskoaan, joka tarvitsi paikallisen tavan mukaan myötäjäiset avioliittoa varten. Samalla hän harjoitti paljon hyväntekeväisyyttä muun muassa tekemällä ovia ja ikkunoita perheille, jotka olivat sodassa menettäneet omaisiaan. Työn ulkopuolella hän kilvoitteli ja eli kuin munkki paastoten, valvoen ja rukoillen sekä nukkuen askeettisuussyistä paljaalla sementtilattialla. Hän puhui äärimmäisen vähän, veisasi työtä tehdessään ja söi paastopäivinä kuivamuonaa, ellei tarjolla ollut paastoruokaa.
Täytettyään viimeistä piirtoa myöten kaikki velvollisuudet perhettään kohtaan Arsenios lähti vuoden 1953 maaliskuussa uudelleen Athokselle, mitä ennen hän jakoi säästönsä köyhille. Myrskyn vuoksi hän päätyi askeettisena tunnettuun Esfigmenoksen luostariin. Siellä hän työskenteli aluksi trapesassa ja leipomossa, myöhemmin puutyöverstaassa ja omasta pyynnöstään kiireisinä aikoina myös vierasmajassa, minkä lisäksi hän oli vastuussa vielä kahden kappelin siisteydestä. Päiväohjelman tiiviyden vuoksi hän nukkui vuorokaudessa vain puolesta tunnista tuntiin ja seisoi rukoillessaan pesuvadissa, ettei nukahtaisi! Kirkossa hän ei istunut koskaan eikä liioin lämmittänyt talvella keljaansa, minkä vuoksi sen seinät peittyivät paksuun homeeseen kosteudesta. Ulkona hän käytti talvellakin pelkkää alusviittaa.
Tavoitteekseen Pyhällä Vuorella Arsenios asetti alusta alkaen nöyryyden ja kuuliaisuuden. Hän luki päivittäin vähän askeettisesta kirjallisuutta, noudatti suurta tarkkaavaisuutta, harjoitti lakkaamatonta rukousta sekä pyrki päättäväisesti puhdistamaan sydämensä himoista, jotta voisi tulla konkreettisesti osalliseksi Jumalan armosta. Hän alkoi tehdä muistiinpanoja lukemastaan soveltaakseen kirjojen opetuksia elämäänsä. Työtä tehdessään hän oli hiljainen ja rukouksellinen. Luostarikilvoittelunsa alkuvuosina paholainen kiusasi nuorukaista ankarasti muistolla rakkaista sukulaisista, joita hän näki usein unessaan sairaina tai kuolleina, minkä lisäksi se toisinaan ilmestyikin hänelle ja keskusteli hänen kanssaan.
Arsenios vihittiin 27.3.1954 viitankantajaksi nimellä Averkios. Luostarissa hänelle toimi nöyryyden ja kärsivällisyyden opettajana puusepänverstaan vaikea esimies, joka huusi ja haukkui häntä, kuten kaikkia aiemminkin siellä työskennelleitä, sekä pakotti hänet luostarin sairaalastakin takaisin työntekoon. Esfigmenoksessa isä Averkioksen sairaudet ilmenivät ensi kertaa, sillä hän alkoi sylkeä verta. Kun hänen voimansa olivat aivan lopussa, hän sai kokea niin voimakkaan armon vierailun, että se kannatteli häntä hänen omien sanojensa mukaan peräti kymmenen vuotta. Keljassa hänen mielensä tempautui usein Jumalan katseluun sillä seurauksella, että hänen kaipuunsa päästä erämaahan kasvoi.
Saatuaan igumenilta luvan lähteä Esfigmenoksesta toisenlaisiin kilvoituksiin viitankantajamunkki Averkios päätti asettua Kutlumiosionin luostarin alaisuuteen kuuluvalle Pyhän Panteleimonin skiitalle hyveellisyydestä tunnetun vanhus Kyrilloksen kuuliaisuusveljeksi. Tiettyjen käytännön hankaluuksien vuoksi hän joutui kuitenkin siirtymään kevättalvesta 1956 Filotheoksen luostariin, jossa kilvoitteli eräs hänen kaukainen sukulaisensa. Tuolloin vielä idiorytmisessä Filotheoksen luostarissa kaikki ihmettelivät isä Averkioksen sävyisyyttä, hyvyyttä ja luonteen rauhallisuutta. Hän työskenteli siellä muun muassa trapesassa, jossa hänen aikanaan ei syntynyt yhtään väärinkäsitystä ruokatavaroiden jaosta. Isä Averkios oli muutenkin aina valmis palvelemaan kaikkia. Säännöllisesti hän muun muassa kantoi vettä ja puita luostarin vanhoille munkeille.
Filotheoksessa isä Averkios nähtiin aikalaistensa todistuksen mukaan vain kuuliaisuustehtävissään ja kirkossa. Erityisesti keljassaan hän kilvoitteli ankarasti valmistaakseen itseään erämaata varten. Heikkenevän terveyden vuoksi luostari joutui kuitenkin lähettämään nuoren viitankantajamunkin hetkeksi hänen vanhalle kotiseudulleen Konitsaan, missä hän ei hakeutunut sairaalaan eikä liioin sukulaistensa luo, vaan asui aluksi eräässä kirkossa ja myöhemmin erään hurskaan naisvanhuksen luona. Tultuaan parempaan kuntoon pistosten ja vahvemman ruuan avulla isä Averkios palasi runsaan kolmen kuukauden päästä takaisin Filotheoksen luostariin, jossa hänet vihittiin 3.3.1957 pieneen skeemaan. Tässä yhteydessä hän sai nimekseen Paisios synnyinseudultaan Farasasta kotoisin olleen kuuluisan Kesarean metropoliitan mukaan. Munkiksi vihkimisen jälkeen hän antoi ottaa itsestään valokuvan, jonka taakse kirjoitti liikuttavan runon äidilleen ja lähetti sen tälle viimeisenä yhteydenottonaan.
Siirtyminen kotiseudulle Stomioon
Filotheoksen luostarissa ollessaan isä Paisios yritti monta kertaa lähteä joko yksin tai erään toisen munkin kanssa jonnekin Pyhän Vuoren erämaahan, mutta se estyi aina eri tavoin. Kerran kun hän oli keljassaan rukoilemassa, hän jähmettyi paikoilleen voimatta liikkua yhtään. Samalla hän näki kuin televisiosta sekä Athoksen Katunakian että kotiseutunsa läheisyydessä sijainneen Stomion luostarin. Suurella kaipauksella hän käänsi katseensa Katunakian puoleen, mutta kuuli silloin Jumalanäidin äänen, joka sanoi hyvin päättäväisesti: ”Sinä et mene Katunakiaan, vaan Stomion luostariin.” Saatuaan Jumalanäidiltä vielä lisäohjeita ja vastauksia moniin häntä askarruttaneisiin kysymyksiin isä Paisios vapautui näkymättömästä siteestään, ja hänen sydämensä täyttyi jumalallisesta armosta. Näin hän siirtyi Stomioon lunastaen itse asiassa samalla sodanaikaisen lupauksensa Jumalanäidille siitä, että kunnostaa Stomioksessa saksalaisten tuhoaman luostarin, jos säilyy hengissä sodassa.
Suurella päättäväisyydellä isä Paisios alkoi jälleenrakentaa Stomion luostaria, vaikka tehtävä oli hyvin vaikea, sillä hänellä ei ollut sen enempää raaka-aineita kuin rahaakaan. Saadakseen kootuksi vähän varoja hän ryhtyi paikallisen piispan kehotuksesta kiertämään kyliä pyhäinjäännösten kanssa. Lahjoitukset annettiin kuitenkin viljana, jonka vanhus hyväsydämisyydessään vielä lahjoitti pappien kautta kylien köyhimmille perheille. Ajan myötä Jumalanäiti kuitenkin siunasi luostarin jälleenrakentamista niin aineellisesti kuin työmiestenkin muodossa. Suuren osan rakentamisesta isä Paisios hoiti silti itse. Hän valmisti omin käsin luostarin ovet, ikkunat, kirkkotuolit ja paljon muuta.
Myös rakennusmateriaalin noutaminen oli luostarin syrjäisestä sijainnista johtuen hankalaa. Monesti isä Paisios joutui tämän vuoksi tekemään normaaliolosuhteissa kaksi tuntia vievän kävelymatkan Konitsaan kolme tai neljäkin kertaa päivässä, mikä ei hänen itsensä mukaan silti väsyttänyt häntä, koska hän rakasti vaivannäköä. Hänen ponnistelunsa asettuu vieläkin hämmästyttävämpään valoon, kun tarkastelemme sitä hänen muun kilvoittelunsa kokonaisuudessa, sillä hän söi äärettömän vähän, usein vain pari korppua teen kanssa sekä hieman murskattuja pähkinöitä, saattoipa joskus viettää kokonaisen vuorokauden vain lasillisella vettä. Hän myös nukkui äärimmäisen vähän, luki yksinään kaikki päivän jumalanpalvelukset samalla tavoin kuin Athoksella, minkä lisäksi hän rukoili rukousnauhan avulla vaikeuksissa olevien puolesta.
Vaikka isä Paisioksen sydän luostaria rakentaessaan oli tiukasti kiinni Jumalassa, hän suoritti samalla käsittämättömän laajaa sosiaalistakin toimintaa. Hän huolehti lähikylien köyhistä toimittamalla heille paketissa ruokaa, lääkkeitä, vaatteita ja rahaa. Hän kokosi yhteen vapaaehtoisia naisia ja lähetti heidät vierailemaan sairaiden yksinäisten vanhusten luona sekä organisoi poliisin luvalla keräyslippaita eri puolille Konitsan aluetta kuten myös toimikunnat kertyneitten rahavarojen jakoon. Hän auttoi köyhiä lapsia opintielle lähettämällä heitä sopivien ihmisten luo, antoi luostarin maita vähävaraisten perheiden viljeltäväksi ilman vuokravelvollisuutta sekä kävi itse joka viikko viemässä eräälle köyhälle naisvanhukselle ruokaa ja vieraili vastaavissa merkeissä myös erään luolassa asuvan hylätyn vanhan miehen luona, jonka hän myös pesi. Rakkaudesta nousevalla vaivannäöllään hän onnistui voittamaan takaisin oikeauskoiseen laumaan 80 perhettä, jotka olivat hiljattain liittyneet johonkin alueelle asettuneeseen protestanttiseen lahkoon, minkä jälkeen sen toiminta siellä lakkasi. Voittaakseen rakkaudella Kristukselle myös paikkakunnan muslimit hän kokosi heidät joka perjantai johonkin heidän taloonsa keskustellakseen heidän kanssa.
Isä Paisioksen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan tulee voimakkaasti esille myös kahdessa Stomion kauteen sijoittuvassa tapauksessa. Kerran saapuessaan luostariin vaikeakulkuista polkua pitkin hänen mukanaan ollut pyhäinjäännöslipas irtosi kiinnikkeestään ja putosi syvään rotkoon. Hetkeäkään epäröimättä hän hyppäsi lippaan perään pelastaakseen pyhäinjäännökset! Jumalan varjeluksesta hän ei loukannut itseään eikä edes pyhäinjäännöslipas vahingoittunut. Viikonvaihteisin, jos luostarissa ei ollut palvelusta, hän tapasi mennä Konitsaan liturgiaan, mutta jo kuusi tai seitsemän tuntia aiemmin. Odotusajan hän vietti hautausmaan luuhuoneessa rukoillen kuolleitten ja elävien puolesta.
Stomion ajalta on syytä mainita myös isä Paisioksen käynti vuonna 1958 Kerkyran saarella, josta hän kävi korjaamassa talteen pyhän Arsenioksen vielä haudassa olleet luut. Tästä tapauksesta hän kertoo itse yksityiskohtaisesti pyhän Arsenioksen elämäkerran esipuheessa.
Konitsalaisille isä Paisioksen läsnäolo Stomiossa oli suuri lohdutus ja tuki aineellisesti, henkisesti ja hengellisesti. Jo esille tulleen ohella tämä käy ilmi siitä, että isä Paisioksen palattua Athokselle vuonna 1961 Konitsan pormestari lähetti hänelle pyynnön tulla takaisin. Kirjelmän oli allekirjoittanut myös kunnanjohtaja ja lukuisat tavalliset paikkakuntalaiset. Lisäksi he lähettivät asiasta vetoomukset ekumeeniselle patriarkka Athenagorakselle, Athosvuoren korkeimmalle siviilihallinnon virkamiehelle ja Kreikan ulkoministerille sillä seurauksella, että isä Paisios joutui perumaan lähtönsä. Niinpä hän pyysi Filotheoksen luostarista vapautuskirjaa, joka myönnettiin hänelle virallisesti 7.8.1961.
Siinain erämaahan
Stomion luostarin jälleenrakentamisen jälkeen isä Paisios kuitenkin koki oman työnsä paikkakunnalla kerta kaikkiaan päättyneen. Kun Siinain tuleva igumeni Damianos vieraili Stomiossa, vanhus tiedusteli kirjeellisesti hänen kauttaan mahdollisuutta asettua Siinaille kilvoittelemaan ja saatuaan myöntävän vastauksen hän jätti Stomion luostarin lopullisesti 30.9.1962.
Matkatessaan Kairon kautta Siinaille isä Paisios teki hänen kanssaan matkustaneisiin ikonikonservaattoreihin voimakkaan vaikutuksen poikkeuksellisella askeettisuudellaan ja hiljaisuudellaan. Erilaisin tekosyin hän vältti aina yhteiset ruokailut, otti evääksi uuvuttavalle erämaataipaleelle vain yhden Egyptistä ostetun sitruunan ja istui koko matkan ajan auton nurkassa puhumatta mitään. Pyhän Katariinan luostariin saavuttuaan vanhus puolestaan poisti heti huoneestaan patjan ja sähkölampun. Hän osallistui innokkaasti kaikkiin luostarin yhteisiin töihin ja osoittautui korvaamattomaksi apulaiseksi juuri konservaattoreille heidän entisöidessään Siinain korvaamattoman arvokkaita vanhoja ikoneita.
Myös Siinain munkit huomasivat nopeasti vanhus Paisioksen askeettisuuden ja omistautuneisuuden Jumalalle. Niinpä Pyhän Katariinan luostarin johtaja, Siinain arkkipiispa Porfyrios, kuunteli mielellään hänen neuvojaan luostarin kehittämisestä ja antoi hänelle luvan asettua kilvoittelemaan Siinain huipulla olevaan Pyhien Galaktionin ja Epistimen erakkolaan, jonne pääsyä hän oli toivonut.
Erakkolassa vanhus Paisios eli äärettömän askeettisesti, sillä hän ei ottanut mukaansa mitään muuta kuin ruokalusikan, sytyttimen vaihtotarvikkeineen sekä vähän lisävaatetta yön ankaraa kylmyyttä vastaan. Hänen kuppinaan, lautasenaan ja kattilanaan toimi yksi ja sama säilykepurkki. Kenkiä hän käytti vain muita kohdatessaan, vaikka kalliot viiltelivät hänen jalkapohjansa pahasti haavoille ja vaikka erämaa oli päivällä polttavan kuuma ja yöllä jäätävän kylmä. Vieraillessaan luostarissa yleensä joka tai ainakin joka toinen viikonvaihde hänelle tarjottiin erakkolaan ruokatarpeita, mutta hän ei suostunut ottamaan niitä vastaan. Hän valmisti vuorella itse korppunsa, jotka hän ”paistoi” auringossa, niin että ne tulivat koviksi kuin lasi. Hän oli Jumalalle äärettömän kiitollinen käytössään olevasta niukasta vedestä, jonka hän vielä jakoi vapaaehtoisesti eläinten kanssa.
Päiväsaikaan isä Paisios teki erakkolassaan puunleikkaustöitä rukousta lausuen, ja yön tunneista monet hän käytti maahankumarruksiin. Välttyäkseen uteliailta vierailta hän maalasi kallioihin vihreällä varoitusvärillä pääkalloja ja tarvittaessa piiloutui tulijoilta erääseen luolaan. Erityisen mielellään hän vieraili erämaassa muinaisten askeettien kilvoituspaikoilla.
Puunleikkaustyönsä isä Paisios valmisti Singerin saksista tekemillään ”veitsillä” kaadettuaan ja valmistettuaan ensin materiaalina käytettävät puut. Suosituiksi tulleet käsityönsä, jotka usein esittivät Moosesta vastaanottamassa laintauluja, myytiin luostarissa matkailijoille. Saamillaan rahoilla vanhus hankki tuttaviensa välityksellä Kairosta erilaisia vaate- ja ruokatavaroita, jotka hän lahjoitti alueen köyhille beduiineille. Beduiinit rakastivat paljon vanhusta, ja jokainen hänen käyntinsä heidän leirissään oli heille juhlahetki. Monet beduiineista alkoivat vieraillakin erakkolassa. Lopulta apua odottavien joukko kasvoi niin suureksi, ettei vanhuksen aika ja mahdollisuudet enää riittäneet kaikkien avustamiseen. Siksi hän päätti vähentää käsityön osuutta rukoillakseen koko maailman puolesta, minkä hän katsoi varsinaiseksi munkin kutsumuksekseen. Välittömästi päätöksen jälkeen erakkolassa vieraili eräs ulkomailla asuva kreikkalaislääkäri, jota vanhus neuvoillaan auttoi ja joka kiitollisuutensa osoituksena antoi tälle 100 puntaa beduiinien auttamiseen, ettei tämän tarvitsisi poiketa hengellisestä päiväohjelmastaan... On hämmästyttävää, että vähillä ansiotuloillaan vanhus kykeni auttamaan jopa Kreikassa teologiaa opiskelevaa orpopoikaa.
Siinailla vanhus Paisios koki monesti lähes voimansa ylittäviä kiusauksia, mutta myös suuria jumalallisia siunauksia. Erityisen vaikeita hänelle olivat erakkolassa vietetyt kaksi ensimmäistä viikkoa, jolloin hän tunsi olevansa kuin ristiinnaulittu. Kerran paholainen ilmestyi hänelle vuorella ja kehotti häntä hyppäämään rotkoon, kuten Kristusta aikanaan. Jumalan armosta hän sai kerran tuntea Pyhät Lahjat konkreettisesti Kristuksen Ruumiina ja Verenä, mikä vahvisti häntä erään vaikean kauden aikana, niin että hän haastoi paholaisen uhmakkaasti revanssiin. Hän sai myös elää läpi Siinailla aikanaan tapahtuneet Jumalan ilmestykset ja vastaanottaa monenlaisia muita armon vierailuja. Siinailla hän myös saavutti lakkaamattoman rukouksen, niin ettei se katkennut enää nukkuessakaan.
Korkeasta ilmanalasta johtuvan voimakkaan päänsäryn ja astman takia vanhus joutui kuitenkin jättämään hänelle rakkaan Siinain ja siirtymään takaisin Kreikkaan. Sinne häntä seurasi yksi Pyhän Katariinan luostarin munkeista, joka oli ottanut hänet hengelliseksi ohjaajakseen.
Takaisin Athokselle
Palattuaan Athokselle isä Paisios asettui Kapsalassa jonkin aikaa oltuaan Ivironin luostarille kuuluvaan Pyhän Johannes Kastajan skiittaan. Tultuaan sinne virallisesti 12.5.1964 hän ryhtyi kuuliaisuudesta jollekulle vanhukselle kunnostamaan paikkaa pientä veljestöä varten, vaikka tunsi ajatuksen itselleen äärimmäisen vaikeaksi. Pian vanhukseen seuraan liittyivätkin tulevat Stavronikitan luostarin isät, pappismunkit Vasilios ja Gregorios, joille hän luovutti tilapäisesti oman majansa ja asettui itse asumaan erääseen hökkeliin. Moninaisista käytännön toimista huolimatta vanhus jatkoi ankaraa askeesiaan ja pyrki säilyttämään lakkaamattoman yhteyden Jumalaan. Ohjaajakseen valitsemansa venäläissyntyisen isä Tiihonin kehotuksesta hän suostui vihkiytymään suureen skeemaan.
Ivironin skiitalla asuessaan vanhus Paisios sairastui keuhkolaajentumaan, jota kuitenkin hoidettiin pitkään tuberkuloosina, mikä toi mukanaan uusia oireita. Lopulta lääkärit totesivat leikkauksen välttämättömäksi, ja vanhukselta poistettiin vasen keuhko melkein kokonaan ja lisäksi kaksi kylkiluuta. Leikkaus kesti peräti kymmenen tuntia, ja sen aikana vanhukselle jouduttiin antamaan neljä kiloa verta. Saman vaivan takia hän joutui vielä toiseenkin operaatioon, minkä seurauksena hän menetti osittain näön vasemmasta silmästään. Leikkausten jälkeen hän ei pystynyt nukkumaan sairaalassa 25 vuorokauteen, mutta siitä huolimatta hän koki saaneensa koettelemuksesta suurta hyötyä, sillä sanojensa mukaan hän oppi tajuamaan paremmin Kristuksen ja marttyyrien kärsimyksiä. Leikkaukseen sisältyi toisenlainenkin siunaus, sillä sairaalassa ollessaan vanhus tutustui muutamaan hurskaaseen neitokaiseen, jotka olivat kiinnostuneita luostarielämästä ja halusivat luovuttaa hänelle verta. Verenluovutuksesta vanhus tunsi olevansa heille niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän auttoi heitä luostarin perustamisessa. Jo vuoden päästä tämän jälkeen luostarin maatila oli hankittu, nunnien asuinrakennus pystytetty ja myös lupa piispalta toiminnan aloittamiseksi saatu! Näin sai syntynsä Surotissa sijaitseva Pyhä Evankelista Johannes Teologin luostari, jonka ohjaajana vanhus toimi elämänsä loppuun asti ja jonne hänet viimein myös haudattiin.
Leikkauksen edelleen heikentämän terveytensä vuoksi isä Paisios joutui siirtymään 11.7.1967 Ivironin skiitalta Katunakiaan, koska sen ilmanala oli kuivempi. Kilvoiteltuaan siellä rauhallisessa Pyhän Hypatioksen majassa hieman runsaan vuoden hän muutti Stavronikitan luostariin, jonka igumeniksi pappismunkki Vasilios oli ryhtynyt Athoksen Pyhän Neuvoston pyynnöstä. Vanhus, joka oli antanut asialle siunauksensa, halusi olla auttamassa autioitunutta idiorytmistä luostaria pääsemään koinobionina uuteen alkuun. Hän otti aina ensimmäisenä osaa kaikkiin luostarin töihin, minkä jälkeen muut tulivat rohkaistuneina perästä.
Tänä aikana isä Paisioksen ohjaajavanhus isä Tiihon kuoli. Rakkaudesta kuuliaista ja häntä sairauden viime vaiheissa paljon auttanutta hengellistä lastaan kohtaan isä Tiihon kehotti tätä asettumaan hänen poismenonsa jälkeen hänen majalleen. Näin vanhus Paisios asettui Starvonikitan luostarin lähellä olevalle Herran Kunniallisen Ristin majalle 10.4.1969. Tämän seurauksena monet luostarielämästä kiinnostuneet nuoret asettuivat Stavronikitaan voidakseen vierailla vanhuksen luona, joka koetti auttaa luostaria löytämään patristisen hengen.
Vaatimattomassa Herran Kunniallisen Ristin majassa asuessaan isä Paisios tuli vähitellen tunnetuksi laajemminkin. Monet alkoivat käydä hänen luonaan, ja monet lähestyivät häntä kirjeitse. Vastattuaan lähes vuosikymmenen ajan päivittäin tuntikaupalla kirjeisiin hän päätti lopulta rajoittaa kirjoittamisen vain välttämättömiin tapauksiin, vaikka muisti rukouksissaan kaikkia. Kun vierailijoita oli paljon, he aiheuttivat vanhukselle hänen sanojensa mukaan korkean kuumeen, mutta eivät toisaalta antaneet hänelle mahdollisuutta kuolla! Välillä hän mietti jopa siirtymistä muualle, mutta tajusi majalle jäämisen Jumalan tahdoksi. Yhdessä vaiheessa hän sulkeutui pyhän Arsenios Kappadokialaisen tavoin keljaansa keskiviikkoisin ja perjantaisin eikä avannut ovea kenellekään. Maja toimi myös monien jumalallisten vierailujen näyttämönä. Erityisen merkittävä isä Paisiokselle oli pyhän suurmarttyyri Eufimian ilmestyminen. Sen aikana pyhä Eufimia välitti vastauksen johonkin häntä suuresti askarruttaneeseen kirkolliseen ongelmaan ja kertoi hänelle samalla yksityiskohtaisesti omista marttyyrikilvoituksistaan. Tapahtuman merkittävyydestä kertoo se, että vanhus kirjoitti synaksarioniinsa ilmestymispäivän kohdalle Eufimian nimen ja sen jälkeen peräti seitsemän huutomerkkiä.
Herran Kunniallisen Ristin majalla asuessaan isä Paisios kävi Stavronikitan luostarin igumenin kanssa kotipaikallaan Vähän-Aasian Farasassa sekä muitten pyynnöstä myös Australiassa. Vähän-Aasian turkkilaisravintoloissa he toisinaan suorittavat ruokarukouksensa uhkarohkeasti ”pitkän kaavan mukaan” antaakseen vähän iloa heitä mahdollisesti seuranneille salakristityille. Australian ortodoksit puolestaan kokivat vanhuksen käyneen siellä Jumalan tahdosta siunaamassa heidän mantereensa.
Kunniallisen Ristin majalta Panagudaan
Kun isä Paisios oli kilvoitellut 11 vuotta Herran Kunniallisen Ristin majalla, hän päätti muuttaa muualle ja etsi itselleen toista majaa Kapsalasta, muttei onnistunut löytämään. Lopulta hän sai ystävältään vihjeen Kutlumusioniin kuuluvasta Panagudasta, jonka luostari luovutti hänen haltuunsa Pyhän Eufimian muistopäivänä vuonna 1979.
Vanhuksen muutettua pyhiinvaeltajien virta Athoksella kääntyi Herran Kunniallisen Ristin majalta Panagudaan ja vielä kasvoikin jatkuvasti, sillä maja oli lähellä Pyhän Vuoren hallintokeskusta, Kariesta. Yhdessä vaiheessa käytännössä lähes kaikki Athokselle saapuneet pyhiinvaeltajat suuntasivat kulkunsa ensimmäiseksi sinne. Alussa vanhus joutui paljon kunnostamaan huonokuntoista majaa, mutta apua etsivien vuoksi työt yhtenään keskeytyivät. Kerran valmiiksi tehty sementtilaasti pääsi kokonaan kuivamaan, mutta vanhus ei silti närkästynyt vaan ajatteli, että juuri kuivuminenhan on sementin tehtävä...
Panagudassa isä Paisios pyrki yhdistämään ihanteellisesti keskenään ihmisten palvelemisen ja hesykastisen elämän. Siksi hän alkuvuosina vetäytyi kesällä hetkeksi metsään rukoilemaan ja talvella sulkeutui vastaavasti keljaansa, mutta oli valmis luopumaan tästäkin yksityisyydestään, mikäli sai Jumalalta sisäisen tiedon jonkun tapaamisen välttämättömyydestä. Hiljaisuuden kaipuu sai hänet ajoittain miettimään jopa pysyvää tai kausittaista muuttamista muualle, mutta Jumalanäidin tahdosta hän antautui yhä kokonaisvaltaisemmin ihmisten palvelemiseen. Panagudassa olleessaan hän vieraili kerran hengelliseksi virkistyksekseen Israelissa ja Siinailla, mutta ei viipynyt siellä pitkään, sillä Pyhän Katariina luostaria ympäröivä erämaa oli menettänyt rauhansa ja beduiinitkin olivat tulleet levottomiksi.
Panagudan majasta tuli monelle ihmiselle Jumalan kohtaamisen sekä hengellisen ja monesti ruumiillisenkin parantumisen paikka. Kiitollisuudesta vanhusta kohtaan monet toivat tai lähettivät hänelle monenlaisia lahjoja, jotka hän otti vastaan ollakseen murehduttamatta antajaa, mutta jakoi heti pois joko köyhille Athoksen vanhuksille tai pyhiinvaeltajille. Usein vanhukselle tarjottiin myös rahaa, mutta sen hän kehotti antamaan suoraan hädässä oleville, sillä hän ei halunnut kilvoitusmajansa muuttuvan ”köyhäinpankiksi”. Postiosoituksista hän oli antanut Karieksen postitoimistolle ohjeen kääntää ne välittömästi takaisin. Saamiensa lahjojen ohella vanhus antoi rakkaudesta pois jopa omat kallisarvoisimmat tavaransa, kuten Herran Eläväksitekevän Ristin palat ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen pyhäinjäännökset!
Vanhus kohtasi kärsivän maailman paitsi majallaan myös Surotin luostarissa, jonne hänen oli tapana mennä ainakin kahdesti vuodessa: Pääsiäisen jälkeen ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen juhlan aikaan, 10. marraskuuta. Surotissa hän otti päivässä vastaan tuhansia ihmisiä, joita saapui busseittain kaikkialta Kreikasta ja lentokoneella jopa Australiasta asti. Näillä matkoillaan vanhus viipyi yleensä viikon tai hieman enemmän. Aina hän silti tahtoi palata Athokselle mahdollisimman nopeasti, koska katsoi itsensä arvottomaksi kaikenlaisiin kunnianosoituksiin. Maailmasta palattuaan hän kuitenkin vei mukanaan Athokselle ihmisten tuskan ja ongelmat sekä rukoili palavasti heidän puolestaan.
Sairaudet, kuolema ja hautaus
Panagudassa vanhus Paisioksen heikko terveys huononi vähitellen entisestään. Jo pitkään hän oli kärsinyt keuhkolaajentuman jättämistä ongelmista, vaikeasta tyrästä ja nikamavaivoista, mutta nyt niiden lisäksi tuli myös paksunsuolensyöpä, joka loppuvaiheessa pakotti hänet käymään yöllä ulkovessassa jopa yhdeksäntoista kertaa pelkän verenvuodon vuoksi. Huonontuneesta terveydestään huolimatta vanhus pyrki aina unohtamaan itsensä ja keskittymään luoksensa tulevien murheisiin. Koskaan hän ei pyytänyt Jumalaa ottamaan pois omaa sairauttaan eikä liioin suostunut tutkimuksiin. Vuoden 1993 lokakuun 22. päivänä vanhus lähti Surotiin, mikä jäi hänen viimeiseksi poistumisekseen Athokselta, jonne hän ei enää palannut kuoltuaankaan.
Sairaskohtaus Surotissa pakotti vanhuksen lopulta suostumaan tutkimuksiin, joissa syöpäkasvain todettiin. Valmistavien toimenpiteiden jälkeen kasvain myös leikattiin, mutta se oli jo ehtinyt lähettää etäispesäkkeitä maksaan ja keuhkoihin. Vanhus kohtasi sairautensa kärsivällisesti ja iloiten, sillä hänen mukaansa se oli lähettämässä hänet Kristuksen luo. Hän suostui kuitenkin kaikkiin lääkäreitten ehdottamiin hoitoihin toisten vuoksi aina siihen asti, kunnes kävi ilmi, etteivät ne pystyneet pysäyttämään taudin etenemistä. Silloin vanhus suostui enää ottamaan kortisoniruiskeita voidakseen itse huolehtia hygieniastaan.
Vanhus Paisioksen viimeiset päivät olivat vaikeita, erityisesti kuolemaa edeltävä yö, jolloin hän toisteli yhtenään: ”Suloinen, rakas Jumalanäiti”. Aamupuolella hän menetti kahdeksi tunniksi tajuntansa, mistä toinnuttuaan hän lausui: ”Marttyyrikilvoitusta, todellista marttyyrikilvoitusta”, minkä jälkeen hän rauhoittui ja luovutti henkensä tyynesti Jumalalle.
Vanhus Paisios kuoli Evankelista Johannes Teologin luostarissa heinäkuun 12. päivä vuonna 1994 kello 11. Oman toivomuksensa mukaan hänet haudattiin sinne täydellisessä hiljaisuudessa, minkä vuoksi tieto kuolemasta levisi luostarin ulkopuolelle vasta kolmen päivän kuluttua. Tämän jälkeen vanhuksen haudasta Surotissa on tullut yleisortodoksinen pyhiinvaelluspaikka, jonne rientää ihmisiä kaikkialta maailmasta joko kiittämään vanhusta häneltä aikanaan saadusta avusta tai pyytämään häneltä esirukouksia. Hänen haudaltaan pyhiinvaeltaja löytää pienen hautakiven, johon on kaiverrettu vanhuksen itse laatima teksti:
Tähän päättyi eloni.
Tähän myös hengitykseni.
Tähän haudataan ruumiini,
siitä iloitsee myös sieluni.
Pyhäni lepää lähellä minua
se on minulle kunnia.
Uskon hänen säälivän
minun viheliäistä sielua.
Siksi hän rukoilee Vapahtajalta
minulle Jumalanäidin puoltoa.
Valamon kansanopiston seminaari ”Athosvuoren Vanhus Paisios, aikamme tunnettu hengellinen ohjaaja” 17.09.2004
TT Hannu Pöyhönen
<>
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti